Otsikko: Kuumehoureita ja unikonsiemeniä
Kirjoittaja: cooperaur
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sherlock/John
Ikäraja: K-11
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat Arthur Conan Doylelle sekä heidät upeasti nykyaikaan tuoneille Gatissille ja Moffatille.
Kuumehoureita ja unikonsiemeniä
John heräsi tunkkaiseen ja kaiuttomaan hiljaisuuteen, jonka hänen aivonsa rekisteröivät ahdistuneina. Kylmä hiljaisuus tuntui epäkodikkaalta, eikä huoneen pölyinen, liikkumaton ilma ainakaan nostanut tunnelmaa. Vilkaistessaan kelloradiotaan hän tunsi myös avuttoman turhautuneisuuden puuskan iskevän; kello oli puoli kaksi iltapäivällä. John ei voinut sietää jatkuvaa väsymystä ja toimettomuuttaan, mutta äkäinen syysflunssa oli pakottanut hänet sängynpohjalle jo pari päivää sitten eikä helpotusta ollut näkyvissä.
Yrittäessään kammeta kivistävää, kankeaa kehoaan ylös sängystä John tuli puuskuttaessaan vetäneeksi sievoisen määrän pölyä keuhkoihinsa ja sai valtavan yskänpuuskan. Saatuaan henkensä jälleen kulkemaan hän päästi muutaman hiljaisen, tukahtuneista yskäyksistä katkonaisen kirosanan. Tauti ei todellakaan näyttänyt olevan paranemaan päin. Kaikkien särkyjen ja kipujensa lisäksi hänellä oli järkyttävä jano, eikä kukaan olisi tuomassa hänelle juotavaa. Rouva Hudson oli lomamatkalla eikä ollut siis tavalliseen tapaansa höösämässä häntä ja Sherlockia. Ja Sherlockista puheenollen, häntäkään ei kuulunut missään. John huomasi hymähtävänsä itsekseen. Tämän ainoan kerran Sherlock olisi saanut luvan olla kotona passaamassa häntä, niin naurettavan usein John teki hänelle kaikenlaisia hölmöjä palveluksia – useimmiten vieläpä vain sen takia, että Sherlock oli yksinkertaisesti liian laiska tehdäkseen asioita itse.
Selvittyään huoneensa ikkunalle asti John avasi sen ja haukkasi ahnaasti ulkoilmaa. Lontoon ilma ei ollut tarkalleen ottaen raitteinta tai puhtainta, mutta se voitti ummehtuneen huoneilman kuitenkin kirkkaasti. Hän kuulosteli liikenteen ääniä, jotka olivat tähän aikaan verrattain hiljaisia, joskin vilkastumaan päin. Äänet rauhoittivat Baker Streetin musertavaa hiljaisuutta, ja pikkuhiljaa hän alkoi tuntea olonsa hieman paremmaksi.
Keskittyessään kuuntelemaan kaupungin ääniä John ei ollut kuullut askeleita portaissa, joten oven kolahtaessa yhtäkkiä kovaäänisesti auki hän säpsähti yllättyneesti. Kääntyessään hän näki ovella Sherlockin, joka virnisteli hänen säikähdykselleen. John katsoi tätä tympeänä. Mies olikin siis ollut kotona – arvatenkin istunut tuntitolkulla hiljaa paikallaan selaamassa ”mielensä palatsia”.
”Näytät kamalalta. Miten voit?”
Kohteliaan kysymyksen tapaisesta huolimatta Sherlockin ääni oli niin väritön ja hänen kasvonsa niin tylsistyneet, että sekunnin ajan Johnin teki mieli jättää vastaamatta.
”Surkeasti,” hän kuitenkin kommentoi lyhyesti ja huokaisi.
”Miksi sitten olet ylhäällä?”
John kohotti kulmiaan ystävänsä kysymykselle. Sherlockilla oli yhä kasvoillaan sama ilmeetön ilme, mutta hänen äänensä kuulosti yhtäkkiä melkeinpä ärtyneeltä.
”Jos olet sairas, sinun pitää levätä että paranet,” hän jatkoi. ”Meillä on keskeneräisiä tapauksia. Tarvitsen sinua.”
