Kirjoittaja Limestone
Genre drama ja romance
Ikäraja S
Yhteenveto Hän jättäisi minut jälleen ja rakastaisin häntä entistä enemmän.
A/N jeeesus joo piti tossa koulutyöks valita teema ja aihe tarinaa varten, joista sit nappasin aiheeksi rakastuminen ja teemaksi pettymyksen kohtaaminen sekä itsensä hyväksyminen, ja näistä raaka-aineista koitin sit jotain seiskaluokkalaisen äikänaineeks kelpaavaa valmistaa. teksti on kaukana siitä mihin itse parhaimmillani pystyn mutta mutta täs nyt olkoon :-----D ja toivon vissii jotai vinkkejäki saavani joo kiitos mimmi kuittaa xoxoxo
▬
Oikea ihminen
1
Tänään on maaliskuun 14. päivä. En ollut koskaan pitänyt maaliskuusta, enkä edes tiedä miksi. Se oli yleensä kiireisintä aikaa vuodestani. Vaikka minä aina yritänkin rentoutua, stressi vie voiton kymmenellä pisteellä. Ja silloin on vielä talvikin, se ei paranna yhtään tilannetta. Ehkä siksi. Mutta juuri nyt minulla on aika hyvä olla. En oikein tiedä millä tavalla, mutta asiat tuntuvat ihan kevyiltä ja tulevaisuus valoisalta.
Koska tänään minä tapasin yhden ihmisen.
Ehkä tämä on sitä onnellisuutta.
En osaa sanoa, mutta tämä on kuitenkin jotain uutta minulle.
Tällä eräällä oli mustavalkoinen pystyraitapaita ja maastonvihreä takki. Vasemmalle olalle letitetyt vaaleanruskeat hiukset luonnonraitoineen. Vihreät silmät, jotka muistuttivat jostakin ranskalaisnäyttelijättärestä. Kaunis, häpeilemätön hymy huulillaan.
Enkeli on ensimmäinen mieleen tuleva sana. Natasha toiselta nimeltään.
Enkeli oli sanonut, että talvi kuolee pian ja kevät astuu näyttämölle. Se oli totta. Hän oli myös maininnut, että ehkä sitten keväällä me voisimme tavata. Ensikuussa, huhtikuun loppupuolella, kun hän saisi kurssinsa opiskeltua loppuun. Me vaihdoimme puhelinnumeroita, ja ainakin pari minuuttia minä sain elää kliseistä, romanttista Hollywood-elokuvaa.
Ja voi pojat, olen aika innoissani. Kaikki ne adjektiivit, joita olen kuullut ihmisten käyttävän ollessaan ihastuneita, nyt ne tuntuvat aika akuuteilta. Ainutlaatuinen. Ihana. Poikkeava. Se oikea. No, ehkä.
2
Huhtikuun päivät alkavat tavoitella toukokuuta, ja minä ja Natasha olemme rakastuneet toisiimme. Se on minusta aika uskomatonta, tiedätkös? Miten kaksi ihmistä voi tavata ja ihan noin vain rakastua? Löytää itselleen sen oikean, itselleen pilkulleen täydellisen ihmisen? Tunnen itseni uskomattoman onnekkaaksi, koska näiden seitsemän miljardin ihmisen joukosta olen löytänyt jonkun, joka on täydellinen syy elää. Niin helposti, että se tuntuu uskomattomalta. Melkeinpä liian helposti.
Ja kun sanon rakastavani Natashaa, minä tarkoitan sillä aika paljoa. Sen selittäminen voisi tuhlata satoja paperiarkkeja ja monta hyvää iltaa, mutta minä todella rakastan häntä. Rakastan hänen monia ulkonäöllisiä ominaisuuksiaan pehmeistä kasvonpiirteistä erikoisen vahvaan luustoon. Rakastuin hänen omaperäisyyteensä ja persoonallisuuteensa keskusteluissamme, jotka jatkuivat aina aamuyöhön. Kuinka viisasti ja joskus omapäisestikin hän toi mielipiteensä esille. Rakastan katsella hänen tanssimistaan, kuinka hänen kehonsa pienistäkin liikkeistä kykeni erottamaan hänen palavan intohimonsa lajia kohtaan.
