Usvasta maan päälle, K-11, H/D, Neljäs luku 23.4!

[Drapple]

Nimi: Usvasta maan päälle
Kirjoittaja: Drapple
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilaji: Draama (?), romance
Paritus: Draco/Harry
Varoitukset: osittainen deathfic

A/N: Alkoholi+joulukirkko tuo jonkinmoista sekopäistä inspiraatiota, ja toivon että tämä inspiraatio säilyy, että saan kasattua tästä jatkoficin. Kritiikki enemmän kuin tervetullutta,
ja kommentteja toivotaan!

Usvasta maan päälle

Prologi

Näen vaaleankeltaisen valon, ja ruumiin. Se makaa maassa, kuin yrittäisi vajota sen läpi. Leijun yhä kauemmas siitä, joka olin. Näen itseni maassa, ja vaikka kuinka yritän pitää kiinni, minua revitään ylemmäs. "En halua vielä pois, en voi kuolla nyt!"
Ympäristö haalene hetki hetkeltä, ihmiset alapuolellani haihtuvat valkeaan usvaan, he juoksevat punaisten ja vihreiden, kylmien valosäteiden välissä, ja tiedän että he huutavat.  Vaikken kuule mitään. Nousen jonnekkin ylöspäin, se jokin joka vetää minua pois kaikesta tuudittaa minua hiljaiseen uneen. Kuin ikiuneen...

~ ~ ~ ~ ~

Kaikki ympärilläni on vaaleaa, liian vaaleaa, eikä mikään ole mitään. Herään kylmänlämpimästä unesta, vaikka haluaisin jäädä siihen, enkä herätä. Tiedän mitä tuleva pitää sisällään, enkä halua kohdata sitä. En halua menettää aikaa, tätä usvaa, tätä hopeisenvalkeaa unta jossa roikun. Jossa leijun hiljalleen pilvenä. Onko tämä taivas?  "En halua vielä kuolla, en voi, en halua. Aikani ei ole vielä, ei voi olla!"

Ajatukseni välkehtivät auringonvärisinä salamina pilvien seassa, ja yhtäkkiä pelkään putoavani.

Kylmä viima repii lävitseni, tuhansien salamoiden halkoessa olomuotoani. Harmauttani, olemattomuuttani. Putoan, tai vajoan. Sillä ei ole merkitystä, sillä minua pelottaa.

~ ~ ~ ~ ~

Palaan paikkaan josta lähdin. Vai lähdinkö koskaan? En tunnista itseäni, en paikkaa missä saatan olla, enkä tiedä edes olenko. Näen altaita ympärilläni, kyllä, tunnistan ne altaiksi. Niistä tulee kirkasta nestettä, vettä. Tiedottomuus sekoittuu satunnaisiin tietoihin, enkä tiedä mistä ne tulevat. Pääasia on, että tiedän. Se kai tarkoittaa, että olen. Huojennus valtaa minut, ja pelko valuu pois minusta. Tämä on vessa, jonkinlainen sellainen. Kiviseinistä hohkaa kylmyyttä, samoin lattiasta. Yritän tunnustella lattiaa, mutta kauhukseni huomaan käsieni valuvan sen läpi. Kavahdan kauemmas lattiasta, sillä pelkään hajoavani, jos menen sen lävitse.

Kuulen hiljaista hyminää, ja se lähestyy minua. Vilkuilen ympärilleni, ja yritän löytää äänen lähteen.

Mikä tahansa, kuka tahansa, joka voi kertoa minulle missä olen tai mikä olen, kelpaa.
Pian eteeni lipuu harmaa, nuori olento. Hänellä on kammottavat silmälasit, ja saparot. Katson luokseni lipuvaa tytön hahmoa, kauhuissani tai helpottuneena, en tiedä vielä.

"Mitä teet vessassani?" harmaa tyttö kysyy, ja katsoo minua linssiensä lävitse.
"Oi, minähän tunnistan sinut, sinä olet hieman... erinäköinen kuin viime tapaamisellamme." Tuijotan virnuilevaa tyttöä, sen olemattomuutta ja leijuvaa vaatteiden helmaa.

"Tervetuloa, luihusen prinssi."
"Kuka..?"

~ ~ ~ ~ ~

A/N: Pikkiriikkinen prologi, toivottavasti kelpasi. Kirjoittaminen on aika lailla säälittävää räpellystä verrattuna lukemaani... *alemmuuskompleksi*. Jospa tämä tästä vielä lähtee käyntiin.

[Amlae]

Mielenkiintoni heräsi nytten kyllä!
Prologin loppu jätti mieleeni useita kysymyksiä (ja niihin liudan erilaisia itse keksimiäni vastauksia) ja siksi tämä herättääkin kiinnostukseni. Haluan tietää mitä tuleman pitää, joten jatkoa jään odottelemaan

[Drapple]

Kiitos kommentistasi, Amlae! Mukavaa, että prologi herätteli kysymyksiä ja mielenkiintoa, ehdin jo huolestua tämän ficinalun kiinnostavuudesta. Jatkoa tulee todennäköisesti vasta ensi vuoden puolella, suunnittelun parantelu käynnissä (:

[Drapple]

Ensimmäinen luku

Kaikki mitä haamutyttö, Murjottava Myrtti, kertoi, kuulosti äärettömän kaukaisesti tutulta.  Tällä hetkellä tiesin olevani Tylypahkassa, velhojen ja noitien koulussa. Koulun rehtori oli Albus Dumbledore, ja koulun oppilaat oli jaettu neljään tupaan. Vessa, jossa olimme, oli kyseisen tytön kuolinpaikka, ja siitä hän muistutti vähän väliä. Mielenkiintoisinta mitä Myrtti oli sanonut, oli ehdottomasti se, että en vaikuttanut oikealta haamulta.

"Olet liian eloisa ja tunteellinen haamuksi. Ja olet väärän värinen, liian vaalea, lähes valkoinen. Olin itse samanvärinen kun kuolin, ja nousin taivaaseen, ja kun palasin maan päälle, muutuin harmaaksi. Se kammottava otus..."

Myrtti ei enää keksinyt kerrottavaa, ja se oli siirtynyt leijuskelemaan katonrajaan, samalla hyryillen melankolisesti. Katselin tyttöä, ja mietin, miksei hän kertonut nimeäni, vaikka tuntui tunnistaneen minut. "Myrtti, et kertonut kuka olen?"

Tyttö vilkaisi alaspäin, ja leijaili viereeni.
"Olet kieltänyt minua kertomasta, kuka olet. En siis aio paljastaa sitä sinulle itsellesikään." Tyttö virnuili ja  lähti viereltäni kohti vessakoppeja.
"Sinuna etsisin luihusten professorin. Ehkä hän kertoo kuka olet, ehkä ei. Ehkä hän ei tunnista sinua, ja sehän sopisi minulle. Olen ollut hyvin yksinäinen."

~ ~ ~ ~ ~

Aika kului, vaikkakin tuntui että jokainen sekunti oli tunnin mittainen. Aurinko nousi ja laski ikkunan takana, ja kun ilta hämärtyi, kyllästyin olemaan paikoillani. Lähtiessäni leijumaan pois vessoista, mietin minne voisin mennä. Myrtin tarinointi ei ollut antanut mitään tietoa Tylypahkan sisältämistä huoneista. Toivoin hartaasti, että törmäisin johonkuhun muuhun, joka voisi auttaa minua. Tai ehkä joku jopa tunnistaisi minut.

Vessasta päästyäni aloin ymmärtää, kuinka valtava linna todennäköisesti oli. Valtavan pitkät käytävät kiviseinineen olivat jokseenkin karmivia, eikä niillä näkynyt ristin sielua. Huomasin täriseväni hieman, pelosta todennäköisesti. Toivoin hartaasti löytäväni
pian jonkun.

~ ~ ~ ~ ~

Muutama käytävää myöhemmin kuulin ääniä. Lähdin niitä kohden, ja kun pääsin äänen lähteille, en nähnyt ketään. Pyörähtelin ympäri muutama kertaa, kunnes huomasin taulujen liikkuvan.

Tuijotin järkyttyneenä edessäni olevaa taulua, jossa naiset joivat teetä ja juorusivat. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Olen varma, että olisin huutanut mikäli yksi taulun noidista ei olisi huomannut minua.

"Etkä tiedä, että on hyvin, hyvin epäkohteliasta tuijottaa, nuori mies!
"Minä... anteeksi... kuinka voit puhua? Olet taulu..." Änkytin ja räpytin hämilläni silmiäni.
Noita ja hänen ystävänsä puhkesivat helisevään nauruun, ja he tuijottivat vuorostaan minua. "Kaikki taulut liikkuvat, poikarakas, toivon todella että vitsailet."

