Kirjoittaja Aihe: Univaunut (S, Remus/Sirius, one-shot)  (Luettu 1821 kertaa)

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Univaunut (S, Remus/Sirius, one-shot)
« : 09.03.2013 13:23:45 »
Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Vladdynen, kiitos <3
Ikäraja: S
Tyylilaji: Lohduttelevaa fluffya
Paritus: Remus/Sirius
Vastuunvapautus: Kumpikaan poikasista ei ole meikäläisen, minä vain lainaan ja Rowling omistaa.
A/N: Ihi, halusin kirjoittaa jotain söpöä vähän pikkuisemmilla poikasilla, joten Sirius ja Remus ovat tässä jotakuinkin toisella luokalla.
Kommenteista tykätään täälläpäin kovasti. ^^
Yhteenveto: Remus heräsi huutaen ja tajusi hetkistä myöhemmin, että kipu hänen kyljessään oli aivan aitoa.


Univaunut

Täysikuuta edeltävät yöt olivat aina kaikkein pahimpia. Remus tuskin uskalsi nukahtaa, sillä häntä pelotti antautua univaunujen vietäväksi. Niissä vaunuissa ei ollut jarrua, ei ohjauspyörää, joten Remus ei voinut muuta kuin kyyhöttää yksinään univaunujen syvimmässä nurkassa ja toivoa, etteivät vaunut suistuisi jälleen raiteiltaan. Mutta lähes täyden kuun kajastus oli kaiketi liian kirkas, ja vaunut ajautuivat aina sivupoluille, joille pienet ilkimyskeijukaiset sirottelivat joka ilta pieniä kiviä. Töyssähdykset satuttivat kipeästi Remusta, mutteivät suinkaan niin kipeästi kuin painajaiskuvat, jotka valtasivat hänen mielensä. Eikä vaunun nurkasta ollut muuta pakoreittiä kuin herääminen, vaikka harvoin Remus muisti tarpeeksi ajoissa, miten avata silmänsä.

Oli kylmä tammikuinen yö. Tylypahkan ylle levittäytyi kirkkaan tumma taivas, tähdet välkähtelivät ylhäällä, mutta hävisivät kirkkaudessaan kuulle. Ennen silmiensä ummistamista Remus oli tuijottanut loistavaa taivaankappaletta verhojensa raosta, toivonut sen voivan vain yhtäkkiä pienentyä kuin hänen tahdonvoimastaan. Mutta koskaan kuu ei kuunnellut Remuksen tahtoa, vaan noudatti omaa rytmiään ja Remus saattoi vain seurata mukana, sillä muuta kohtaloa hänelle ei ollut annettu.

Ilkimyskeijut olivat sinä iltana pudotelleet sivupolulle normaalia kookkaampia kiviä ja kesken kaiken vaunu töyssähti lujempaa kuin koskaan ennen. Remus heräsi huutaen ja tajusi hetkistä myöhemmin, että kipu hänen kyljessään oli aivan aitoa. Hän tuijotti lattialle pudonneena sänkynsä alle, jonne pölyhiukkaset olivat kerääntyneet juoruilemaan oppilaista ja ehkä opettajistakin.

”Remus?” Siriuksen ääni herätti pojan ajatuksistaan, ja nopeasti Remus yritti kammeta istumaan kolauttaen tosin vain otsansa kipeästi sängyn pylvääseen.
”Oletko sinä kunnossa?”
Remus hieroi aristavaa otsaansa irvistellen, mutta nyökkäsi sitten Siriukselle.
”Joo olen. Mene vain takaisin nukkumaan”, hän sanoi ja kampesi takaisin sänkyynsä. Se tuntui niin pehmeältä kovan lattian jälkeen. Pehmeys oli miellyttävää, lempeää, mutta siitä huolimatta Remusta alkoi jälleen pelottaa, jos vaikka uni tulisi takaisin. Hän ei tahtonut uneksia taas verestä, raadoista ja kivunhuudoista.