Rakastan niitä hetkiä kun ulkona on vielä hieman viileä talven jäljiltä ja tuijottelemme toisiamme. Kuinka minä tahdonkaan oppia niin paljon Natashasta, tahdon tietää hänen salaisimmat haaveensa ja typerimmätkin tapansa.
Voit kertoa toiselle ihmiselle kaiken elämästäsi, virheistäsi ja puutteistasi, tuntea itsesi täysin alastomaksi tämän edessä, mutta silti turvatuksi. Siitä hyvässä luottamuksessa on kyse.
▬
Valloittava kesä kaikkine mahdollisuuksineen ja yllätyksineen on pikkuhiljaa saanut alkaa, ja minäkin olen siitä nauttimassa Natashan kanssa. Me syömme minttujäätelöä ja nauramme kaupungin puluille. Natasha sai minut nauramaan kaikelle yksinkertaisellekin, hänellä oli jonkinlainen lahja saada minut onnelliseksi ihan vain olemassaolollaan.
Kesä on saanut alkaa ja kaikki on minulla niin hyvin kuin olisin ikinä voinut kuvitella.
Ja silti se tapahtuu jälleen, paineaalto pyyhkäisee ylitseni. Kaikki ympärilläni pyörii, kurkussani on muuri. En saa hengitettyä tasaisesti ja tahdon heti tämän loppuvan. Ahdistus turruttaa lihakseni ja kylmä hiki saa vaatteeni tarrautumaan ihooni. Vähän kuin olisin jähmettyneenä sementin sisällä mutta toisaalta pyörisin ympäriinsä. En saa kohdistettua katsettani tarkasti Natashaan, mutta tiedän, että hän on hämmentynyt, ja tunnen heti olevani pahoillani.
Suljen silmäni ja lasken kymmeneen, ja kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta se auttaa. Tätä oli jatkunut jo pitkään, mutta silti se yllätti minut joka kerralla. Veti minulta polvet alta ja iski vyön alle.
Se on ohi jo minuuteissa ja voin erottaa Natashan hennon käden ojentamassa vesilasia. Hän näyttää vakavalta ja vähän huolestuneeltakin, mutta ennen kaikkea pettyneeltä. Tämä hämmentää minua. Hörppään vesilasista kerran, toisenkin, ja Natasha sipaisee luonnonkiharoitaan korvan taakse.
”Olethan kunnossa?” hän kysyy.
Hymyilen kevyesti ja nyökkään. Parin minuutin ajan tuijottelemme hiljaa ympärillemme viilenevässä kesäillassa ja juon vesilasini tyhjäksi, sitten hän kysyy:
”Tapahtuuko tätä sinulle useinkin?”
”Harvoin nykyään, mutta silti silloin tällöin.”
Natasha nyökkää, näyttää harmilliselta ja minä lisään: ”Mutta ei sitä mikään varsinainen tapahtuma laukaise. Sitä vain sattuu.”
Natasha kohottaa katseensa minuun, hymyilee hellästi näyttäen tällaisissakin tilanteissa uskomattoman kauniilta ja sanoo: ”Okei.”
”Ei siitä kannata huolestua.”
3
Seuraavana aamuna, kun avaan puhelimeni ja luen sen ainoan saapuneen viestin, realismi iskee minut takaisin kylmään todellisuuteen.
Viesti on lähetetty aamuviiden jälkeen.
Mulla on ollu uskomattoman hauskaa sun seurassa ja oon saanu oppia kaikkea uutta. Luulen että tää juttu on kuitenkin elänyt oman aikansa ja sen on aika tulla nyt loppuun. Kiitti.
Natasha oli saanut minusta tarpeekseen, minä en ollut hänelle täydellinen enkä rakastamisen arvoinen. Eilisen kohtauksen jälkeen, kun näin Natashan pettyneet kasvot, ehkä silloin jokin sisälläni jo tiesi tämän olevan ohi.