Toivuttuani järkytyksestä, ja noitien lakattua nauramasta, tajusin, että voisin kysellä muutamia asioita taulun noidilta.
"Tiedättekö te, kuka on luihujen tuvan johtaja?"
"Tarkoittanet kai luihusia, poikaseni. Kyllä, nykyään hän taitaa olla Severus Kalkaros. Sinunhan se pitäisi tietää, mutta... Joanna, kävisitkö hakemassa Mortimeurin tänne?"

Yksi noidista nousi pöydän äärestä, ja käveli kuin ei-mitään toiseen tauluun. Katselin noidan kipittämistä, kunnes hän ehti liian kauas näkyviltäni. Noidat taulussa joivat jälleen teetä, ja rupattelivat hiljalleen. Heitä taisi häiritä salakuuntelija,
joten käänsin katseeni. Huomasin seinällä olevan muitakin tauluja. Äärettömän paljon tauluja, jotka kaikki liikkuivat.

Vihdoin noita palasi tauluun, ja hänen perässään hiippaili kalpea, vanha mies silinterihatussa. Mies ryki kurkkuaan ja herätti noitien huomion.

"Neidit, mikä suo minulle tämän kunnian? En ole tavannut teitä sitten vuoden 1879."
"Mortimeur, tämä nuori mies tässä haluaa löytää luihusten tuvanjohtajan. Sinun taulusihan sijaitsee samalla käytävällä,
kuin tämän työhuone, mikäli muistan oikein."
"Kyllä, olet oikeassa. Miten voin auttaa, vai voinko?" Mortimeuriksi kutsuttu mies vilkaisi minua nopeasti.

"Voisitteko saattaa pojan Severus Kalkaroksen työhuoneelle? Hän ei tunnu tietävän sen sijaintia."
"Hyvä on. Neidit..." Mortimeur kumarsi saaden teetä juovat naiset kikattamaan. "... oli mukava nähdä teitä. Poika, kuka oletkaan, seuraa minua. Katso alimpia tauluja, ja kutsu minua mikäli kadotat minut."

~ ~ ~ ~ ~

Kolmeatoista käytävää ja kahta kierreportaikkoa myöhemmin saavuimme vihdoin jonnekkin linnan alimmista kerroksista. Olin ehtinyt kadottaa Mortimeurin vain kerran, ja tarkkailin jatkuvasti sen astelua, etten kadottaisi tätä toisten.
Mortimeur pysähtyi vähän väliä kumartelemaan ja rupattelemaan hetkeksi muiden tauluissa olevien henkilöiden kanssa,  ja aloin olla turhautunut, mutten kehdannut sanoa mitään.

Taulujen määrä alkoi harventua sitä mukaan mitä kylmemmäksi ilma viileni. Mortimeur ei pysähdellyt enää, ja hänen tarkkailunsa oli sen verran helpompaa, että ehdin painaa mieleeni muutamia yksityiskohtia käytävistä.

"Alamme olla perillä, nuori mies. Näetkö tuon oven käytävän päässä? Hyvä, se on professori Kalkaroksen työhuone, ja mikäli hän ei ole poikennut tavoistaan, hän on siellä tähän vuorokauden aikaan."
"Kiitos paljon, sir!"
"Ilo on minun puolellani, nuorukainen. Pidemmälle en kehtaa enää tulla, en millään haluasi vierailla Andreas Powierin  luona, hän on hyvin, hyvin epäkohtelias... Toivottavasti löydät professorin, poika!"

Mortimeur lähti marssimaan poispäin, ja katselin hänen kulkuaan hetken ajan. Lähdin lipumaan kohti käytävän päädyssä olevaa ovea, ja tunsin jännityksen valuvan pitkin niskaani. Ovella pysähdyin. En voisi kolkuttaa, saati sitten avata ovea, sillä menisin siitä läpi. Hetken aikaa pohdiskeltuani päätin huutaa professori Kalkaroksen nimeä. Jos hän olisi paikalla, hän tulisi varmasti käytävään. Ellei hän ollut kuuro.

Ryin kurkkuani ja huusin. Jännityin, ja ristin huomaamattani sormeni, onnea tuomaan.
Kuului kolinaa, ja pian ovi levähti auki. Tummatukkainen, kokonaan mustiin pukeutunut mies seisoi ovella, kasvoillaan vihainen ja osittain hämmentynyt ilme. Hän ei huomannut minua.

"Kuka julmettu... tähän aikaan illasta..."
"Anteeksi... oletteko te Severus Kalkaros?" Miehen kolkko olemus säikäytti minut, vaikka mies vaikutti tutulta, ehkä liiankin tutulta.

Kalkaros huomasi minut vihdoin, ja hänen silmänsä rävähtivät auki kuin salamaniskusta. Hän tuijotti minua häkeltyneenä, samalla rutistaen kulmiaan yhteen päin. Tuijotin takaisin, mutta käänsin pian katseeni, sillä silmissä oli jotain liian kylmää kohdattavaksi. Rykäisin, ja toistin kysymykseni.

"Kyllä, kyllä... Tule sisään." Kalkaros avasi oven, ja näytti todella häkeltyneeltä.
Leijuin miehen ohitse, ja jalkani taisi mennä osittain oven lävitse. Kalkaros sulki oven, marssi nopein askelin kohti takan ääressä olevaa tuolia. Hän lysähti tuoliin ja nojasi käsiinsä.

"Istuudu toki." Mies osoitti vieressään olevaa nojatuolia. Leijuin sitä kohti, mutta jäin seisomaan sen viereen.
Mies katsoi minua ja nojatuolia kysyvästi, kunnes kaivoi viittansa taskusta jonkin kepin, ja huitaisi sillä ilmaa muutama kertaa.
"Istuudu, nyt et vajoa tulin lävitse." Katselin mietteliäänä tuolia, ja päätin lopulta istua. Enkä todentotta vajonnut sen läpi.

"Nyt... kertoisitko, kuinka olet yhä täällä, mikset mennyt valoon?" Mies katsoi minua kiiltävin silmin.

A/N: Hmmm... ensimmäinen luku. Hetkellinen teentuoksuinen inspiraatio iski, ja päätin naputella uuden, vaikkakin lyhyehkön ja hitaasti etenevän luvun tähän ficciin. Kommentit olisivat mahtavia, ja kritiikki tottakai. Pahoittelen, mikäli kirjoitusvirheitä tmv. löytyy, betaa ei ole, ja tarkistajana toimii pelkästään oma silmä...

[Amlae]

Virheitä en huomannut lukiessani. Teksti oli mielestäni muutenkin kirjoitettu sujuvasti. Ei ollut töksähtelyä, taikka minkään muun moista tökkimistä.

Aihe on mielestäni kiintoisa tällä hetkellä. En ole pahemmin koskaan lukenut haamuista (joka vaikuttaa epä-haamulta, koska on erillainen kuin myrtti) ja varsinkin Draco (oletan nyt että kyseessä on todellakin Draco) aaveena on uudehkompi kokemus, joten kiinnostusta lötyy lukea lisää

[Drapple]

Amlae: Kiitos kommentistasi! Dracohan se todentotta on, tämä haamupoika. Mukavaa, että fic on vaikuttanut ainakin tähän mennessä lukemisen ja kommenttien arvoiselta! (:

A/N: Päädyin kirjoittamaan tämän luvun Kalkaroksen näkökulmasta. Dracon kannalta on toistaiseksi hieman hankala sanella mitään, joten kirjoitan osan luvuista eri henkilöiden silmin. I hope you enjoy! Pahoitteluni mahdollisista virheistä ja töksähtelyistä, koeviikko painaa päälle ja halusin sitä ennen purkaa tämän osasen pois pääkopastani kummittelemasta. (Kalkaros on kyllä äärettömän vaikea hahmo kirjoitta... eli ei kovin realistista, kai?)

Toinen luku

KALKAROS

Katson kummipoikaani, joka vilkuilee huonetta ihmeissään. Välillä hän vilkaisee minua varovasti,
mutta kääntää heti päänsä.

"Et siis osaa kertoa, mikset ole valossa?"

"En, tai siis... en tiedä oikeastaan mitään." poika mutisee ja varmistaa jälleen ettei ole putoamassa penkin lävitse.