Puuskahdus karkasi Johnin huulilta ennen kuin Sherlock ehti edes lopettaa. Pitihän se arvata että kyse oli vain töistä. Olisihan se ollut typerää olettaa että itse suurenmoinen Sherlock Holmes olisi oikeasti ollut huolissaan esimerkiksi ystävänsä terveydestä.
”Etköhän sinä osaa itsekin taputtaa itsellesi,” John kuittasi, sulki ikkunan ja lähti kömpimään takaisin kohti sänkyään. Kävellessään hän tunsi Sherlockin katseen selässään.
”Nyt sinä olet vain lapsellinen.”
John kuuli Sherlockin sanat, mutta veti huolellisesti peiton ylleen ja kävi makaamaan kasvot hänestä pois päin, ennen kuin avasi suunsa.
”Olenkohan?” hän mutisi näennäisen mietteliäästi ja totesi sitten: ”Ei, olen melkein sataprosenttisen varma että
sinä olet vain tyly ja välinpitämätön, Sherlock.”
Hetken oli hiljaista. John esitti käyneensä nukkumaan ja kuvitteli mielessään Sherlockin ilmettä. Aluksi hän oli hieman huvittunut, mutta kun Sherlock ei tyypilliseen tapaansa vastannutkaan mitään purevaa takaisin, hän alkoi pikkuhiljaa katua sanojaan. Ehkä hän tosiaan oli ollut hieman lapsellinen?
Juuri kun John alkoi harkita anteeksi pyytämistä, hän kuuli Sherlockin sanovan terävästi: ”Selvä.” Sen jälkeen huoneen ovi loksahti kolkosti kiinni.
John kirosi mielessään omaa typeryyttään ja tuhahti pienesti. Miksi hänen oli turhaan pitänyt mennä aiheuttamaan erimielisyyksiä? Kaiken lisäksi Sherlock vaikutti lyhytsanaisuutensa perusteella loukkaantuneen todella, mikä oli harvinaista. Tavallisesti Sherlock ei Johnin kokemuksen mukaan ottanut itseensä kovemmistakaan kommenteista. John ei yrityksistään huolimatta keksinyt mitä sellaista hän oli nyt sanonut, minkä olisi pitänyt hetkauttaa Sherlockia pätkän vertaa normaalia enempää.
Yllätyksekseen John kuulikin huoneen oven avautuvan kohta uudelleen.
”Tarvitsetko jotakin?”
John kurtisti kummissaan kulmiaan nähdessään Sherlockin. Miehen kasvoilla oli epätyypillisen inhimillinen, periksi antanut ilme, joka ei todellakaan pukenut häntä.
”Öö... No, totta puhuen minulla on kyllä hirveä jano...” John vastasi hämmentyneenä.
”Tuon sinulle jotakin juotavaa. Muuta?” Sherlock vastasi nopeasti ja väsyneesti, kuulostaen lähinnä siltä kuin olisi halunnut päästä mahdollisimman äkkiä pois tilanteesta.
”Ei... Kiitos.” Johnilla ei ollut aavistustakaan miksi Sherlock käyttäytyi yhtäkkiä niin kuin käyttäytyi, mutta kun tämä oli vetämässä ovea kiinni perässään, John pysäytti hänet vielä huikkaamalla epäröiden hänen nimensä. Sherlockin kysyvä ilme pakotti sanat ulos hänestä.
”Anteeksi.”
Sherlock hymyili laimeasti mutta aidosti. ”Ei se mitään. Minäkin pyydän anteeksi. Luulisin. Niin kai on tapana?”
”Luultavasti,” John vastasi helpottuneena.
Kun Sherlock oli lähtenyt, John rohkeni tahallaan odottaa kuulevansa hänen pääsevän portaiden alapäähän, ennen kuin huusi hänet vielä takaisin. Jos kerran herra Etsivä olikin päättänyt heittäytyä yhtäkkiä poikkeuksellisen huomaavaiseksi, John ajatteli, hän aikoisi ottaa siitä kaiken irti.
Sherlockin ilmestyessä ovelle uudelleen John hymyili hänelle yhtä aikaa leveintä, pahoittelevinta ja hurmaavinta hymyä jonka sai aikaan.
