Nimi: Metsäpalo on toinen tarina
Kirjoittaja: Sakura
Paritus: Regulus/Remus
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: no (rakkaus)synkistelyäpä hyvinkin
Varoitukset: kiroilua, liikaa tähtiä ja petoeläimiä
Tiivistelmä: Kumpi voittaa, susi vai leijona.
Vastuuvapaus: Potter-hahmot ja maailma eivät kuulu minulle. En hyödy tekstistä rahallisesti.
A/N: Tajunnanvirtainen Regulus-pohdiskelu. Mun Mustat nyt on vähän liian tällaisia, mutta ainakaan se ei polta tupakkaa! Tätä oli kyllä mukava kirjoitella, varsinkin alku tuli hyvällä flow’lla. Lähteenä käytetty akateemisesti Wikipediaa :D
Metsäpalo on toinen tarina
Mustaa, vittu. Me liikutellaan jalkojamme muttei koskaan kävellä. Minä olin jo syntyessäni katkera, ainakin äiti katsoo minua kuin hapanta vihreää omenaa joka työntyi hänestä ulos suloisen lapsen sijaan. Mikä täällä suloista olisikaan. Isä keräilee yökkösiä, ehkä se lävistää ne elävinä neuloillaan. Oljo voisi olla jos sitä katsoisi tarpeeksi humalassa. Ruma lapsi. Ylpeä minä olen vain muodon vuoksi. Jonkun on oltava: niin saatanan musta ja vihainen. Isä oikeasti vapisee kun ajattelee Pimeyden lordia. Enkä halua edes tietää mitä äiti tekisi.
Sirius. Sijaitsee Ison koiran tähdistössä, meistä katsottuna kirkkain kaikista. Kuuma, polttava, enteilee tulvaa. Orionin koira. Pisteitä ja etäisyyksiä ja outoja merkkejä tähtikartalla. Ei muuta. En ole astronomi.
Jostain syystä kuitenkin katselin usein koulun käytävillä neljää tiettyä rohkelikkopoikaa. Yksi oli musta aukko ja muut kolme joitain kuita ja aurinkoja. Piskuilan, Potter, Lupin. Ei kai niitä voinut olla huomaamatta. Ne rääkkäsivät aina Kalkarosta, mutta ei sitä kukaan jaksanut puolustaakaan. Paitsi jos tarvitsi yhtä tai toista kätevää taikajuomaa, silloin sitä saattoi vähän silitellä niin kuin jotakin käärmeensylkemää rääpälettä. Lemmenjuomaa, tai ihan vain huumatakseen. Alentuivatko ne oikeasti sellaiseen? Kaikkien täytyi panna, eletään lisääntyäksemme, lennetään päivä tai yö ja sitten kuollaan. Niin kuin perhoset. Minua ei kiinnostanut. Tai ehkä minua ei vain kiinnostanut. Isä on romantikko ja pelkuri, kaikki tietävät sen. Sirius ei sitä ainakaan ole perinyt.
Säälittävää miten tämä maailma pyörii vain taivaankappaleiden ympärillä. Sattumanvaraisia tiivistymiä avaruudessa, niin kaukana että ne ovat jo kadonneet ennen kuin kuva, kopio, saapuu maahan asti. Kivikönttejä jotka heijastelevat jonkun toisen valoa. Se oli jotenkin ironista. Ensin oli se kaikkein kirkkain, ja sitten kuu, himmeä heijastus.
Hiekkainen, ruskea, harmaa. Kai siellä pari vuoristoa on, ja toinen puoli aina pimennossa. Mukamas meriä. Saahan sitä kuvitella. Mutta sillä on outoja voimia, se kutsuu maan vesiä puoleensa ja sitten taas päästää irti. Niin isoja ja synkkiä kuin meret ovatkin, ne eivät voi vastustaa. Se oli minusta etäisesti huolestuttavaa.
Regulus peittyy usein auringon tai kuun taakse. Leijona, kuningas. Leijonan sydän, verinen sykähtelevä lihasmöykky lojumassa paahtuneessa heinikossa. Naurettavaa symboliikkaa jolla ei ole mitään merkityksiä, mutta minä en päässyt siitä irti. Piti keksiä selityksiä. Todellinen maailma huojui, hidastui, ja välillä oli nopeita välähdyksiä. Siitä ei saanut kiinni. Oli oltava jotain. Painettua. Suurempaa kuin mitä me tajusimme, löytyi se sitten avaruudesta tai muinaisesta Egyptistä, Roomasta, ihan sama.
Minä kiersin vain kuuta. Mitä sanoisin? Lupin oli jotenkin magneettinen. Potter oli liian samanlainen kuin minun nimeltä mainitsematon velikultani, Piskuilan oli kierolla tavalla huomaamaton. Se teki likaiset työt, ja silti tytöt katsoivat vain Jamesia ja Siriusta, mutta se ei antanut periksi. Lupin oli toisella tavalla huomaamaton. Sitä saattoi katsoa, jotkut tytötkin, eikä silti nähnyt. Joskus harvoin se katsoi takaisin (niitä tyttöjä). Kerran se oli yhden mustatukkaisen kanssa kahvilla. Jos se luki sanomalehteä, se varmasti näki sen lävitse. Se oli aina läsnä ja jonkinlainen voima joka piti muut kolme maanpinnalla. Muuten ne olisivat epäilemättä leijailleet jonnekin kauas pois, kohonneet niin korkealle että niiden päät olisivat räjähtäneet. Miksi tiesin kaiken tämän? Sirius oli edelleen musta aukko; vaikka kielsin sen itseltäni se veti minua puoleensa. Minun oli pakko haluta kaikkea mitä en voinut saada, olla kateellinen. Minulla oli joskus ollut veli. Ja Lupin vain oli kiinnostavampi kuin muut. Minun oli täytettävä näkökenttäni jollakin, jotten huomaisi Siriusta.
