Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: angst, romance, oneshot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/James
Yhteenveto:
Siriuksen James oli luonnonvoima ja lämpö, Lilyn James oli sininen paita ja marmoritakka. Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Osallistuu FF100 sanalla 003.Loppu ja Albumihaasteeseen Adelen kappaleella
Someone Like You. Yritin tässä tekstissä jonkun verran irtautua tyypillisestä kirjoitustavastani ja kokeilla jotain uutta, kertokaa toki toimiiko.
143 minuuttia (eli en voinut pysyä poissa)Jamesin uusi koti koostui suloisiksi tarkoitetuista valokuvista, seikkailevasta valosta, kukallisista tapeteista (”Lily valitsi ne, uhkaili minua pitsilakanoilla”), marmoritakasta, pehmeästä sohvasta ja vuoteesta, jota Sirius ei halunnut ajatella.
Tässä paikassa kaikki oli ah niin kohdallaan: oli piha, oli kaunis ruokaa laittava vaimo, oli niin kaunis ja herttainen lapsi ja oli pieniä, merkityksettömiä kinasteluja rakastavaisen avioparin välillä, jotka aina päättyivät suukkoon (Siriusta sanakin oksetti) ja molemminpuolisiin hymyihin. Tämän kodin nurkissa ei piileskellyt varjoja, ei edes niissä joihin niiden fysiikan lakien mukaan olisi pitänyt langeta, ja lapsen jokeltelu teki kaikesta täydellistä, kirsikka hääkakun päällä, viimeinen naula Siriuksen ruumisarkkuun ja muutama muu klisee.
Hän katseli niitä kermanvalkoisia kaakeleita keittiössä, (”Lily ei halunnut puhtaanvalkoista, ne olisivat kuulemma olleet liian kliinisiä”) silitti mahonkisen ruokailupöydän pintaa ja kamppaili – vaikka ”kamppailu” oli liian vahva sana, lannistunut parempi – pitääkseen suunsa kiinni ja estääkseen turhat kommentit, pitääkseen sen hyödyttömän tunnemassan sisällään. Jossakin keuhkojen tienoilla se kaikki tuntui, sen paino, ja joskus hän mietti miltä tuntuisi, jos sitä ei olisi. Tyhjää vai vain kevyttä? Molempia?
”Hei Sirius, haluaisitko jäädä syömään? Lily tekee lihamureketta”, James kysyi kepeästi, oli juuri puhunut kymmenen minuuttia puutarhasta niin kuin kunnon perheen isä ainakin. Niin aikuismaista, niin sisällötöntä.
”Kai minä voin, jos siitä ei ole haittaa.”
”Hienoa, minä kerron Lilylle”, James vastasi ja kiirehti huikkaamaan viereiseen huoneeseen, kummisetä jääkin tänään syömään. Sirius veti pitkään ja tärisevästi henkeä, mistä se tärinä tuli, palleastako, oli helpompaa tutkia tunteiden aiheuttamia reaktioita kehossa kuin sitä, mistä ne tunteet oikeastaan johtuivat.
Lihamureke oli hyvää.
Lily hymyili paljon (hänkin tiesi sen, viimein oli Sirius kukistettu, viimein James pysyi oman katon alla, ei karkaillut omille teilleen iltaisin, ei mennyt kertomaan Siriukselle pelkäävänsä) ja James hymyili ja Sirius hymyili kipeästi ja Harry heitteli herneitään pitkin pöytää.
”Te kaksi ette ole hetkeen nähneetkään, meillä kun oli tuo muutto ja kaikenlaista, Harry on aivan mahdoton välillä, ei anna meidän nukkua montaa minuuttia kerralla-” Lilyn selitys kaikui jossakin kauempana samalla kun Sirius tutki murekettaan ja Jamesin kasvoja, niihin oli kasvanut varjoja, joita hän ei tunnistanut, sellaisia, jotka Lily oli tehnyt. Jamesilla oli sininen paita, ja vaikka se oli hyvännäköinen paita, se ei kuulunut kuvaan. Siriuksen James oli punainen ja musta, halu ja vaara. Siriuksen James vaikersi hänen rintaansa vasten yön viimeisinä hetkinä, ennen kuin tunnit kuluivat aamuksi,
älä jätä, älä unohda, älä vie itseäsi minulta, ethän, koskaan? Siriuksen James oli luonnonvoima ja lämpö, Lilyn James oli sininen paita ja marmoritakka.
Sirius söi ja vei astiansa tiskialtaaseen, pörrötti Harryn tukkaa ja halasi Lilyä kevyesti olkapäiden ympäriltä. Kiitos, teillä on kaunis talo (ja kaunis elämä), pitää nähdä taas uudestaan.