”Olisitko kiltti ja toisit myös sen viltin sohvalta?”
***
Herätessään seuraavan kerran John tunsi olonsa edelleen heikoksi ja väsyneeksi. Hänen rakkonsa kuitenkin pakotti hänet nousemaan ylös sängystä, ja utuista päätään pidellen hän suuntasi vessaan. Tai olisi suunnannut, jos ensimmäisen parin askeleen jälkeen hän ei olisi kuullut takaansa tuttua, nokkavaa ääntä, joka sai hänet pysähtymään.
”Minne sinä luulet meneväsi?”
Sherlock istui nojatuolissa huoneen nurkassa, kirja painautuneena koukkuun nostettuja jalkojaan vasten ja tuijotti häntä kysyvästi.
”Olin... Olen menossa vessaan... Oletko istunut siinä koko ajan?” John kysyi hölmistyneenä.
”Suurimman osan ajasta,” Sherlock vastasi olkiaan kohauttaen. ”Yhdessä vaiheessa aloit tosin kuorsata niin kovaa että minun oli pakko lähteä.”
John nyökkäsi ja yritti sanoa jotakin, mutta sanaakaan ei tullut hänen suustaan. Oli vaikeaa yrittää esittää että olisi ollut aivan normaalia, että Sherlock oli mitä ilmeisemmin istunut vahtimassa hänen nukkumistaan. Se ei vain ollut.
”Millainen olo sinulla on? Tarvitsetko jotakin?” Sherlock alkoi tiedustella.
”Ei, en... Voin ihan hyvin... Eiköhän tämä tästä,” John haparoi vastauksekseen ja hymyili reippaasti. ”Menen nyt sinne vessaan.”
Johnin helpotukseksi Sherlock ei sentään tarjoutunut auttamaan aivan kaikessa. Pujahdettuaan portaisiin niin nopeasti kuin hänen voimansa sallivat, hän saattoi tuntea kulmiensa kurtistuvan lähestulkoon näkökenttänsä tielle. Aikaisemmin Sherlockin huolenpito oli vain huvittanut häntä, mutta nyt touhu oli jo muuttunut epäilyttäväksi. Jokin oli hassusti. Miksi Sherlock yhtäkkiä huolehti hänestä niin tunnollisesti? Oliko jotain tapahtunut?
Matkalla vessaan John ehti pohtia päänsä puhki löytämättä mitään selitystä ystävänsä käytökselle.
Vessassa hän kuitenkin unohti hetkeksi Sherlockin ja havahtui ajatuksistaan pistävään hajuun, jonka jopa hän itse kykeni haistamaan tukkoisella nenällään. Päivien makaamisella oli seurauksensa; hänen oli pakko päästä suihkuun.
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Aluksi kaikki sujui mallikkaasti, mutta suihkussa kuuma vesi ja paikallaan seisominen alkoivat heikottaa häntä niin, että hänen oli otettava seinästä tukea pystyssä pysyäkseen. Shampoota kurkottaessa hänen näkönsä hämärtyi ja pullo lipsahti hänen vapisevista sormistaan suihkun lattialle äänekkään kolahduksen saattelemana.
Lähes saman tien John kuuli koputuksen ovelta.
”Oletko kunnossa?” Sherlockin ääni huhuili sen takaa.
”Olen, olen. Pyörryttää vain.”
Hemmetin silmät, toimikaa nyt. Epätoivoisesti John yritti noukkia shampoopullon hajonnutta korkkia lattialta, mutta hänen näkönsä petti hänet jatkuvasti.
”Oletko varma ettet tule entistä kipeämmäksi tuosta?” Sherlock tivasi. John kiristeli hampaitaan. Huimaus oli aivan tarpeeksi raastamaan hänen hermojaan, Sherlockilla ei ollut mitään tarvetta ryhtyä nenäkkääksi.
”Hemmetti, Sherlock, minä olen se lääkäri täällä!”
Siihen Sherlock ei sanonut enää mitään.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua John oli vihdoin ja viimein selviytynyt suihkusta. Avatessaan kylpyhuoneen oven hän ei enää edes jaksanut yllättyä törmätessään Sherlockiin heti sen ulkopuolella. Mies piteli nenänsä edessä kirjaa, johon kiinnitti nopeasti takaisin katseensa luotuaan pikaisen silmäyksen Johniin, joka puolestaan parhaansa mukaan yritti olla välittämättä hänen vahtaamisestaan.