Mutta suljen vielä silmäni, ennen kuin tämä kaunis unelmani kuolee, haluan elää sen kaiken uudelleen. Suljen silmäni, jotta saisin luotua sen kuvan vielä kerran.
▬
Tältä Natashan hiukset näyttivät luonnonraitoineen. Ja tältä hän näytti kun kuiskasi "rakastan sinua". Se muistutti sitä tunnetta kun voitat futismatsin, tai kun tajuat viimeistenkin lumien sulaneen. Kun näet ilotulitteiden räjähtävän taivaalle ensimmäisen kerran. Uskomaton, voittamaton riemuntunne. Kun Natasha kuiskasi rakastavansa minua, se oli ehkä yksi elämäni kauneimmista hetkistä. Ehkä.
Minä olin niin onnellinen.
Suutelen Natashaa. Silmäni ovat suljetut, mutta ne näkevät mitä tuntevat. Tuoreita mansikoita, kirpeä pakkanen ja kirsikkatikkari.
Natashan silmäkulmat kimaltavat naurunkyynelistä. Luoja, hän on kaunis. Hänen naurunsa kuulostaa vapaalta kuin Suvi-virsi peruskoulunsa juuri päättäneiden suusta. Tai koivunlehtien havinalta. Joitain tämänkaltaisia asioita on vaikea kuvailla.
Natashan katsoessa minua silmiin hän oli kuin kissa, joka kaipasi hellyyttä. Ja minä lankean sellaiseen katseeseen niin herkästi.
Luulen että tää juttu on kuitenkin elänyt oman aikansa ja sen on aika tulla nyt loppuun. Sanat toistuvat päässäni ja jotenkin uskon sen. Ehkä tämä oli yksi sellaisista asioista joiden ei pitänytkään kestää pidempään. Tämä tarina oli jo kirjoitettu valmiiksi.
▬
Joskus minä vielä silti kaipaan Natashaa kuin hukkuva kaipaa ilmaa. Jos hän ikinä palaisi luokseni, tietäisimme molemmat ettei se toimisi. Hän jättäisi minut jälleen ja rakastaisin häntä entistä enemmän.
Kaikki ne adjektiivit, joita olen kuullut ihmisten käyttävän ollessaan sydänsuruisia, nyt ne tuntuvat jotenkin sopivilta. Hämmentynyt. Itsetuhoinenkin. Epäuskoinen. Kuitenkin hyväksyvä.
Minä katson aurinkoa, joka jälleen pakenee horisontin tuolle puolen, enkä panikoi. Koska se kuitenkin palaa huomenna. Aina tulee uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Sen tajuaminen vaati minulta näin paljon aikaa.
Natasha etsi jotakuta täydellistä, täysin virheetöntä, ja minä olen virheellinen. Paniikkihäiriöinen. Natasha on vieläkin minulle se upea nymfi, joka on kietoutunut romanttisen perfektionismin kaapuun. Ja vaikka Natashasta luopuminen on kovaa ja vaikea hyväksyä, minä tiedän, että kaikki on paremmin näin. Minä luotan siihen, että löydän jonkun, jolle kelpaan omana itsenäni. Ja ehkä Natashakin löytää itselleen jonkun hänen vaativaan muottiinsa sopivan.
Minä katson aurinkoa, ja luulen, että olen oppinut luottamaan tulevaisuuteen.
Nyt minä olen sen tajunnut, en tunne yhtäkään täydellistä ihmistä. Tunnen vain monia ihmisiä, jotka ovat tehneet paljon virheitä ja joilla on monia puutteita, mutta jotka ovat silti rakastamisen arvoisia. En usko, että oikeastaan haluaisinkaan tuntea. Sellaisen ajattelukin pelottaa. Koska oikeat ihmiset, jotka tekevät oikeasti virheitä ja jotka ovat luonnollisempia, eivät ehkä ole kaikkein helpoimpia rakastaa, mutta kestävimpiä. Koska inhimmilliset ihmiset tuntuvat enemmän itseltämme. Ja me tavallaan rakastumme omaan itseemme.
Aurinko lipuu horisontin taakse ja minulla on vieläkin aika paha olla. Mutta luotan siihen, että tämäkin menee ohitse.
