Nimike: Maailmankatto (ja kuinka sieltä päästiin alas loukkaamatta toisiamme)
Kirjoittaja: Kiddo-sama
Ikäraja: suunnilleen K-11
Vastuunvapaus: Minun, minun ja minun.
Tiivistelmä:
Viimein me hypätään maailman katolta, siltä, joka ei pysy pystyssä, ellei sitä ympäröi sota ja kurjuus. Mutta me ei tehdä sitä yhdessä, pidetä käsistä kiinni, kuten kaksoisitsemurhakandinaatit. Eikä meillä ole hätää, vaikkei riiputakaan yhdestä isosta laskuvarjosta.A/N: Eli joo. Tajusin tänään tätä kirjoitellessani, etten oo pitkään aikaan mitään julkaissut. Että olin jo unohtanut miltä se tuntuu, kun julkaisee jotain. Joten päätin korjata asian viimein. Betauksen oon hoitanut itse, pilkut laittanut minne lystäsin. c:
Voisin huomauttaa tekstistä yhtä sun toista, mutta taidan sittenkin jättää lukijalle avoimeksi tarinan kulun ja lauseiden väliset viittaukset. Mutta tässä on tosiaan kaksi kertojaa, ei vain yhtä, joka sitten pomppisi kirjoitustyylin mukaan. Vaan kaksi. c:
Lol kiitokset Pyrylle joka auttoi ikärajan määrittämisen kanssa, ja joka käski julkaista jotain.Enjoy
Maailmankatto
(ja kuinka sieltä päästiin alas loukkaamatta toisiamme)Ollaan maailman katolla. Sen sortuvaisen, joka ei rauhassa pysy pystyssä. Rauhaa ole sille olemassakaan kai enää, jos koskaan olikaan.
Ollaan yhdessä mustassa yössä. Päivällä seikkaillaan toisissa maailmoissa. Luultiin, että tätä haluttiin. Miksi sitten vieraillaan muiden sängyissä, toisen silmien välttäessä? Vai olenko se sittenkin vain minä?
Niin myötä ja vastoinkäymisissä, me sanottiin silloin. Nykyään ei osata päättää, mikä on myötä, ja mikä vastoinkäyminen. Eikä sitä ainakaan myönnetä toisillemme.
Tässäkö se sitten oli? Se satumainen rakkaustarina, jota jokainen tavoittelee. Vai löydetäänkö me itsemme vasta niiden toisten sängyistä?
Jos minä olisin luovuttanut silloin, kun siihen oli mahdollisuus ja valmiudet, olisinko onnellisempi? Vai olenko mä nyt onnellinen, vaikken sitä tunnistakaan itsestäni. Tunnistatko sinä?
Ei uskalleta puhua enää. Niin paljon asioita, joita piilotetaan toisiltamme. Ei niistä sovi puhua. Siltikin ne on suuri osa meidän elämää. Ehkä nyt pitäisi jo alkaa sanoa elämiämme. Eihän me enää olla yhtä.Mä yritän pitää susta kiinni, senkin uhalla, että menetän, hukkaan, rikon ja särjen sen toisen. Sen, jonka kanssa mun pitäisi kai elää vanhaksi ja raihnaiseksi, jaksaa itseäni sen avulla. Mutta mä en ole varma, jaksanko sitä enää nytkään.
Mikä siinä on, ettet sä usko? Sanot, että mun pitäisi sille kertoa meistä. Mutta jos sä nyt lähdet, mitä kerrottavaa on? Jos kerron, ehkä sä et lähtisi. Ja kuitenkin pelkään sun lähtevän, kun oon jo ryssinyt senkin, liiton jonka piti kestää läpi elämäni. Silloin minä jäisin yksin.
Ehkä olisi lojaalimpaa päästää sut menemään, palata sen toisen punkkaan tekemään muutakin kuin nukkumaan. Ehkä se olisi meille kaikille parempi. Vai rikkoisiko se meistä jokaisen vain enemmän hajalle?
Jos se tietäisi, se sanoisi mun olevan itsekäs paskiainen. Mä tiedän tämän, koska sä tiedät siitä, ja sä sanot mun olevan itsekeskeinen sika.