John meni huoneeseensa vaihtamaan pyyhkeensä puhtaisiin vaatteisiin. Etsiessään paitaa sängyn alle piilotetusta vaatelaatikostaan hän tajusi yhtäkkiä jotakin; hänen petivaatteensa oli vaihdettu. Tuntien itsensä taas äärimmäisen hämmentyneeksi John jäi tuijottamaan sänkyään. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Toki, hänestä oli erittäin mukavaa, että hänen hikiset petivaatteensa oli vaihdettu puhtaisiin, mutta... Hän ei ollut ollenkaan varma mitä mieltä oli siitä että Sherlock oli vaihtanut ne. Kaiken kukkuraksi hän kuuli samassa Sherlockin äänen alakerrasta.
”John! Sinun pitää syödä. Keittiössä on lämmintä keittoa.”
… ”Okei.”
Mitä helvettiä nyt oikeasti on tekeillä, Sherlock?***
Huminaa. Ihmiset vilisivät Johnin ympärillä, he pyörivät ympyrää toisensa perään viulunsoiton tahdissa ja nauroivat. Meneillään näytti olevan jonkinlaiset tanssiaiset. John itse tajusi seisovansa typertyneenä tanssilattian keskellä ilman paria, ihmisten luodessa häneen oudoksuvia katseita. Salin päädyssä John näki tarjoilupöydän, jossa komeili kaikenlaisia erilaisia ruokia, mutta häntä kiinnostivat vain juotavat. Pyödällä oli lukuisia erilaisia kannuja jotka sisälsivät kaikkea vedestä viiniin, ja niitä katsellessaan hän tunsi kuolevansa pian janoon.
Mutta kun John yritti päästä pöydän luokse, ihmiset tanssivat hänen eteensä kuin eivät olisi nähneetkään häntä ja estivät hänen liikkumisensa. Ärtyneenä hän koitti töniä ihmisiä pois tieltään, mutta heidän huoleton naurunsa vain yltyi.
Yhtäkkiä jostakin hänen ajatuksistaan saliin ilmestyi talon kokoinen musta pallo, joka lähti pyörimään jyristen salin poikki. Viulunsoitto särkyi ja muuttui epävireikseksi, mutta ihmiset jatkoivat tanssimistaan kuin transsissa. Kauhistuneena John katseli kuinka he litistyivät pallon alle kuin elottomat nuket, ymmärtämättä väistää sitä, ja samalla hän tajusi sen tulevan itseään kohti. Mutta yrittäessään paeta hän ei pystynytkään liikkumaan. Sydän kurkussa pamppaillen hän alkoi huutaa apua, mutta pihahdustakaan ei tullut ulos. Pallon varjo vyöryi jo hänen yllään, meteli kävi sietämättömäksi ja -
John heräsi omaan huutoonsa. Tajutessaan olevansa omassa sängyssään hänen mielensä rauhoittui nopeasti, mutta hänen hengityksensä oli raskas ja hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Huohottaen hän pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Kelloradio näytti puoltayötä ja huoneessa oli pilkkopimeää. John tärisi kylmästä, hänen päässään surisi kuin ampiaspesässä ja joka paikkaa särki jumalattomasti.
Yhtäkkiä hän tajusi, ettei viulunsoitto ollut lakannut.
”SHERLOCK!”
Hiljaisuus. Pian huoneen ovi narahti auki ja John näki ovella Sherlockin hahmon.
”Mitä?”
John sytytti yölampun. Siristeleltyään hetken silmiään kirkkaudessa hän sanoi: ”Sinua tuskin kiinnostaa, että viulun rääkkäyksesi aiheuttaa minulle painajaisia, mutta sen lisäksi ”musikalisointi” on kielletty tähän aikaan yöstä.”
Sherlock, joka oli Johnin puhuessa ehtinyt harppoa hänen sänkynsä vierelle, ei ollut kuulevinaankaan hänen valitustaan. Sen sijaan hän asetti kätensä Johnin otsalle.