"Selvä. Siinä tapauksessa asioiden selittäminen lienee minun tehtäväni. Tiedän lähes tarkalleen mikä sinua vaivaa, mutta minun on vielä varmistettava lähteeni. Aluksi, voin sanoa sen verran, ettet ole kuollut..."

"Niin, Myrttikin sanoi jotain tuollaista."

"... ja voit palata eloon. Velhojen kuollessa, heille annetaan mahdollisuus käyttää taikansa aaveeksi muuttumiseen. Aaveet, kuten Myrtti,
muodostuvat taiasta, tai oikeastaan lähinnä sen rippeistä. Muistot vahvistavat aavetta, joka on jättänyt sydämensä kuolemalle. Sinulla ei ole muistoja, mutta taikasi ja sydämesi ovat paikallaan."

Poika katselee minua ihmeissään, ja avaa suunsa varoen raolleen, kuin kysyäkseen jotain.

"Kyllä, sinä olet velho. Eivät jästit voi jatkaa elämää kuoleman jälkeen. Odotas hetki..." Nousen ylös nojatuolistani ja kävelen huoneen perällä olevan kaapin luokse.
Avatessani kaapin ovet lattialle putoaa muutama pergamenttikääröä, niin täynnä se on. Kaivan hetken aikaa hyllyjä, antaen papereiden putoilla lattialle, kunnes löydän
suorakulmion muotoisen mustan rasian. Puhallan muodon vuoksi pölyt rasian pinnalta ja käännyn takaisin Dracoa kohti.

"Lukemani perusteella, voimme varmistua... tilastasi." Pidän lyhyen tauon ja katson poikaa tarkasti.
"Kuten aiemmin sanoin, aaveet käyttävät taikansa kuolemanjälkeiseen olomuotoon, eivätkä he ole kykeneviä taikomaan kuoltuaan. Toisinsanoen, mikäli
pystyt taikomaan, edes yksinkertaisimman loitsun, voimme varmistua sinun elävyydestäsi." Avaan rasian kannen ja nostan varataikasauvan esiin, samalla loitsien siihen
saman loitsun kuin nojatuoliin Dracon siihen istuutuessa.

"Tämä on jokaiselle velholle lähes elintärkeä, taikasauva. Muistanet kai, ainakin toivonmukaan. Tämä sauva lienee lohikäärmeen sydänjuurta, omassa sauvassasi taisi
olla yksisarvisen jouhta, mutta sillä ei ole juuri nyt merkitystä." Ojennan sauvan kummipojalleni, jonka silmät kiiluvat.

"Minä uskon muistavani... Väläyksittäin, muistan taikoja, ainakin oletan niin."

"Hyvä. Toivoisin sinun kokeilevan jotain, vaikkapa, siipiirdium lentiusa." Katselen kun Draco pyörittelee taikasauvaa käsissään, ja puristaa silmänsä tiukasti kiinni.
Hetken kuluttua hän räväyttää silmänsä auki, ja huomaan niissä kiiluvan jotain vanhaa, malfoymaista, voimaa. Poika heilauttaa sauvaansa lausuen samalla loitsun. Pergamenttirulla
kaapin vierellä nousee hitaasti ilmaan. Hän katsoo riemastuneena luokseen leijuvaa kääröä, ja vilkuilee minua silmäkulmastaan. Hymyilen tyytyväisenä, en ole tälläkään
kertaa erehtynyt.

Pergamentti leijuu nojatuolin eteen, ja läjähtää maahan Dracon kääntäessä katseensa kokonaan minua kohti. Katson kummipoikaani hymyillen, ja kävelen kirjahyllyn luokse.
Poika on selvästikin elossa, jokseenkin. Hänen on paras lukea velhoin kuolintarustoa, sillä taruissa piilee totuus. Koluan kirjojen joukkoa, kyseisen tarukirjan
pitäisi olla ensimmäisten sadan joukossa. Huomaan kirjan hyllyn ylähyllyillä, ja sauvanheilautuksella se on leijunut pöydälle nojatuolin viereen. Jään vielä tutkimaaN hyllyä,
mutta kehotan Dracoa lukemaan kirjaa. Kuulen pojan istuutuvan nojatuoliin, ja kirjansivujen rapinan säestämänä etsin nuoruusaikaista liemikirjaani.

~ ~ ~ ~ ~

Istuin kumat rutussa huoneeni pöydälle keräämieni kirjapinojen keskellä. Olen kolunnut kaikki liemioppaani, puhtaasta luonnontaikuudesta pimeiden lienten kirjoituksiin,
mutten löydä etsimääni. Huokaisin, monen tunnin etsintä akoi polttaa silmiäni. Kuuntelin hetken aikaa hiljaisuutta, ja huomasin, ettei kuulunut mitään. Vilkaisin takanedustaa,
jonne Draco oli jäänyt lukemaan antamaani opusta. Poika tuijotti minua intensiivisesti, ja hätkähti, kun tajusi minun hoksanneen hänet.

"Oletko vain istunut siinä kauankin?" Kysyn, ja tajuan kysymykseni törkeyden.

"En, luin kirjan mielenkiintoisimmat osat pariin kertaan. Velhojen kuolema on kaikinpuolin kiehtovaa... mutta mietin, voisinko yrittää taikoa jälleen?
Se tuntuu muistuttavan minua jostain, jos saisin vaikka koettaa joitain muita loitsuja..." poika kysyi varovasti, samalla vilkaisten taikasauvaa takan edessä
olevalla pöydällä.

"Tottakai, mutta en usko, että sinun kannattaa vielä kokeilla mitään joka voisi... aiheuttaa ikävyyksiä. Voisin tuoda sinulle vanhan loitsukirjani, odota hetkinen." Nousen
ja palaan jälleen kirjahyllylle, josta nappaan vanhat, Tylypahkavuosieni loitsukirjat. Kannan ne Dracolle, joka katselee kuluneita kirjoja innokkaasti.

"Katsele vaikka aluksi Loitsujen käsikirjaa, ensimmäistä ja toista. Niiden loitsuvat ovat yksinkertaisia, ja toivon, että ne herättävät sinussa jotain muistoja.
Voin tuoda myös muita oppikirjoja, joita olette todennäköisesti opiskelleet viime kuutena vuotena." Hymyilen pikaisesti kummipojalleni, joka sieppaa innoissaan
loitsukirjan käsiinsä ja alkaa lukea.

Käyn hakemassa vielä muutamia opuksia, ennustuskirjoja, taikaeläintenhoidosta kertovia muistiinpanojani, ja tietenkin muutamia taikajuomien pergamenttirullia. Toivon
hartaasti, että Draco saa poimittua muistonsa koulun ja opiskelun kautta. Kannan opukset pojalle, joka vilkaisee pinoa virnistellen, ja kääntää katseensa loitsukirjaan.

Palaan itse takaisin koluamaan juomaoppaitani, samalla pohdiskellen, kuinka väärin olisi kaivella Dracon ajatuksia lukilitiksen avulla.

~ ~ ~ ~ ~

Ilta kääntyy yöksi, ja pian huomaan silmieni valuvan kiinni. Aamu alkaa olla lähellä, kello näyttää jo viittä. Huokaan, ja tajuan, etten kestä päivän oppitunteja
ellen keksi piristettä itselleni. Hetken pohdittuani läimäisen itseäni henkisesti - olen juomamestari! Nousen ylös ja katson Dracoa, joka koluaa kirjoja innoissaan,
välillä säpsyen. Aaveet eivät tarvitse unta. Kävelen huoneen toisella puolella olevalle ovelle, joka vie liemivarastooni. Draco vilkaisee minua, mutta jatkaa pian lukemistaan.

Pieni liemivarastoni on ehdoton suosikkipaikkani koko Tylypahkassa, heti liemiluokan jälkeen. Sen tuoksu on mahtavan savuinen, ja taikajuomat killuvat seinillä värikkäinä,
loputtomina jonoina. Tutkailen seinillä olevia hyllykköjä, kunnes äkkään pienen sinisen pullon aivan oven viereisellä hyllyllä. Otan pullon mukaani ja palaan
takaisin kirjojen äärelle. Draco nostaa katseensa ja tuijottaa kiinnostuneena pikkuista lasipulloa.

"Taikajuomaa? Onko se kenties unettomuusjuoma?" Hän kysyy rikkoen tunteja kestäneen hiljaisuuden.
Vilkaisen poikaa hämilläni, ja hän tuntuu huomaavan sen.