Musta tuntuu, että mä ja se, me molemmat yritetään pitää liittoa pystyssä ihan siitä ilosta, että voitaisiin olla osa jotain isompaa. Vaikkei kumpikaan meistä enää paneudu siihen samaan tapaan. Ehkä me yritetäänkin pitää liittoa pystyssä, jotta on jotain, jonka rikkoa kunnolla ja ryminällä, kun mä uskallan viimein kertoa.
Ja siinä sä taas menet. Enkä mä ole varma, palaatko enää.
Ollaan joka päivä etäisempiä. Siitä vaan, ei kumpaakaan enää kiinnosta. Miksei puhuta asioita läpi tässä ja nyt, jotta huomenna oltaisiin taas selvillä vesillä?
Miksei pelko hylätyksi tulemisesta hellitä? Vaikka kai molemmilla on jo joku, jonka luo mennä nukkumaan yönsä. En suostu ajattelemaan, että se onkin vain ja ainoastaan minä.
Istutaan saman pöydän ääressä. Suut puhuu, muttei kummankaan korvat oikeasti kuuntele. Sama tilanne joka ikisen kerran, kun viitsitään syödä yhdessä.
Ehkä se alkoikin siitä? Ettei enää kuunneltu toisiamme. Tarvittiin joku, joka kuuntelisi. En suostu syyttämään itseäni, en suostu sanomaan, että se alkoi siitä, että turvauduin toisen lohtuun.
Kannattaako enää yrittää? Yllättyisikö kumpikaan enää, jos toinen astuisi huomenna ovesta lävistys kasvoissa, väri hiuksissa? Huomaako meistä kumpikaan muutoksia toisessa?
Ollaan liian täynnä omia ongelmiamme. Joista ensimmäinen kai on, kuinka pidetään tyhjä liitto pystyssä, vaikka toisten sängyt kiinnostaa meidän omaa enemmän.Mä soitan sulle itkuisen puhelun. Tällä kertaa en valita, kuinka se toinen ei kiinnosta mua, kuinka tahtoisin tavata sut. Jotta voitais pitää hauskaa. Tällä kertaa mä myönnän, että se olet sinä, jota ilman mä en kestä. Ei se toinen. Joka muhun sidottiin sormuksilla liian aikaisin.
Silloin kun mä näin sut ensimmäisen kerran, jokin mussa heräsi. Mä jätin sen huomiotta, se oli niin epätodennäköistä. Kun mä aloin tiedostamaan sitä, työnsin sen pois. Mun ja sen toisen liiton vuoksi. En mä enää tavannut sua niin useaan otteeseen siihen aikaan. Kunnes mulle ja sille tuli riitaa ja mä join itseni juovuksiin.
Sinä aamuna, jolloin kaikki tärkeä alkoi, mun fyysinen olo oli kamala. Mutta mä nousin sun sängystäsi. Enkä tuntenut oloani kamalaksi yhteiskunnan vuoksi, en liittoni, vaan sen takia, että tiesin satuttavani sua loppujen lopuksi.
Eikä mun kai pitäisi nyt olla yllättynyt siitä, että on sun vuoro rikkoa mut. Mä vain en ole tottunut siihen, että mua rikottaisiin.
Musta tuntuu, että huijasin kaikkia väittämällä itselleni, että rakastin sitä toista. Tai ehkä mä rakastinkin. Sen lyhyen ajan, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen kaikki on ollut sen ja mun suhteessa alamäkeä. Sun kanssa oli erilaista. Sä merkitset mulle todella.
Ja sä olit oikeassa. Mä en välitä, mitä sun rakastaminen musta kertookaan.
Meidän suhde on aina ollut hieman yksipuoleinen. Aina jompikumpi meistä on rakastanut toista enemmän. Mä vain olen toivonut, että edes joskus, se olisit ollut sinä.
Enää meistä kumpikaan ei jaksa uskoa siihen. Meistä se, joka kiinnostui toisesta ensin, olin minä. Ja kaikki pyysi mua jo luovuttamaan, kunnes sä uskouduit mulle olevasi kiinnostunut myös.