”Olet tulikuuma,” hän totesi.
”Tiedän, tiedän, minulla on järkyttävän kylmä. Toisitko minulle kuumemittarin?” John kähisi hieman vaivaantuneesti. Hän odotti, että Sherlock lähtisi noutamaan mittaria alhaalta, mutta tämä työnsikin vain käden taskuunsa, veti mittarin esiin sieltä ja ojensi sen Johnille. Hän ei myöskään jäänyt huomaamaan Johnin jo tutulta tuntuvaa hämmentynyttä ilmettä, vaan viiletti takaisin alas. Mitatessaan kuumettaan John kuuli Sherlockin ravaavan ympäri alakertaa jotakin puuhastellen ja osasi vain arvailla mitä tämä oli tällä kertaa keksinyt.
Lopulta Sherlock palasi huoneeseen. Hänellä oli käsissään tarjotin, jossa oli iso kannullinen mehua, jonkinlaisia pillereitä, kupillinen hyöryävää teetä sekä kääreeksi muutettu pyyhe. John tuijotti tätä kaikkea kuin jotakin omituista näytelmää joka ei enää edes saanut häntä yllättymään. Sherlock nappasi kuumemittarin Johnin käsistä ja katsoi sitä.
”38,8 °C,” hän luki hädin tuskin ääneen. John otti käteensä kaksi valkoista pilleriä jotka Sherlock oli tuonut ja tarkasteli niitä epäröivästi.
”Ovatko nämä-,”
”Aivan tavallisia särkylääkkeitä,” Sherlock murahti. ”En yritä huumata sinua.”
Johnin kasvoille levisi nolostunut ilme. ”Minä vain...”
”Sinä vain otat ne,” Sherlock tokaisi ja vilautti nopean, sarkastisen hymyn.
John nyökkäsi. Otettuaan lääkkeet ja juotuaan melkein puoli kannullista mehua hän alkoi hörppiä teetään. Sen lämpö helpotti hänen oloaan aavistuksen. Sherlock oli kadonnut taas alakertaan. John yritti odotella olisiko tämä tulossa vielä takaisin, mutta raskas väsymys alkoi painaa häntä nopeasti takaisin uneen. Saatuaan teensä juotua hän painoikin päänsä tyynyyn, asetti Sherlockin tuoman kääreen otsalleen ja vaipui melkein heti horrokseen. Jonkin aikaa hän kuuli vielä etäisesti ääniä alhaalta, mutta ne vaimenivat koko ajan, harvenivat kunnes lopulta katosivat kokonaan -
”Siirry.”
Kesti hetken aikaa kun John palautui horroksesta todellisuuteen. Oliko joku puhunut hänelle?
”John. Siirry,” ääni toisti. John avasi silmänsä ja näki Sherlockin seisomassa sänkynsä vieressä. Tämä näkyi vaihtaneen kauluspaitansa ja housunsa yövaatteisiin. John hieraisi silmiään. Kesti tovin ennen kuin kellot alkoivat soida hänen päässään.
”Et aio nukkua minun vieressäni, ethän?”
”Odotan vain että nukahdat. Siirry nyt,” Sherlock tokaisi ilmoitusluontoisesti, ikään kuin Johnilla ei olisi ollut asiaan mitään sanavaltaa. Ja jollakin käsittämättömällä tavalla hänestä tuntui ettei hänellä ollutkaan, joten hän siirtyi kiltisti sängyn keskeltä toiseen reunaan tehdäkseen Sherlockille tilaa. Unisena hän seurasi kuinka Sherlock istui risti-istuntaan sängylle hänen päänsä viereen ja alkoi tyynen rauhallisesti lukea kirjaa jonka oli tuonut mukanaan. Huvittuneena John pudisti vaimeasti päätään ennen kuin veti kaikki peitot korviinsa saakka ja sulki silmänsä. Hänellä oli yhä niin kylmä, että ajoittain hänen hampaansa alkoivat kalista, mutta lääkkeet olivat pikkuhiljaa alkaneet helpottaa särkyä.