"Luin vanhoja liemikirjoja, kun nukahdit hetkeksi, ja muistin jonkin oppitunnin. Siellä oli samankaltaista taikajuomaa, ja tarkistin toisesta kirjasta juoman nimen.
Taikaliemet ja -juomat, sivu 184, kappale viisi. Olenko oikeassa?"

Nyökkään, ja avaan kulautan pullon sisällön kurkkuuni. Liemi kuplii valuessaan alas kurkustani, ja tunnen heti oloni levänneeksi. Lasken pullon kirjapinojen keskelle,
ja käännyn takaisin Dracon puoleen.

"Muistit siis jotain? Kuinka paljon, haluaisitko kenties kertoa jotain?"

Draco nyökkää, ja alkaa selittää kiihkeästi taikajuomien oppitunnista, jolla oli paljon mustakaapuisia ihmisiä - noitia ja velhoja, korjaan välissä - ja he kaikki
keittivät jotain. Draco kertoo hänen vierellään istuneesta tummasta pojasta, jonka kanssa he nauroivat jollekulle punapäälle, joka sotki keitoksiaan suurihiuksisen
tytön motkottaessa vieressä.

"Se poika, joka istui vieressäni, taisi olla luihunen, ainakin hänellä oli samanlainen vaakuna kaavussaan, kuin minulla. Sitten muistan silmälasipäisen pojan,
jolle taisit karjua."

Katselen poikaa hetken, kunnes tajuan tapaavani hänen mainitsemansa ihmiset tänään. Kyllä, Blaise Zabini, Dracon ystävä luihusesta. Peittelen riemastustani,
olen varma että Zabini voi auttaa Dracon muistin palauttamisessa.

"Muistosi palautuvat oletettavasti juuri tuolla tavoin, pieninä takaumina. Olen etsinyt erästä liemiohjetta, joka voisi auttaa sinua muistamaan, mutten ole toistaiseksi
löytänyt mitään. Tapaan tänään rehtori Dumbledoren, hän auttaa sinua myös."

"En jaksaisi odottaa, on kovin turhauttavaa, kun ei tiedä mistään mitään. En tiedä edes nimeäni!"

"Aika kertoo hiljalleen kaiken. Mutta toivoisin, että vietät tämän päivän täällä. Olen opettaja, kuten tiesitkin varmaan, ja minun on pidettävä tunteja. En haluaisi
sinun harhailevan poissaollessani linnassa, siitä ei seuraa oikeastaan mitään järin hyvää. Kai sinulle sopii, että oleskelet täällä?"

Poika nyökkää, ja kiittää minua, kun saa viettää täällä aikansa.

Keräilen oppituntien materiaalini, samalla kun annan Dracolle ohjeita siitä, mistä tämä löytää lisää luettavaa, mikäli kirjat loppuvat. Poika nyökkäilee,
ja syventyy ennustuskirjan pariin, kun lähden raahaamaan kirjoja opetustiloihini. Aamiaisen saavat kotitontut hoitaa, en ehdi enää lähteä Suureen saliin aamiaiselle.

~ ~ ~ ~ ~

Kilttien, hiljaisten ja säikkyjen ensiluokkalaisten jälkeen luokkaan valuu seitsemännen luokan oppilaita. Luihusien ja Rohkelikkojen yhteistunnit ovat ehdottomia suosikkejani,
etenkin, kun herra Zabini on heidän joukossaan. En olekaan ennen kiinnittänyt huomiota hänen nykyiseen riutuneeseen olemukseensa, johon hän päästi itsensä Dracon
kuoleman jälkeen.

Raivottuani Potterille ja hänen ystävälleen aamupalattomuusraivoni, taion muistiinpanot kopioitavaksi oppilaille, jotka huokailevat ärtyneenä. Hymyilen tyytyväisenä,
ja alan kierrellä hiljalleen luokassa, napsien välillä Rohkelikoilta turhia pisteitä. Vanha tapa, ei siitä pääse eroon millään. Luokan perällä istuva Zabini herättää huomioni
sillä hän ei tee mitään. Kierrän vielä muutaman kierroksen, eikä poika ole kirjoittanut riviäkään. Hän tuijottelee turtana kattoon, rapsuttaen välillä kynsinauhojaan,
ja nojailee takaseinään. Pysähdyn vaivihkaa hänen kohdalleen ja poika hätkähtää.

"Herra Zabini, toivoisin että tapaamme tunnin jälkeen. Minulla on tärkeää keskusteltavaa kanssasi." Mutisen niin, etteivät muut oppilaat kuule. Tumma poika katsoo minua hieman
ihmeissään, mutta nyökkää lopulta hyväksyvästi. Palaan kiertelemään luokkaan, ja otan Rohkelikolta kymmenen pistettä hiljaisuuden rikkomisen vuoksi.

Tunti kuluu yllättävän rauhallisesti, ja jopa Rohkelikot pysyvät hiljaa, vaikka usein he alkavat raivoamaan Potterin johtamana epäoikeudenmukaisuudestani. Yllätän luokan
ystävällisellä eleellä, ja päästän oppilaat hetkeä aiemmin pois, kuin yleensä. Nitistän vielä viime hetken pisteet Longbottomilta nopeasta poistumisesta, ja kävelen tyhjentyneen luokan
perälle, jonne Zabini on jäänyt istumaan.

Poika katsoo minua varovasti, kuin etsien merkkiä raivoamisesta. Hän rapsuttaa korvantaustaansa varoen, ja kääntää väsyneen katseensa pulpettiin.

"Minulla on sinulle eräs hyvin tärkeä, ja toistaiseksi salainen tieto." Poika vilkaisee minua kummissaan, ja jää tuijottamaan kaavunhiojani.

"Ystäväsi Draco Malfoy kuoli, kuten tiedät hyvin, muutama kuukautta sitten."

"Kyllä, olen sattunut huomaamaan moisen, asiasta ei tarvitse muistuttaa. Jos olet siinä säälimässä, voit painua helvettiin saman tien!" Zabini ärähtää, ja katsoo minua
vihaisena.

"En sääli oppilaitani, vaikka he olisivatkin omassa tuvassani. Oletan, että olet luottamuksen arvoinen tässä asiassa. Voinko luottaa asian sinun tietoosi?" Kysyn arvoituksellisesti.

"Siitä vain..."

"Draco Malfoy on jokseenkin elossa."

Poika edessäni sävähtää, ja tuijottaa minua epäuskoisena.

"Ei, ei kuolleista voi herätä. Jokseenkin elossa?! Mitä helvettiä sinä tarkoitat?!"

Selitän pojalle Dracon ilmaantumisen luokseni illalla, ja hänen kuolemaansa koskevat tietoni.

"Hän on menettänyt muistonsa, mutta sinä olet ensimmäinen, jonka hän sai mieleensä. Olen varma, että sinun avullasi saamme Dracon jälleen täysiin voimiinsa. Olet
hänelle elämäsi velkaa, kuten tiedät. Oletan, että saavut illalla työtiloihini, sanotaanko vaikkapa kahdeksan aikaan. Muille voit ilmoittaa olevasi jälki-istunnossa,
sillä tästä asiasta on parempi olla hiljaa, ainakin toistaiseksi."

Zabini näyttää hyvin epäluuloiselta, mutta hän nyökkää hyväksyvästi, ja katsoo minua kuin seonnutta. Hän kerää tavaransa ja lähtee.

[Drapple]

Kolmas luku

Blaise Zabini[/i]

Jaksamatta vaivautua menenään muille tunneille raahauduin suoraan liemitunnilta luihuisten oleskeluhuoneeseen. Professori Kalkaroksen
sanat painoivat hartioitani, ja synkensivät jo ennestään pikimustaa mieltäni. Dracon kuolemasta ei ollut kauaa, tai sitten oli. En ollut
välittänyt ajankulusta Dracon poislähdön jälkeen, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Elämä vain lipui ja valui läpi sormieni, ja purjehdin
päivästä toiseen kuin lehti purossa.

Suurin osa professoreista oli huomannut muutoksen minussa, enkä kestänyt heidän myötätuntoaan. Siinä vaiheessa, kun Crabbe ja Goyle olivat alkaneet
lähettää minulle tavattoman tunteikkaita, surumielisiä katseita, olin vetäytynyt entisestä luihuisporukastani pois. Vielä Pansyn myötätuntoilun ja
ymmärrysyritykset olisin kestänyt, mutten yleensä niin epäemotionaalisten kuin Crabben ja Goylen. Muutamat ensimmäiset eristäytymisviikkoni olivat
pitäneet muut luihuiset kiireisinä, sillä he kaipasivat jotakuta joka tulisi piristämään. Huomattuaan, ettei entinen tuvan naurattaja ja piristäjä halunnut
eikä kyennyt siihen, he olivat jättäneet minut rauhaan. Ja siinä hiljaisuuden ja yksinäisyyden keskellä sain valuttautua horrokseen, itkeä muutamia
viikkoja, kunnes olin vuotanut lähestulkoon kuiviin.