Kumpi voittaa, susi vai leijona. (Koira.)
Jonakin typerryttävänä syksyisenä päivänä viidennellä luokalla, kun olin tyhmä ja utelias ja aivan liian ylpeä kääntyäkseni pois, seurasin heitä. Se mitä näin ei ollut mitään mitä olin odottanut. Vaikka kyynisyyteni oli jo kuin sokeus, minäkin pystyin vielä hämmästymään. Lupinille tapahtui jotakin hallitsematonta, ja minusta tuntui että aloin pudota eikä se loppunut. Ja Potter ja Sirius. Tilan täytti suurten eläinten ja kosteiden lattialautojen voimakas tuoksu. Piskuilan, rotta, ratkaiseva askel. Istui hyllyllä viikset vipattaen, mustat silmät kovina ja nopeina. Ystävyys, muistan ajatelleeni hämärästi, onko se jotakin tuollaista; tai pikemminkin se oli tunne, menetyksen tunne. Ja kaipauksen, kaipasin pelkoon ja muutokseen ja sitten haluun tappaa, kontrollin kadottamiseen. Kaipasin pudotusta.
Tapoin myöhemmin, se ei ollut ollenkaan sellaista. Ei mitään pudotusta eikä ainakaan lentämistä. Ruohonkorret taittuivat edelleen askelten alla, aika liikkui eteenpäin oli se sitten lineaarista tai ei. Se vain oli tehtävä. Vihreä välähdys, jäykistyneet kasvot. Häivähdys hulluutta. Sata vuotta lisää, luultavasti helvetissä tai ainakin harteillani. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Lupinin kanssa.
Minä lähdin pois vähin äänin. Menin makuusaleihin ja istuin sängylleni. Kaikki jotenkin aaltoili ympärilläni.
Kahden päivän kuluttua löysin pergamentinpalan taskustani. En tiedä miten se oli mahdollista, sillä minulla oli nopeat silmät ja vielä nopeammat kädet, ja joskus kuvittelin että kuudeskin aisti.
Älä tule enää, ole hyvä. Se on vaarallista.
Pudotus jatkui. Se ei ollut Siriuksen käsialaa, onneksi. Mutta se oli käsialaa joka kertoi että olin Siriuksen veli, että en saisi sen takia vaarantaa itseäni. Vaikka Siriukselle oli yksi paskanhailea miten minulle kävisi. Joskus vielä todistaisin sen. Ja kuvittelin että jokin kultainen hammasratas kuitenkin liikahtaisi hänen sisällään, jos minä kuolisin.
Älä tule enää, ole hyvä. Miksi he eivät vain olleet pystyttäneet minulle ansaa, napanneet minua kuin kapista kettua ja nauraneet päälle? Pistäneet neulaa keskelle vartaloani ja katselleet kuinka siivet räpiköivät turhaan pudotellen värikkäitä läpikuultavia suomujaan.
Minä halusin ajatella että elämäni oli jo vaarallista. Tunne oli vaarallinen, levisi kuin myrkky jota ei saanut imettyä pois. Yksi tunne, niin voimakas että sen joutui kieltämään, niin yllättävä että sitä joutui ajattelemaan. Jos niitä oli monia, erilaisia, ne vain sekoittuivat haaleaksi puuroksi josta ei ollut mitään haittaa, ehkä lievää sumeutta näkökentässä mutta ei muuta. Turhaa ja arvotonta.
Kaikki on turhaa ja arvotonta, sanoin itselleni. Symboleja, teeskentelyä. Tunne, vain jokin reaktio aivoissa. Se katoaisi kyllä. Kuin kipinä tuuleen. Sytyttäisi ehkä metsäpalon jossakin muualla, mutta minua se ei enää silloin kiinnostaisi.
Älä tule enää. Se oli kutsu. Menin taas täydenkuun aikaan, ihmettelin etteivät muut huomanneet minua. Olin kai tyhmänrohkea mutta en niin merkittävä kuin luulin, en ollut huomaamisen arvoinen. Oli vaikea sanoa huomasiko edes Lupin. Hän ei toistanut sanomaansa. Se on vaarallista. Ja kyllähän se helvetissä olikin, vaan ei sillä tavoin kuin hän luuli. Minä menin myös muulloin, istuin jalat ristissä rispaantuneella matolla kylmän takan edessä. Seinillä oli kuvia jotka kertoivat aivan vieraista ihmisistä. Röttelö humisi hiljaa niin kuin maalikerrosten alla olisi ollut toinen talo, joka yritti puhua minulle. Ulkona paistoi aurinko mutta valo ei päässyt ikkunoista sisään. Kuvittelin että Lupin seisoisi oviaukossa. Kysyisi mitä tein siellä, sanoisi että hän ei ollut minun veljeni. Se on hyvä, minä vastaisin. Joskus melkein nukahdin siihen istualleni, en aivan mutta melkein. Omituinen rauha valtasi minut, maailma liikkui akselinsa ympäri ja Röttelö sen mukana, matto, minä, sydämeni.
Lupin ei koskaan tullut. Jossain vaiheessa ymmärsin sen, ja matolla juuri sen kylmän takan edessä tapahtui eräs katoaminen. Kipinä tuuleen. Metsäpalo onkin jo aivan toinen tarina.
