Nimi: Repeämiä
Tyylilaji: Angst, drama
Ikäraja: K-11
Paritus: Tulkinnanvarainen James/Sirius
Summary: ”Ei olisi koskaan pitänyt oppia ajattelemaan.”
Vastuuvapaus: En omista Pottereita enkä mainittuja muusikkoja.
A/N: Mun ficcailuaktiivisuus on kyllä päätähuimaavaa. Eli toisin sanoen ensimmäinen ficci sitten helmikuun. Toivottavasti tykkäätte.
Repeämiä
Avattuaan makuusalin oven James kuuli hiljaisen musiikin Siriuksen levysoittimesta. Hänen ystävänsä pylvässängyn verhot olivat kiinni, mutta James tiesi Siriuksen piilottelevan niiden takana. Yleensä soittimen meteli sai korvat soimaan ja Sirius lauloi kaikella tunteella yhdessä Bowien ja Reedin kanssa. Jokin on pielessä, James ymmärsi kävellessään hiljaa punaisten verhojen luokse.
Hän raotti verhoja vähäsen nähden ystävänsä, jonka silmät tuijottivat lasittuneina kohti kattoa. Kasvoilla ei ollut hymyn värettäkään, pelkästään apaattinen tyhjyys. Huulet eivät olleet raollaan tapailemassa sanoituksia; vain rintakehä liikkui tuskaisen tasaisesti hengityksen tahtiin. Toinen Siriuksen suurimmista esikuvista kertoi huomisen juhlista ja ovien takana itkemisestä. Mustatukkainen räpäytti silmiään katse edelleen kattoon suunnattuna. Hän tahtoi juoda pullon tuliviskiä ja kaatua laskuhumalassa Jamesin päälle kuivaamaan kyyneliä tämän paitaan. Se oli aina niin toimiva tapa saada toisen käsivarret ympärilleen.
”Mikä on?” James kysyi raottaen verhoja yhä enemmän kätkeytymättä kuitenkaan niiden laskoksiin. Ulkona syyskuun aurinko houkutteli oppilaita nauttimaan syksyn viimeisistä lämpöisistä hetkistä. Vielä ei ollut aika murehtia mistään; viimeinen vuosi oli melkein kokonaan edessäpäin. Seuraavaan kesään oli ikuisuus ja läpikäytäviä seikkailuja suunnitelmissa tusinoittain. Siriukselle ikuisuus ei ollut tarpeeksi pitkä aika. Hän ei tahtonut kasvaa ja luopua siitä kaikesta.
”Mikäs tässä”, Sirius murahti katsomatta Jamesiin päinkään.
”Älä viitsi”, James huokaisi. Kappaleen vaihduttua Sirius avasi suunsa.
”Illuusiot repeilee”, hän sanoi hiljaa. James olisi tahtonut tavoittaa Siriuksen katseen.
”Mitkä illuusiot?”
Siriuksella kesti pitkään vastata. Silloinkin hän puhui sängylleen.
”No, kai sä tiedät… Rock-tähtien piti olla suuria ja kuolemattomia. Niin kuin meidänkin”, Sirius sanoi, vaikka sanojen muodostus kuulosti vaikealta. James katsoi ystäväänsä huolestuneena viitsimättä pakottaa tätä jatkamaan. Paksut samettiverhot tuoksuivat pölyltä, toffeelta ja nuoruudelta. Jamesin mielestä kuolevaisuutta ei pitänyt sisäistää niin nuorena. Heidän olisi yhä kuulunut rakentaa järjettömiä unelmia ja hautautua niihin hetkinä joina todellisuutta oli liikaa. James tahtoi laittaa soimaan jonkin heidän yhteisen lempilevynsä muutaman vuoden takaa, vaikka tiesi, ettei se mitään kuitenkaan auttaisi.
”Tajusin tänään, että nekin käy suihkussa ja paskalla. Niiden elämä on pelkkää poseeraamista. Ne ehkä luo jotain, mihin meidän on helppo tarttua ja rakastua. Ne pitää paksuja naamioita, jotta ne otettaisiin vakavasti tai että ne menestyisivät. Ne tekee musiikkia, että ne saisi rahaa. Kaikki on yhtä suurta teatteria”, Sirius puhui hitaasti vakavalla äänellä. James etsi sanoja löytämättä yhtäkään sopivaa. Teki mieli romahtaa Siriuksen viereen ja tehdä takkuja tämän sottaiseen tukkaan.
”Ei olisi koskaan pitänyt oppia ajattelemaan”, Sirius totesi kääntäen vihdoin katseensa ystäväänsä, ”vai mitä?” Hän katsoi Jamesia hakien turvaa, kohotti kätensä ja puristi sen tiukasti ystävänsä ranteen ympärille.
”Öö, niin kai”, James vastasi hämmentyneenä. Toinen käänsi katseensa pois keskittyen musiikkiin. Käsi päästi irti valahtaen patjalle.
”Kaikki kappaleet kuulostavat paljon tylsemmiltä, kun tajuaa, että niiden takana on joku ihan tavallinen ihminen.”
James katsoi Siriusta vakavin ilmein, mutta toinen ei noteerannut hänen olemassaoloaan.
”Me kaikki kuollaan”, Sirius tokaisi venyneen hiljaisuuden jälkeen. Äänensävyn pelokkuus oli hukutettu raskaan välinpitämättömyyden alle.
”Ei vielä pitkään aikaan”, James sanoi toivoen toisen lopettavan niin ankeista asioista puhumisen.
Sirius ei vaivautunut vastaamaan.