Dracon kuolema toi ammottavan, halkeilevan aukon keskellä minua. En ole vaivautunut yrittämään kuromaan sitä, eikä aika tunnu parantavan
haavoja. Ja nyt, kun Kalkaros herätti pienen toivon sisimmässäni, haava tuntui suorastaan repeytyvän. En halunnut yhtään toivoa, sillä Draco oli mennyt
eikä koskaan palaisi. Sen ymmärtäminen oli kamalaa, ja olin vältellyt sitä ajatusta, totuutta, jo liian kauan. Mutta kuitenkin, tiesin, että minun
olisi illalla kuunneltava Kalkaroksen epätavanomaista lohdutussaarnaa, siitä miten Draco eläisi aina meidän muistoissamme, mitä paskaa!

Potkaisin poikien makuusalissa olevaa matka-arkkua ja kirosin hiljaa kivun viiltäessä jalkaani. Kivun tuodessa muuta ajateltavaa jatkoin arkun potkimista,
välittämättä siitä kenen se oli. Hetken potkittuani lysähdin maahan ja jäin tuijottamaan kattoa. Ei tänne kukaan tulisi, voisin hyvin maata tässä hetken aikaa.
Loppuillan, iltapäivään asti ainakin.

~ ~ ~ ~ ~

Viiltävän kivun iskiessä selkääni heräsin unesta, samalla tajuten lojuvani yhä makuusalin lattialla, jalat potkimani arkun päällä. Nousin
vaivalloisesti istumaan, ja jäin tuijottamaan arkussa olevaa nimeä. Sen näkeminen sattui, ja ymmärsin, mikseivät Malfoyt olleet noutaneet
Dracon tavaroita vieläkään täältä. Itseasiassa, kukapa ne hakisi, olihan Lucius joutunut Azkabaniin, ja hänen vaimonsa pyhään Mungoon pojan kuoleman jälkeen.
Muistellessani Dracon äitiä kuivat kyyneleet kostuttivat silmiäni. Purin vihaisena huultani, ja potkaisin arkun kauemmas itsestäni.

Makuusalissa ei ollut näköjään käynyt ketään, vaikka olikin jo ilta. Ehkä tupalaiseni olivat tajunneet minun olevan täällä, eivätkä halunneet päästä kosketuksiin
synkkyyspilvieni kanssa. Mustasta mielialastani oli tullut jopa käsinkosketeltavaa, mikä piti muut hyvin poissa. Annoin hiljaisuuden kaikua seinissä, ja velloin hetken
aikaa omassa surumielisyydessäni, kunnes muistin tapaamisen professori Kalkaroksen kanssa. Painin hetken ajatusteni ja jaksamiseni kanssa - onko järkeä mennä tapaamaan
häntä? Toisaalta, Kalkaroksen tuntien hän jankuttaisi asiasta kunnes suostuisin - tai minut pakotettaisiin - keskustelemaan tämän kanssa. Huokaisten vilkaisin
makuusalin seinällä roikkuvaa kelloa ja tyytyväisenä tajusin, että saisin vain olla vielä tunnin ajan. Nousin ylös ja kävelin vihreäsävyisen sänkyrivin reunimmaisen vuoteen
viereen. Kaaduin vihreiden silkkilakanoiden päälle vaivautumatta nostamaan puoliksi sängyn reunan yli roikkuvia jalkojani mukaani. Kirosin mielessäni, etten voinut vain
nukkua, sillä en haluaisi lähteä tuvan seinien ulkopuolelle enää tänään.

Kello iski tappavia ääniä sitä mukaan, kun viisarit lähenivät kahdeksaa. Jokainen kulunut minuutti kasvatti väsymystäni enemmän kuin olisin jaksanut, ja pelkäsinkin nukahtavani
tähän pian. Jokainen minuutti vei minua lähemmäs sitä totuutta kuolemasta, mitä en halunnut kohdata, vaikka tunsinkin sen. Ei ollut mitään syytä toivoa Dracon elossaoloa,
turha toivo vain pilaisi kaiken, enkä jaksaisi nousta koskaan tältä tunnemaailman pohjalta minne olin käpertynyt.

Tuhottoman lyhyen neljäkymmentäviisiminuuttisin jälkeen pakotin itseni valuttautumaan ylös, kävelemään makuusalin ja oleskeluhuoneen läpi tyrmän kylmille käytäville.
Vuodenajasta ja seinillä palavista lämmittävistä soihduista huolimatta nämä käytävät olivat aina kuin roudalla kuorrutettuja - jäätäviä ja kylmiä. Tämä sopi
minulle loistavasti, sillä kylmyys nakertaa väsymystä tunnetusti hyvin tehokkaasti pois. Lähestyessäni liemimestarin huoneen ovea tunsin inhon vellovan vatsassani.
En halunnut puhua tai keskustella kenenkään kanssa Dracosta tai mistään. Kyllähän monet olivat yrittäneet, mutta ei sillä ollut merkitystä. Kukaan, ei ainutkaan
elävä olento, voisi tajuta sitä ikävää, tai syyllisyydentuntoa, joka sai minut vihaamaan itseäni ja jopa Dracoa. On minun vikani, ettei hän ole enää täällä.

Pysähdyn, ja jään tuijottamaan raskaannäköistä tummaa puuovea, jonka metallinen kahva hohkaa ahdistusta kuin peili. Huokaan syvään ja lasken käteni ovenkahvalle.
Juuri kun saan otteen kahvasta, ovi rämähtää auki ja Kalkaros katsoo minua tiukasti mustin silmin.

"Tulit sitten, vaikkakin myöhässä. Pääasia, että olet kuitenki paikalla. Tule sisään, ja mene istumaan." Kalkaros katsoo yhä minua ja viittoo kädellään takan edustalla olevia
nojatuoleja kohti. Luikahdan ovensuusta takkatulentuoksuiseen huoneeseen, ja kuulen kuinka ovi takanani läjähtää kiinni kuin tuomio.

~ ~ ~ ~ ~

Kalkaroksen kadottua hetki sitten käytävään olen istunut apaattisena nojatuolissa takkatulen kipinöidessä. Liemipullot kiiltelevät huoneessa, ja pöydät pursuavat kirjoja
ja pergamenttirullia. En muistanut, että Kalkaros oli ennen näin epäsiisti. Tai sitten hän ei ole ollut, mutten ole huomannut muutosta. Onhan hän toki Dracon kummisetä,
kai pojan kuoleman olisi häneenkin pitänyt jättää jälkensä.

Ohi takanani käy, ja Kalkaros kävelee mustat helmat liehuen eteeni.
"Pahoitteluni, minun oli käytävä varastoillani. Nyt, kun olemme molemmat täällä, voimme mennä samantien itse asiaan." Kalkaros istuu edessäni olevalle nojatuolille ja
katsoo minua tiukasti. Silmät ovat näköjään sulaneet mustuudesta harmauteen. Suon Kalkarokselle lyhyen nyökkäyksen ennen kuin käännän katseeni takkatuleen.
"Kerron sinulle nyt jotain luottamuksellista, ja toivon, vaadin itseasiassa, ettet kerro tästä mitään tämän huoneen ulkopuolella oleville. Aion itse kertoa tarvittavat
asiat muunmuassa rehtori Dumbledorelle, joten sinun ei tarvitse edes miettiä tätä. Mikäli vaikuttaa siltä, ettet ole halukas pitämään asioita salassa, tulen
käyttämään muistiloitsua."

"En anna sinulle syytä käydä mieleni kimppuun, joten ole huoleti."

"Hienoa. Mennään siis suoraan asiaan. Kuten aiemmin kerroin, Draco on elossa, muttei mitenkään... täysissä sielun tai ruumiin voimissa. Häneltä puuttuu merkittävä
osa elämisestä, ja tämän osan puuttuminen pitää hänet kuoleman ja elämän rajamailla - haamuna. Mikäli oikein muistan, olet opiskellut velhojen kuolinhistoriaa?"

Nyökkään varovasti, enkä anna kiinnostukseni näkyä. Olen varma, että Kalkaros näyttää merkkejä sekoamisesta, vaikka tunnenkin velhojen kuoleman.