Hän yritti nukkua, mutta uupumuksesta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia - hänen aivonsa olivat kuin radio, jossa kaikki kanavat pauhasivat yhtä aikaa. Hänen mieleensä piirtyi levottomia, kuumehoureisin kuvia ja sanat suhahtelivat hallitsemattomassa, kiihtyvässä epäjärjestyksessä hänen ajatuksissaan. Johnista alkoi tuntua että jos hän ei pian saisi sitä sekamelskaa pysähtymään, hän räjähtäisi.
”Sherlock?” hän mutisi hiljaa. John ei ollut varma olisiko hänen kannattanut avata suutaan, mutta nyt oli jo myöhäistä. Pääasia oli että puhuminen tasasi kaaosta hänen päässään.
”Mmh?”
”Olet ollut tänään jotenkin...” John aloitti, mutta jäi sitten miettimään mitä sanaa ajoi takaa.
Outo? Tavallinen? Inhimillisen huolehtivainen? Luoja, että pääni tuntuu utuiselta. Kuinka vahvoja ne särkylääkkeet oikein olivat?”Tiedän,” Sherlock totesi tyynesti ennen kuin John ehti jatkaa.
Sen jälkeen oli jonkin aikaa hiljaista. John yritti koota ajatuksiaan, mutta ne olivat niin kevyitä että ne leijailivat pois hänen ulottuviltaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hän kuuli Sherlockin vaihtavan kirjan sivua ajoittain. Yhtäkkiä häntä alkoi naurattaa.
”Se on ollut ihan mukavaa kylläkin,” hän totesi naurahtaen. Sherlock ei vastannut.
”Olet ollut niin...” John jatkoi, mutta alkoi tirskahdella kesken lauseensa.
”En olisi arvannutkaan että olet noin rasittava väsyneenä,” Sherlock mutisi. John tunsi kuinka kääre otettiin pois ja käsi laskeutui hänen otsalleen.
Kokeiltuaan pikaisesti Johnin otsaa Sherlock oli aikeissa siirtää kätensä pois, kun John yhtäkkiä alkoi hapuilla sitä sokeana omalla kädellään, nappasi kiinni sen sormista ja alkoi heiluttaa sitä kevyesti.
”Olet niin hassu,” hän höpisi vaisusti hymyillen. Silmät suljettuina hän ei nähnyt Sherlockin jäätynyttä ilmettä, ja vaikka olisi nähnytkin, hän olisi todennäköisesti ollut liian tokkurainen välittääkseen.
Eikä John olisi millään voinut nähdä Sherlockin salpaantunutta hengitystä eikä kuulla hänen kiihtynyttä sykettään. Sen sijaan hän tunsi kuinka sormet lipuivat hitaasti hänen otteestaan ja valuivat varovasti hänen hiustensa lomitse.
Sherlock oli pelännyt että John räväyttäisi silmänsä auki ja kysyisi mitä ihmettä hän oikein luuli tekevänsä. Mutta John vain jatkoi hymyilyään ja jopa haukotteli kuin ei olisi mitään huomannutkaan, joten Sherlock antoi sormiensa soljua hänen hiustensa läpi uudelleen.
”Olet ollut niin kiltti...” John mumisi. Sherlock huomasi hänen virnistävän pienesti.
Johnilla oli suloisen sekainen olo. Jostakin todella kaukaa jokin ääni yritti huomauttaa hänelle, että hänen olisi pitänyt jotenkin reagoida siihen faktaan, että Sherlock silitti hänen hiuksiaan. Mutta ei hän halunnut reagoida siihen. Se tyynnytti häntä. Ja se tuntui hyvältä. Ehkä hieman liiankin hyvältä, mutta siitä John olisi viimeisenä jaksanut olla huolissaan tällä hetkellä. Hän oli vain niin kamalan väsynyt.
Sherlock juoksutti rauhallisesti sormiaan Johnin hiuksissa ja katseli kuinka hänen kehonsa rentoutui unen lähestyessä. Hän tuijotti Johnin kasvoja joiden nauru muuttui haukotusten myötä levollisuudeksi ja kuunteli hänen rauhoittunutta hengitystään. Hyvinkin pian hän alkoi kuulla myös pientä tuhinaa.