”James, minulla on sinulle asiaa, tuletko hetkeksi eteiseen?”
James näytti hermostuneelta, vaikka Sirius tiesi, ettei Lily huomannut mitään. Sirius soi Lilylle viimeisen onton hymyn ja vei hänen aviomiehensä katseen ulottumattomiin, edes hetkeksi.
”Onko jotain sattunut?” James kysyi heti, virne valahti kasvoilta kun hän katsoi Siriusta, ehkä hän näkikin todellisuuden tämän silmissä tai ehkä hän vain tunsi sen.
”Ei oikeastaan. Sinä”, Sirius sanoi, eikä siinä äänessä ollut mitään ylimääräistä, ei murustakaan siitä painosta, joka teki hengittämisen niin vaikeaksi. Siriuksen kädellä tuntui olevan oma tahto, sitä kihelmöi ja se tunne kipunoi koko ruumiiseen, ja hän työnsi kätensä taskuun, mutta se ei helpottanut.
James ymmärsi, sen näki. Mutta tästä oltiin puhuttu niin monta kertaa, sanottu niin monta kertaa puolin ja toisin, vakuuteltu, näin oli parempi, todellakin parempi, tämän ei voi antaa jatkua, me olemme aikuisia nyt.
Niiden keskustelujen jälkeen Sirius oli poikkeuksetta maannut kylpyhuoneen lattialla ja toivonut voivansa oksentaa tunteensa pois.
Sirius veti kätensä pois taskusta, avasi nyrkin, halusi lyödä, vaikkei halunnut, tätä ihmistä hän ei koskaan pystyisi satuttamaan. Hän laski kätensä Jamesin poskelle, näki säikähdyksen nousevan tämän sisällä, tulisiko Lily, eihän tulisi?
Sirius vilkaisi Jamesin olan yli, ei ketään, me olemme vielä turvassa,
sinä olet vielä turvassa. Hän epäröi, mutta painoi huulensa Jamesin huulille ja koko maailma huusi vastalausetta, ei tällainen kuulunut näiden seinien sisäpuolelle, täällä aika oli liian seesteistä ja Sirius teki väärin häiritessään sitä. Jamesin käsi haparoi ja löysi paikkansa Siriuksen niskasta, sinne se kuului, tähän, ja koko ajan Sirius tiesi, että Jamesin kasvoilla oli varjoja, joita hän ei ollut luonut.
Sirius avasi silmänsä, Jamesin ripset olivat tummat ja lyhyet, vetäytyi suudelmasta ja piti itseään kasassa pelkällä tahdonvoimalla.
”Minä tulen käymään taas ensi viikolla”, hän sanoi selkeällä äänellä ja laski kätensä Jamesin kasvoilta, joita oli hajamielisesti silitellyt, liike tuli luonnostaan. Enää ei ollut varaa virheisiin, hänen ei olisi pitänyt pyytää Jamesia luokseen, hänen ei olisi pitänyt. Hän pakotti hengityksensä tasaiseksi ja nyökkäsi hyvästiksi.
James näytti väsyneeltä ja Sirius oli väsynyt. Hän sulki ulko-oven mennessään ja kaikkoontui lukon naksahtaessa.
Siriuksen omaan asuntoon olivat hiipineet iltapäivän luomat varjot ja viileys, jonka välinpitämättömyys tuo tullessaan. Hän hengitti kolme kertaa syvään, otti askeleen,
pitää keittää kahvia, pitää siivota ja miettiä työraportteja-Hän istui eteisen lattialle, halasi itseään, kaiversi kynnet kylkiin ja haukkoi henkeä.
Siriuksen Jamesin kuolinpäivä.
*****
I heard that you're settled down
That you found a girl and you're married now
I heard that your dreams came true
Guess she gave you things
I didn't give to you
Old friend
Why are you so shy
It ain't like you to hold back or hide from the light
I hate to turn up out of the blue, uninvited
But I couldn't stay away, I couldn't fight it
I'd hoped you'd see my face, and that you'd be reminded
That for me, it isn't over
Never mind I'll find
Someone like you
I wish nothing but the best for you too
Don't forget me, I beg, I remember you said:
“Sometimes it lasts in love, but sometimes it hurts instead”
Sometimes it lasts in love, but sometimes it hurts instead, yeah
You'd know, how the time flies
Only yesterday was the time of our lives
We were born and raised in a summer haze
Bound by the surprise of our glory days
Nothing compares, no worries, or cares
Regrets and mistakes, they're memories made
Who would have known how bittersweet this would taste