"Oletan myös, että tiedät haamujen muodostumisesta, sekä haamujen ja velhojen merkittävimmistä eroista - haamuksi muuttuessaan velho tai noita käyttää taikuutensa
säilyttääksen itsensä elossa, ja haamu'utuu. Muistot säilyvät, ja haamu pysyy "hengissä" niiden avulla. Ja vaikka haamuksi muuttunut haluaisikin kuolla on se mahdotonta
sillä muistoja ei voi kadottaa, kuten tiedät."

Murahdan vastauksen ja käännän silmäni kohti Kalkarosta. Hänen silmissään loistaa jokin, jota en ole niissä ennen nähnyt. Hulluudenkiilto, voisiko se olla?

"Draco Malfoyn kuollessa, hän uhrasi itsensä sinun elämäsi puolesta, kuten muistanet. Ei, en syytä sinua, se oli Dracon valinta. Hengen uhraamista toisen puolesta
ei väheksytä kuolemassa, ja avada kedavran ollessa muinainen kuoleman luoma loitsu itsensä ruokintaan, tuli siihen aukko. Harry Potter, on itseasiassa käyttänyt juuri tästä
sovellettua äitinsä avulla. Sama pätee myös Dracon kohdalla. En tiedä muistatko, mutta avada kedavran osuessa Dracoon valo ei ollut vihreä, vaan kellertävä, haalea. Se
ei ole tappava, vaan se on kuolemaan siirtävä."

Kavahdan nojatuolissani, ja kylmyys tuntuu virtaavan veren tilalla suonissa. Olen täysin varma, että vaikka Kalkaroksen sanoissa onkin pieni järjenhäivä,
on hän vain seonnut. Siltikään en sano mitään, vaan istun tässä tyynenä. En halua kuulla hänen sanomisiaan enempää, etenkään muistutusta osallisuudestani Dracon
kuolemaan ja sen aiheuttamiin... sattumuksiin.

"Toisinsanoen, Draco elää puolielämää, kunnes saa menetetyt muistonsa takaisin. Sen sijaan että olisi luovuttanut itsensä kuollessaan, hän jätti muistonsa ja palasi
tänne. Tiedän ettet usko minua, joten..." Kalkaros nousee ylös ja kävelee huoneensa perälle, jossa on verhoin eristetty makuutila.

Palatessaan hänen perässään kulkee hopeisenharmaana häilyvä hahmo, joka saa minut nousemaan säikähdyksestä ylös ja kaatamaan huteran nojatuolin maahan.

"MITÄ HELVETIN PELIÄ TÄMÄ ON?! TÄMÄ EI OLE TOTTA, MITÄ HELVETTIÄ OLET TEHNYT, MITÄ..." Tuijotan eteeni pysähtynyttä Kalkarosta ja hänen vierellään seisovaa poikaa
kauhistuneena. Ei, Kalkaros ei ole hullu, ei ollenkaan, se olen minä joka on seonnut. Lyyhistyn rikkoutuneen nojatuolin päälle ja huudan äänetöntä raivoa ilmoille.

"Zabini, sinun on rauhoituttava."

"KUINKA HEMMETISSÄ VOIT PYYTÄÄ JOTAIN TUOLLAISTA, TUOT KUOLLEEN IHMISEN ETEENI JA VÄITÄT HÄNEN OLEVAN ELOSSA?! MISTÄ TIEDÄN, ETTET OLE SOTKEUTUNUT PIMEÄÄN VITUN TAIKUUTEEN
JA TUONUT HÄNTÄ TAKAISIN, VAIN SAADAKSESI IHMISET SEKOAMAAN?! VOLDEMORTIN KANNATTAJANA, SINUSTA EI VOI MUUTA USKOA! MITÄ HELVETIN PELIÄ OIKEIN PELAAT?! ET VOI
LUULLA MINUN USKOVAN HARHOJA TODEKSI! MITÄ HEMME-"

"RAUHOITU! Tämä ei ole pimeää taikuutta, käytä järkeäsi, Zabini!"

Tuijotan Kalkaroksen hahmoa ja tunnen ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen vihan kuohuvan suonissani muiden tunteiden yläpuolella. Apatia ja suru ovat tiessään, ja
ne korvaa silmitön raivo jota tunnen koko saatanan tapaamista kohtaan. Tämä kaikki on sairasta, kestämättömän ja säälimättömän sairasta peliä, kosto siitä mitä
Dracolle tapahtui. Kalkaroksen kasvoilla häivähtää säikähdys, kun hän kohtaa vihasta leiskuvat silmäni.

"Zabini..." hän sanoo varoittavalla äänellä.

Nousen ylös yhä tuijottaen vihaisesti Kalkarosta. Tunnen jotain märkää poskillani, ja pyyhin väkivaltaisesti vihankyynelten jäljet poskiltani. Kalkaros katsoo minua
ilmeettömänä, ja katsekontaktimme kestää kauan, kunnes tajuan haamupojan mutisevan jotain.

"Zabiniko nimesi oli? Kyllä, Severus kertoikin, että reaktiosi ei olisi välttämättä rauhallinen, mutta en halua katsella tämänkaltaista raivoa."

Tuijotan Draco Malfoyta ja tunnen vihan hiipuvan hiljalleen. Totuus iskee päähäni kuin piikki, kun kuulen tämän äänen todellisena ilmassa. Ilmeisesti Kalkaros huomaa muutoksen
minussa, sillä hän lähtee kävelemään huoneen ovea kohti ja pysähtyy selkä meihin päin.

"Puhukaa, käyn sillä välin rehtorin luona selvittämässä muutamia asioita. Paikan on paras olla kunnossa ja ehjä kun palaan. Olkaa ihmisiksi."

Ovi pamahtaa kiinni jättäen minut ja Dracon tuijottamaan toisiamme.

~ ~ ~ ~ ~

A/N: Vihdoin iski jonkinlainen kuva jatkosta, ja yhä edelleen, kommentteja ja kritiikkiä toivoen, Drapple

[Fírinne]

Ficci on todella ihana! Olet kuvaillut Dracon ja Zabinin tunteet todella hyvin ja ne ovat sopineet tilanteisiin. En osaa kommentoida oikein mitään järkevää, koska ficci on niin hyvä ja näin äkkiä luettuna en löytänyt mitään silmiin pistäviä virheitäkään. Haluan vain lukea ficciä lisää ja tietää, mitä Dracolle tapahtuu! Toivottavasti sitä jatkoa siis ilmestyy heti, kun olet saanut kirjoiteltua lisää! 

-Mara

[Drapple]

Oii! Kiitos paljon Mara! Kannatti tarpoa lähemmäs kymmenen kilometriä, kun kerta näin lämmittävää kommenttia saa! (: Jatkoa voin lupailla parin viikon sisällä ilmestyvän!

[Drapple]

A/N: Niin kaksi viikkoa? Anteeksi, se vähhhhhhääääääääään venähti... *häpeää*. Tälle on hyvä selitys, mutta buustauksen pelossa en kerro sitä. Mutta, tässä olisi uusi tekeleinen.

Neljäs luku

Draco Malfoy

Tumma poika näyttää juuri samalta kuin takaumassani. Tummanruskeat silmät tapittavat minua ihmeissään, räpähtäen välillä. Poika on niin tuttu,
ja samaan aikaan kuin ohikulkija kadulla - tuntematon ja vieras. Sisimmässäni läikähtää ahdistus, on surullista, etten muista Zabinia. Kalkaroksen mukaan
oleemme - tai olimme - tunteneet lähes koko elämäni ajan. Huokaisin varovasti, ja tarkkailin jo hieman rauhoittunutta poikaa edessäni. Pitkä hiljaisuus
kelluu aiemman raivon päällä, ja huone tuntuu huokuvan tukahtuneisuutta ja painostavaa ilmaa.

"Uahm... tuota, istutaanko alas?" kysyn, ja huidon käsilläni kohti nojatuoleja. Zabini säpsähtää, hän on ilmeisesti vaipunut ajatuksiinsa.Tyhjä tuijotus
pysyy, vaikka hän nyökkääkin hyväksyvästi.

Katson aiemmassa välikohtauksesta muistuttamaan jäänyttä lautakasaa, ja päätän yrittää loitsia sen kuntoon. Noukin lattialle pudonneen taikasauvan, ja muistelen
lukemaani. Huokaisen, ja osoitan tuolinosia maassa, mutisten loitsun perään. Yllätyksekseni edessäni on hetken kuluttua istumiskelpoinen, entisenveroinen istuin.
Huomaan Zabinin tuijottavan vuoroin minua ja nojatuolia, ja vastatessani katseeseen poika läjähtää istumaan korjaamalleni tuolille. Istuudun poikaa vastapäätä
olevalle tuolille, ja seuraan tämän katsetta kohti takkaa. Tuli lepattaa hiljalleen, kuin pelokkaana, luoden varjoja huoneeseen. Hiljaisuus tuntuu tukahduttavalta,
mutten uskalla rikkoa sitä.