Ja silloin meistä kumpikin oli onnellinen. Ei kumpaakaan kiinnostanut sun siskosi mielipide, jonka mukaan mä en ollut sulle se oikeanlainen, mitä sillä sitten tarkoittikin. Molemmat oli sen jo täysin unohtanut, kun äkkiä seisottiinkin alttarilla sydämet kurkuissa.
Eikä meistä kumpikaan nykyään osaa kuin ajatella, että oltaisiinpa kuunneltu sitä. Toivotaan kykyä kääntää aika ja paikka, jotta säästyttäisiin toistemme silmiltä, jotka ei näe molempia. Nähdään vaan ne toiset, toivotaan olevamme niiden kanssa yhdessä. Sillä meistä kummallekaan käsite ”me” ei tarkoitakaan toisiamme.
Me ollaan valmiita jo antamaan periksi. Vaikka ollaankin kumpikin yhtä uppiniskaisia myöntämään se toisillemme. Mutta niinhän sinäkin ajattelet, eikö totta?
Siksi nyt, tänään, tässä, kun molemmilla on vapaata töistä ja salasuhteista, otetaan vihdoin asiat puheeksi. Avataan itsemme toisillemme, kuin normaali pariskunta konsanaan. Ja vihdoin meidän ”elämästä” tulee ”elämät”. Meistä kumpikin suostuu myöntämään toisillensa, että ero on ainut järkevä ratkaisu.Mä voin vaan kuvitella, kuinka väsynyt ja turta sä olet mun puheluideni, kirjeideni vuoksi. Mutta tällä kertaa mä vannon sulle, etten aio pelkästään puhua, heittää ilmaan sanahelinää, jotta sä voisit päättää, mikä siitä on totta. Sillä tällä kertaa mä soitan sulle kertoakseni, että jos sä mut vielä hyväksyt, mä olen kokonaan sun.
Koitan vakuuttaa sut sillä faktatiedolla, että se otti ratkaisevan askelen. Sanoi, että sillä on toinen, ja mun sanoessa sille samat sanat, se oli vähintäänkin yhtä helpottunut siitä tiedosta, kuin mitä mä olin hämmentynyt. Mä en ollut koskaan ajatellut sen pettävän mua, niin kiireinen mä olin keskittymään suhun.
Ehkä mun pitäisi tuntea oloni sen vuoksi huonoksi ihmiseksi. Mutta mä en kykene sihen, jaksa edes yrittää. Kiitän vain Luojaa, jos sitä on edes olemassa, että vietin aikani sun sängyssäsi, enkä sen, ja ettei sillä ja mulla näin ollen ole yhteistä jälkikasvua.
Toivoisin sun vain antavan mulle uuden mahdollisuuden. Tälläkin hetkellä mä olen taksissa sun luokse, yritän jouduttaa välimatkaa puhelimen välityksellä. Sillä mä olen parin viikon päästä virallisesti vapaa, ellen sitten suhteessa sun kanssasi. Toivon jälkimmäistä niin paljon, että se sattuu.
Voitko sä antaa mulle vielä mahdollisuuden?
Sä et uskokaan kuinka onnellinen mä olen kuullessani ton.
Viimein me hypätään maailman katolta, siltä, joka ei pysy pystyssä, ellei sitä ympäröi sota ja kurjuus. Mutta me ei tehdä sitä yhdessä, pidetä käsistä kiinni, kuten kaksoisitsemurhakandinaatit. Eikä meillä ole hätää, vaikkei riiputakaan yhdestä isosta laskuvarjosta.
Meillä molemmilla on omat laskuvarjomme. Ja ehkä jonain päivänä, kun maailma on kypsä, eikä sen katto vierasta enää rauhaa tukipilarinaan, me nähdään siellä uudestaan. Muttei yhdessä.
Ei enää koskaan yhdessä, ellei sitten ystävinä.
-
Puumerkkailkaa vaikka niistä epäloogisista lauserakenteista, joita spottasitte.