”John?” Sherlock kuiskasi. Kun vastausta ei kuulunut, hän alkoi liu'uttaa hitaasti ja varovaisesti sormiaan Johnin hiuksista alaspäin, juoksutti ne hänen korvansa takaa hänen leukansa alle ja kaulaa pitkin solisluiden kohdalle, jonne ne pysähtyivät. Pitkän aikaa Sherlock vain katseli Johnia.
”...sinä olet vain tyly ja välinpitämätön, Sherlock.”Pieni, pahoitteleva huokaus karkasi huoneen hiljaisuuteen.
”Ehkä...”
Sherlockin ääni oli tuskin kuuluva.
”Ehkä olen yrittänyt kertoa että minä välitän sinusta enemmän kuin uskotkaan.”
Hetken mielijohteesta Sherlock kumartui hipaisemaan Johnin huulia omillaan. Hän sulki silmänsä ehkä sekunniksi, veti syvään henkeä ja vetäytyi sitten nopeasti pois toivoen että John ei ollut herännyt. Onnekseen hän huomasi että John jatkoi tuhinaansa yhtä autuaana kuin aikaisemminkin.
Sherlockin sormet hapuilivat peittojen reunoille ja asettelivat ne paremmin Johnin ylle. Hän kävi vielä kerran Johnin kasvonpiirteet huolellisesti läpi katseellaan ennen kuin sammutti valon ja hiipi omaan sänkyynsä nukkumaan.
***
John oli ollut niityllä jo aivan liian kauan, mutta mikään ei olisi saanut häntä lähtemään sieltä pois. Sherlock oli kadonnut hänen näkyvistään jo ikuisuuksia sitten, eikä hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta saada tätä kiinni. Aluksi John oli kyllä yrittänyt pysyä hänen perässään, mutta aurinko paistoi niitylle niin ihanan lämpimästi, että hän oli tahtonut vain heittäytyä unikkojen sekaan ja hengittää niiden tuoksua. Niin hän oli tehnyt, ja mitä kauemmin hän viipyi, sitä enemmän hän halusi jäädä niitylle makamaan. Lempeä tuuli hyväili hänen hiuksiaan ja kasvojaan. Aika kului.
Sitten John näki Sherlockin. Hän yritti kertoa tälle olevansa pahoillaan että oli unohtunut niitylle eikä tullut mukaan etsimään kuumemittaria, mutta Sherlock keskeytti hänet kumartumalla hänen ylleen ja sihisemällä vaikenemisen merkiksi. Seuraava asia jonka John tunsi, olivatkin Sherlockin huulet hänen omillaan – ja luoja, miten huumaavalta se tuntuikaan. Linnut sirkuttivat ja unikkojen nesteet virtasivat hänen suonissaan. Päihtyneenä hän nojautui lähemmäs Sherlockia -
Syksyisen kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta kevyesti Johnin silmiin ja herätti hänet pehmeästi. Unessa vallinnut hyvä olo oli seurannut häntä myös todellisuuteen, ja venyteltyään makeasti lämpimän peiton alla hän sulki silmänsä vielä hetkeksi ja yritti palauttaa unen mieleensä. Ensin John muisti vain olleensa jostain syystä onnellinen ja jotenkin lumoutunut. Sitten hän muisti Sherlockin ja huomasi hymyilevänsä. Sherlock oli suudellut häntä.
… Hetkinen. John räväytti silmänsä auki ja pyyhki typertyneen hymyn kasvoiltaan. Kiusaantuneena hän tunsi pienen punan kohoavan poskilleen. Hän ei tiennyt miksi oli nähnyt sellaista unta Sherlockista, eikä välttämättä halunnutkaan tietää. Saadakseen ajatuksensa pois unesta hän pomppasi tomerasti ylös sängystä, mutta ensimmäinen asia joka pisti hänen silmiinsä olivat sängyn reunalle jätetyt tohvelit. Sherlock oli tuonut ne.
Hieman vaivaantuneena John sujautti tossut jalkaansa ja lähti alas. Portaissa häntä vastaan leijaili tuoreen leivän tuoksu ja kahvinkeittimen porina. Keittiöön ehtiessään hän näki sen omin silmin; pöytään oli katettu aamiainen. Sherlock istui sohvalla lukemassa päivän lehteä.