~ ~ ~ ~ ~

Kellon viisareiden tikittäminen soi huoneessa, jossa olemme istuneet jo kauan sanaakaan sanomatta. Yskähdän varoen herättääkseni Zabinin huomion, ja jään
miettimään, pitäisikö minun kutsua poikaa tämän etunimellä.

"Zab- Blaise, meidän piti keskustella, tai jotain."
"Niin, totta. Saanko esittää kysymyksen?" poika katsoo polviaan, ja se häiritsee minua äärettömän paljon. Juuri nyt haluaisin katsekontaktin pojan kanssa.
"Siitä vain."
"Mitä helvettiä?" poika nostaa katseen minuun, ja samalla hetkellä kadun toivettani silmäkontaktista. Pojan silmissä kytee sama viha, jonka kuulin aiemmin
tämän äänestä. Kylmät väreet riipivät pitkin selkääni, ja pelkään uutta raivokohtausta. Onneksi Blaise on päällisin puolin rauhallinen, mutta silmissä oleva
tunne on silti häiritsevän paljonpuhuva.

"En tiedä, rehellisesti sanottuna." naurahdan kuivasti, ja heilautan käteni hiuksiini.
"Teit tuota aina, tuota hiusten hypistelyä. Aina kun olit hermostunut." Blaise katselee minua, ja hänen silmiinsä kertyy vetistä kirkkautta.
"Minä luulin helvetin kauan että olet kuollut, ja nyt olet siinä kuin ei mitään. Se on ahdistavaa, oletko sinä edes aito?!"

Pojan kysymys hätkähdyttää, en olisi halunnut kuulla sitä, vaikka olikin varma kuulevani sen. Minulla ei ole vastausta, mikä on karmivaa, sillä
en edes itse tiedä, olenko tässä oikeasti. Kukaan ei voi koskettaa minua, enkä minä muista itseäni. Vajoan lattioiden lävitse ellen loitsi niitä, eivätkä esineet
 pysy käsissäni ilman taikuutta. Kuitenkin, tapaamani ihmiset näkevät ja tunnistavat minut - eikö se ole merkki aitoudestani? Haluaisin uskoa olemassaolooni
, mutta ajatukseni taistelevat kokoajan sitä vastaan.

"En tiedä, oletan ainakin olevani aito." lasken katseeni käsiini, jotka lepäävät polvillani niiden pudottua pois hiusteni kimpusta. "Aito minä,
siitä en tiedä mitään, mutta haluan uskoa olevani oikea. On helppo kuvitella, että olen jokin loitsu, tai hologrammi. Mutta minä muistan sinut, hyvin
huonosti, mutta kuitenkin. Eikö se ole merkki olemassaolostani?" Ahdistus kerryttää pistelevää tunnetta silmiini,ja räpyttelen kuin se varisisi pois. Tumman
pojan katse kohdistuu jälleen minuun, tunnen sen vierivän pitkin harmaata olemustani.


"Jos se olet todella sinä, jos oikeasti olet palannut kuolleista, minä - hemmetti - aion olla mukana tässä."

Nyökkään Blaiselle, ja vajoamme jälleen hiljaisuuteen. Ilma väreilee kysymättömistä kysymyksistä ja tuntemattomista vastauksista, mutta painostavuus
on palanut pois takkatulessa rätisten.

~ ~ ~ ~ ~

*"Harry Potter on niin mahdottoman kuuluisa, ei voi mennä edes kirjakauppaan ilman että joutuu etusivun uutiseksi."

"Anna hänen olla, ei hän sitä itse halunnut!"

"Potter onkin saanut tyttöystävän!"

"Ai, sinä. Taisit hämmästyä kun näit Harryn?"

"Vielä enemmän hämmästyn, kun näen sinut kirjakaupassa. Vanhempasi-"

Avaan silmäni, ja vilkuilen hetken ympärilleni - olen varma, että täällä oli äsken ihmisiä, punapäisiä. Ja sitten, se... lasipäinen. Ja tuhansittain
kirjoja, loputtomasti kirjoja. Tunnistaessani Kalkaroksen työhuoneen sen hämärästä kajosta ja kirjoista pitkin poikin, värähdän ahdistuksesta. Voiko
velhomaailmassa olla mahdollista, että vaihtaa paikkaa silmänräpäyksessä? Räpyttelen silmiäni hetken, ja yritän muistaa missä olin. Kirjoja, äärettömästi
kirjoja, ja monta punapäätä. Miksi nimi Harry Potter on niin tuttu? Haron hiuksiani ja nousen ylös nojatuolista, ja etsin Zabin... BLAISEA! Hemmetti,
Blaisea, missä hän on? Hetken Kalkaroksen huoneessa pyörittyäni päädyn tuijottamaan kelloa, jonka viisarit nytkähtelevät kohti neljää. Blaise on varmaan
lähtenyt, hemmetti, olenko tosiaan nukahtanut, tai ollut muualla?

Säpsähdän ovesta kuuluvaan rapsahdukseen, ja näen Kalkaroksen varjojen maalaaman hahmon ovella.

"Ai, olet jo valveilla. Lähetin Zabinin takaisin, kello alkoi lähentyä jo keskiyötä."

Nyökkään Kalkarokselle, ja valuttaudun takaisin loitsitulle nojatuolille. Haron hiuksiani, ja muistan Blaisen puheen tästä tavasta. Huokaan hiljaa, ja
käännän katseeni kohti hiilloksena kipinöivään takkaan. Kalkaros pyörii pitkin huonetta kaavun liehuessa tämän perässä. Välillä kirjoja ja pergamenttirullia
pyrähtää ohitseni, ja huone alkaa vaikuttaa siistimmältä. Myös tuli on sytytetty jälleen takkaan.

"Mikä on?" Kalkaroksen ääni säikäyttää minut. Tämä on ihmeellisen äänettömällä hiivinnällään siirtynyt nojatuolini taakse, vihaan tämän tapaa
ilmestyä yhtäkkiä paikasta toiseen. Muistan oman siirtymiseni - tai uneni - ja käännyn kohti Kalkarosta.

"Tuota... velho ilmeisesti voi siirtyä paikasta toiseen? Ihan yhtäkkiä?"

"Kyllä, ilmiintymällä," Kalkaros katsoo minua syrjäsilmällä latoessaan kirjoja sekalaiseen kaappiin "kuinka niin?"

"Uahm, onko mahdollista, että olen vaihtanut tiedostamattani paikkaa? Joko täällä oli paljon ihmisiä, punapäitä, tai sitten olen ollut muualla."

"Olet liian nuori ilmiintymään, enkä usko että voisitkaan, olomuotosi kun on käytännössä aineeton. Punapäitä, Weasleyt, he nyt eivät täällä vierailisi."
Kalkaros tuhahtaa mainitessaan Weasleyt, ja jatkaa kirjojen järjestelyä.

"Mitä todennäköisimmin," tämä jatkaa yllättäen "olet nähnyt takauman. Kirjoja, oletettavasti olet tavannut Weasleyt Tylypahkan kirjastossa, tai jossain
Viistokujan kirjakaupoista. Millaista 'unessasi' oli?"

Rapsutan korvantaustaani ja yritän palauttaa kirjoja ja punapäitä tarkemmin mieleeni. Yhdellä punapäistä oli paljon pisamia, ja sitten oli se silmälasipäinen,
rähjäisennäköinen... Potter? Se pikkupunapää, Weasley ilmeisesti, kantoi kattilaa mukanaan. Muistan ivallisen katseen heidän kaikkien kasvoilla, kun he
huomasivat minut - kai se minä olin?

"No, siellä oli paljon velhoja ja noitia, ja hyllyjen täydeltä kirjoja. Niiden punapäiden - Weasleyden - mukana oli joku mustahiuksinen, Potter, muistaakseni."
Tuntuu huvittavalta sanoa muistamisesta mitään, tässä tilassa ollessani.

"Ah, siunattu Harry Potter. Olettaisin, että olet juuri tavannut maailman kuuluisimman velhon. Mutta, pääasia on, että muistat jotain."