”Sinä huusit äsken”, Sirius sanoi yllättävän läheltä, ja Remus huomasi toisen kävelleen sänkynsä vierelle. Tummatukkaisen pojan kiharat olivat sotkussa pahemman kerran, ja se sai Remuksen hieman hymyilemään, vaikkei hän edes ymmärtänyt, mikä siinä hymyili. Siriuksen kiharat muistuttivat häntä hänen pehmokoirastaan, joka oli aina nukkunut hänen vieressään öisin. Sille Remus oli kuiskuttanut kaikki pelkonsa ja kauhunsa, eikä koira ollut koskaan tehnyt muuta kuin hymyillyt ja painanut poskensa vasten Remuksen poskea.

”Niin, näin painajaista”, Remus myönsi, sillä turhaahan sitä oli kieltääkään. Häntä alkoi epäilyttää oliko hän sattunut herättämään muitakin huudollaan, mutta ainakin muista sängyistä kuului vain syvän autuasta tuhinaa.
”Mene vain”, hän jatkoi, mutta Sirius ei vaikuttanut järin vakuuttuneelta ja kiipesikin muitta mutkitta Remuksen sänkyyn kaivautuen suoraan peiton alle.

”Haluatko sä puhua siitä?” Sirius kysäisi ja kiirehti jatkamaan, että yleensä puhuminen sattui auttamaan. Remus ei tiennyt, mistä toinen tiesi sen, eikä välittänyt edes kysyä asiasta, vaan pudisti vain päätänsä ja puri tiukasti alahuultaan. Ei hän voisi kertoa, sillä eihän Sirius edes tiennyt, miksi hän näki painajaisia. Ja jos olisi tiennyt… Remus ei edes tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta ja tyytyikin yrittämään hymyilemistä.

Sirius tuijotti ystävänsä haparoivaa hymyä, se oli liian mutkalla voidakseen olla kunnollinen hymy, eikä Remus saanut huuliaan tottelemaan. Sitä paitsi, Sirius näki kimeän avunhuudon Remuksen silmissä, ja jos joku hänen ystävistään huusi apua, niin hän auttaisi, myöntäisi toinen sitten tarvitsevansa sitä tai ei. Niinpä Sirius hymyili omaa lohdullista hymyään ja kietoi kätensä toisen kaulan ympäri. Hän painautui susipojan vartaloa vasten, jolloin Remus huomasi toisen jopa tuntuvan melkein samalta kuin hänen pehmokoiransa, joka odotti häntä aina uskollisesti kirjahyllyn päällä pojan tullessa takaisin kotiin. Sirius vain tuoksui paljon raikkaammalta ja enemmän seikkailuilta kuin hennoilta kirjojensivuilta.

”Tule nukkumaan”, Sirius kuiskasi Remuksen korvaan ja veti lupia kyselemättä toisen viereensä makaamaan. Hän kiskoi peiton heidän päälleen ja kietoi uudelleen kätensä Remuksen ympärille. Remus ei osannut sanoa yhtään mitään, halasi vain Siriusta tietämättä, miten oli ansainnut itselleen niin kultaisen ystävän.

Sinä yönä Remus ei enää huutanut eivätkä univaunut suistuneet radaltaan, kun Sirius piti häntä halauksessaan aamunkajastukseen saakka.
« Viimeksi muokattu: 25.05.2015 19:11:56 kirjoittanut Kaapo »

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Vs: Univaunut (K-7, Remus/Sirius, one-shot)
« Vastaus #1 : 21.03.2013 19:45:59 »
Tervehdys, Lupa. ^^ Oijoi, täysin IC, nyt Naby punastuu kyllä kovasti. Ideahan todella oli aika käytetty, mutta halusin silti kirjoittaa jonkin kliseisen pikkusiriusremppa-ficin, koska en ole päässyt pikkupojilla kirjoittelemaan oikeastaan ollenkaan ja tahdoin kokeilla. Kuitenkin kiitoksia kovasti kommentistasi, Naby on nyt hyvin iloinen.