”Huomenta,” hän mutisi lehtensä takaa. ”Kuinka voimme tänään?”
”Ymmh. Paremmin. Paljon paremmin,” John kertoi hajamielisesti. Oikeastaan hän ei ollut edes
muistanut olevansa kipeä.
Et tietenkään, sinun ajatuksesi ovat tänään jossakin aivan muualla, ääni hykersi hänen päässään. Ajatuksissaan John kaivoi aseensa esiin ja ampui sen.
John istui alas ja hieraisi otsaansa. Sen lisäksi että hän oli unohtanut olevansa kipeä, hän oli unohtanut edellisiltaisen kuumehoureilunsa. Nyt mielikuvat tulvivat hänen mieleensä ja kuva kuvalta hän tunsi tyrmistyvänsä enemmän. Hän muisti kuinka oli kikatellut Sherlockille ja hänen huolenpidolleen (
hemmetti), pidellyt hänen kättään (
voi ei) ... Ja oliko Sherlock silittänyt hänen hiuksiaan? Vai oliko se tapahtunut siinä unessa? John yritti muistella tarkemmin, mutta hän ei kyennyt tekemään varmuutta asiaan. Varmaa oli, ettei hän myöskään kysyisi siitä Sherlockilta.
”Hitto, taisin mennä eilen aika sekaisin...” hän totesi mahdollisimman rennosti. ”Oletko varma että annoit minulle vain särkylääkkeitä?” Kysymys oli tarkoitettu vitsiksi, mutta Sherlock ei nauranut.
”Vain särkylääkkeitä,” hän vahvisti tyynesti. Häviävän pienen hetken hänen äänessään tosin kuului aavistus epävarmuutta, mutta John oli liian hämmentynyt sitä huomatakseen.
”Näin aivan älytöntä untakin,” hän kertoi. ”Sinä suutelit minua,” hän lisäsi liioitellun huolettomasti ja oli samantien läimäyttää käden suulleen. Sanat olivat pulpahtaneet spontaanisti ulos hänen suustaan. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut kertovansa Sherlockille näkevänsä tästä unia, vaikka eihän hän nähnytkään, mutta Sherlock voisi ymmärtää väärin -
”Fantastista.” Sherlockin ääni oli täysin väritön, harmaa, eikä hän edes nostanut lehteä kasvojensa edestä. Siten John ei myöskään nähnyt, kuinka hänen toinen suupielensä kohosi tahattomasti.
John naurahti peittääkseen äänekkään nielaisunsa. Hänen verenpaineensa alkoi kuitenkin laskea nopeasti, kun hän tajusi että todennäköisesti Sherlock ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut hänen unestaan. Etsivä näytti sen lisäksi pikkuhiljaa olevansa toipumassa eilisestä ylihuolehtivaisuudestaan.
Huojentuneena John alkoi voidella itselleen sämpylää. Se oli edelleen lämmin. Sherlock oli arvatenkin hakenut ne leipomosta aikaisemmin - ei hän niitä itsekään ole leiponut, John totesi mielessään. Pelkkä ajatuskin Sherlockista leipomassa sai hänet virnistämään.
Samassa hän tajusi, että sämpylöiden päälle oli ripoteltu unikonsiemeniä. Virnistys suli Johnin kasvoilta hitaasti kun hän muisti unikkoniityn unestaan. Sämpyläänsä tuijottaen hän hymähti mietteliäästi ja vilkaisi sitten vaivihkaa Sherlockia. Sattumalta Sherlock sattui juuri katsomaan takaisin.
Johnin suu oli täynnä, joten hölmistyneenä hän heilautti sämpyläänsä ja yritti luoda ilmeen joka osoittaisi hänen pitävän siitä. Sherlock kohotti toista kulmakarvaansa huvittuneesti ja nyökkäsi hitaasti ennen kuin alkoi taas lukemaan lehteään. John ravisteli päätään. Tietenkään Sherlock ei ollut leiponut sämpylöitä itse, kyllä hän sen verran hyvin tunsi ystävänsä.
Hassua tosin, etten ole koskaan ennen huomannut kuinka siniset hänen silmänsä ovat.