Nyökkään, vaikka tiedän ettei Kalkaros sitä huomaa.

~ ~ ~ ~ ~

Olen lojunut koko aamupäivän Kalkaroksen kirjoja lukien, välillä kokeillen muutamia loitsuja. Yritin nukkua, mutta mielenkiintoni siirtyi tehokkaasti
velhomaailman ihmeisiin, ja sen ainoan pienen hetken aikana, jona nukuin, näin unta pienestä, parrakkaasta velhosta joka seisoi kirjapinon päällä. Unesta
herättyäni kirjat vetivät minua puoleensa kuin magneetti, ja pökerryttävästä olosta huolimatta upottauduin sanasekamelskaan.

Kello seinällä ilmoittaa, että Kalkaroksen pitäisi palata lounaalta. Siirrän kasvoille valahtaneet hiuskiekurat pois silmieni edestä, ja huokaan.
Olen viettänyt täällä, tässä yhdessä huoneessa liian monta päivää, enkä ole nähnyt ketään muuta kuin Blaisen ja Kalkaroksen. Ja sitä ennen muutama henkilöä
tauluista. Suurimman osan ajastani vietän kirjoja selaamalla, ja välillä nukkuen. Kalkaroksestakaan ei ole oikeastaan seuraa, sillä tämä liitelee pitkin
Tylypahkaa rehtorin kanslian ja liemiluokkansa välillä. Olen alkanut miettimään, päästäisikö Kalkaros minut kiertelemään itsekseni, vaikka yöaikaan.
Houkutus lähteä silloin, kun olen yksin on suuri, mutta toistaiseksi en halua saada Kalkarosta raivostumaan. Minulla on jonkinlainen muistikuva - kuinka piristävää! -
siitä, että tämä osaa olla pirullinen ja jopa vaarallinen vihaisena.

Ovi takanani avautuu ja Kalkaros läjähtää huoneeseen. Tämän hiukset ovat sekaisin ja kasvoilla raivostunut ilme.

"Vihaan tätä työtä!"

Katson häneen kulmat koholla, ja tämä huokaisee ärtyneesti, pudottaen samalla sotkuiselle pöydälleen painavat kirjapinon.

"Toin sinulle lisää luettavaa. Oletko nälkäinen? Janoin-" tämä lopettaa kyselemisen ja käännähtää tuijottamaan minua säikähtäneesti. Pudistan päätäni,
ja hymyilen varovasti, sillä tiedän tämän katuvan kyselyään - vaikka mitäpä väliä sillä on, on itseasiassa mukava olla tuntematta nälkää tai janoa.

"Oikeastaan, minulla on hieman ikävystynyt olo. Ajttelin, että voisin pyörähtää jossain päin linnaa, vaikkapa yöaikaan. Se voisi virkistää muistiani."

Kalkaros katselee minua arvioiden, ja kääntyy ympäri.

"Pääset kiertelemään hieman linnaa tänä iltana, rehtori Dumbledore haluaa tavata sinut. Blaise Zabini tulee mukaan, hänellä on olennainen rooli muistisi palauttamisessa. Rehtori ja minä olemme oletettavasti keksineet, miten muistisi voi palauttaa nopeammin, ainakin teoriassa sen pitäisi toimia. Jokatapauksessa, Zabini tulee yhdentoista maissa tänne, ja lähdette sitten tapaamiseen. Nyt, minun on palattava töihin. Älä lähde harhailemaan." Kalkaros on kadonnut ovesta ennenkuin ehdin nyökätä vastaukseksi. Käännyn katselemaan tämän tuomia kirjoja, ja kulunut "Historian taikakaudet" päätyy silmieni armoille.

~ ~ ~ ~ ~

Linnan käytävät tuntuvat imevän kaiken lämmön täällä liikkuvista ihmisistä. Blaise tärisee kaapunsa sisällä, ja jopa minä tunnen viileyden ympärilläni.
Nyplään hermostuneesti vuoroin hiuksiani ja vaatteitani samalla kun kuljemme kohti kansliaa. Minulla on outo tunne siitä, että tästä tulee jotavärikin ikävää,
en tiedä mistä se kumpuaa. Tai sitten se on yksi pienistä unenpätkistä, joita olen nähnyt pitkin päivää, kun olen tylsyyttäni tai hermostuneisuuttani nukkunut.
Yhdessä niistä olin - oletan olleeni minä - suuressa huoneessa, jonkinlaisessa salissa kai, jossa oli neljä pitkää pöytää, ja viidennen, sivuttain olevan
edessä oli jonkunsortin puhujankoroke, jolla seisoi vanha, parrakas verho purppuranvärisessä kaavussa.

Hätkähdän mietteistäni, kun Blaise yllättäen pysähtyy kahden kivisen patsaan eteen. Hän sanoo patsaille jotain, ja niiden takaa avautuu portaikko.
Poika katsoo minua ja nyökkää seuraamaan perässään.

~ ~ ~ ~ ~

"Ette arvaa, mitä kuulin hetki sitten! Tämä on mahtavaa!"

"Kerro pois vain."

"Parvati oli kuullut siskoltaan, joka oli kuullut Astorialta, joka taas oli kuullut luihuisten puhuvan, että..."

"Ei varmasti ole totta, luihuiset puhuvat täyttä pas-"

"Ole hiljaa, Ron! Vaikka he ovat luihuisia he eivät..."

"Hermione, sinä TIEDÄT että tuo ei ole totta. Muistatko mitä he tekivät viidentenä vuonna?"

"Ron, älä muistuta..."

"Harry, sillä ei ole merkitystä. Muistan kyllä muutenkin. Saanko vihdoin jatkaa?"

"Siitä vain."

"Kiitos. Kuulin, siis Parvatilta, että tämän sisko oli kuullut Astorialta, joka oli kuullut luihuisten puhuvan, että Parkinson oli salakuunnellut professori Kalkarosta -"

"Ei se ole mahdollista!"

"Luihuisilla on keinonsa."

"Sanoinhan, että ne kierot-"

"PARKINSON OLI KUULLUT MALFOYSTA!"

"..."

"Siis, anteeksi kuinka?"

"Olisitte kuunnelleet."

"Hyvä on, anteeksi. Kerro, jooko?"

"Parkinson oli kuunnellut salaa Kalkaroksen jaZabinin tapaamista, ja kuullut heidän puhuvan Malfoysta. Että tämä olisi Tylypahkassa."

"Hänhän kuoli."

"Älä vain sano että tämä on palannut haamuna?! Jos se syöpäläinen on täällä, minä kuristan hänet omin käsin!"

"HARRY!"

"Hermione, älä viitsi. Hän on murhaaja, hän ansaitsi kohtalonsa."

"Ei hän ole tappanut ketään! Eikö se ole jo inhimillistä, ettei VOI tappaa, vaikka-"

"Hänellä meni vain pupu pöksyyn, ei se ole inhimillisyydestä kiinni. Se kiero paskiainen voisi tappaa ellei ajattelisi vain omaa napaansa."

"Jos hän olisi ajatellut, hän nimenomaan olisi."

"PUOLUSTATKO SINÄ MALFOYTA?!"

"Ehkä puolustankin."

"Hei, antakaa olla. Ei se paskakasa ole enää elävien kirjoissa. Ja jos on, lupaan ettei ole kauaa."

"Harry..."

"Hän yritti tappaa Dumbledoren, Hermione! Eikö se ole tarpeeksi anteeksiantamatonta?!"

"On, mutta..."

"Mutta mitä?! 'Voi pikku Malfoy, voi että kun paha voldypoldy laittoi tekemään ilkeyksiä, mutta voi kun oli urhea eikä tehnytkään mitään.'?"

"ANTAKAA OLLA. TE IDIOOTIT TUIJOTATTE VAIN LUIHUISNIMEKETTÄ, JA SUKUNIMEÄ. TEIDÄN MOLEMPIEN PITÄISI TIETÄÄ, MILTÄ TUNTUU KUN SUKUNIMI ON TAAKKA!"

"Hermione..."

"HYVÄÄ YÖTÄ!"

"Ron, mene hänen peräänsä."

"Ei onnistu, josset satu muistamaan, portaikko ei päästä poikia ylös."

"Hyvä huomio."

~ ~ ~ ~ ~

A/N2: huhhuh.
* lainaus Salaisuuksien kammiosta.

[Fírinne]

Aivan mahtavaa! Ficci etenee hyvää vauhtia ja vihdoin aletaan päästä itse paritukseen. Odotan innolla seuraavaa lukua.

[Drapple]

Thank you Quandra! (: