Title: Koita nähdä vielä tämä päivä
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Romance, slash, angst
Pairing: Severus/Regulus
Rating: S
//:Upsila laski ikärajaa.Summary:
… eivätkä ihoni alle tunkeutuvat sirpaleet saaneet minua havahtumaan todellisuuteen, että se mitä tavoittelin oli puhdas mahdottomuus, että se pentu tappoi itseään ja tietämättään myös minua, hitaastihitaastihitaasti omalla itsetuho-ominaisuuden omaavalla katseellaan.Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Tense: Imperfekti.
Status: Oneshot, valmis.
Words: ~ 800
A/N: Sain sittenkin tämän ficin valmiiksi! Regulus ei ole yhtään sellainen kuin hänet kuvittelen, mutta Severus paikoitellen kyllä.
Aluksi siedin häntä vielä vähemmän kuin itseäni. Hän oli rasittava oman puhdasverisyytensä ja silmiin katsomattomuutensa takia; hänet oli hyvin helppo säikyttää seisahtumalla hänen selkänsä taakse ja kuiskaamalla hänen nimensä. Se sai hänessä aikaan niin pelokkaan reaktion että jäin itsekin hämmentyneenä paikoilleni; oliko Regulukselle hänen oman nimensä kuuleminen kirosanojen loputonta virtaa, vai mistä kumpusi tuo pelko, lähes vihamielinen suhtautuminen hänen nimensä yllä riippuvaa ristiä kohtaan? Tunsiko hän olevansa ansassa häkissään, lukittuna kiinni rosoisiin kaltereihin kultaisella ketjulla vai oliko seuraavan päivän näkeminen hänestä ylivoimaisen hankalaa?
Mitä enemmän jouduin viettämään aikaa hänen kanssaan (tosiaankin jouduin, en olisi alun perin halunnut), sitä useammin aloin nähdä hänessä jotain tukahtunutta, jotain niin äärettömän surumielistä, että minun teki mieli ravistella häntä, vaikka suhtauduinkin hänen koskemiseensa vapaaehtoisesti tietyllä varauksella.
Hänessä oli jotain salaperäistä, hämmentävän kiehtovaa; hän oli kuin huiveihin verhoutunut mustalaisnainen, jonka katse herätti liikaa kysymyksiä ja jonka mieltä riipivä mystisyys vähitellen alkoi syödä järkeä, pikkuhiljaa, varoittamatta, varkain, kun sormet vielä epätoivoisesti kiertyvät punaisen langan ympärille ja roikkuvat kiinni silloinkin, kun langan kosketus on enää pelkkä muisto.
Hän sai minut sekoamaan ennennäkemättömällä tavalla. En tunnistanut itseäni enää, olin jokin kalpea muisto entisestä, ja tämä muutos sai minut jonkinasteisen kauhun valtaan; kuinka pystyisin saamaan selville Regulus Mustan salaisuuden, jos en enää edes tunnistanut itseäni?
Peili mureni nyrkkini alla eivätkä ihoni alle tunkeutuvat sirpaleet saaneet minua havahtumaan todellisuuteen, että se mitä tavoittelin oli puhdas mahdottomuus, että se pentu tappoi itseään ja tietämättään myös minua, hitaastihitaastihitaasti omalla itsetuho-ominaisuuden omaavalla katseellaan.
Hänen luokseen pääseminen oli lähes mahdotonta. Aina joku roikkui kiinni hänessä ja halusi välttämättä saada tietää, mikä hänen suosikkijuomansa oli (laadukas punaviini, jopa minä tiesin vaikken välittänyt). Luultavasti heilläkin oli joitain aavistuksia hänen suhteensa.
Eräässä vaiheessa luulin jo, etteivät he jätä Regulusta ollenkaan rauhaan, mutta ei, kaikki ihmeen kohteliaat siniveriset korppikotkia ollakseen jättivät hänelle pientä varaa hengittää: he peräti antoivat hänen mennä vessaan yksin. Antakaamme näille nimestään sokaistuneille tyhjäaivoille raikuvat aplodit tästä hyvästä.
Vessa oli yhdellä sanalla sanoen synkeä. Lattiat ja seinät olivat mustaa laattaa, vain lavuaarit ja vessakoppien ovet olivat valkoisia. Seisahduin lavuaaririvistön päähän ja laskin konjakkilasini pikimustalle työtasolle. Kasvoillani oli tyytymättömin ilme, jonka osasin sillä hetkellä tehdä.
Hän tuli pian ulos kopista ja minut huomattuaan hän hätkähti. Hymyilin vinosti kun hän pesi käsiään.
”Mistä moinen reaktio, Musta?”
”En vain osannut odottaa ketään täällä – sinua etenkään – siinä se.”
”On hienoa, että edes joku myöntää avoimesti jättävänsä minut vähemmälle huomiolle.” Äänensävyni oli niin sarkastinen, että tuskin edes Reguluskaan jätti huomiotta ivallisen sanoman sen takana. Minä nousin niissä piireissä hiljalleen ja kaikki tiesivät sen. Siksi Reguluksen vastaus jätti minut erittäin huvittuneeksi.
”Olen kyllä huomannut sinut Severus, usko tai älä.” Hän kuivasi käsiään mekaanisesti ja tarkasti, kuin jokin olisi kuollut hänen sisällään, se jokin palanen, joka antoi liikkeisiin jotain sulavaa ja elävää. Hän oli elävä ja kuollut ja näyttikin siltä, kun otin juomani ja kävelin hänen luokseen. Hänen katseessaan tykytti kysymyksiä ja hätäännystä; hän yritti selvästi ajatella jotain muuta kuin mitä ajatteli parhaillaan.
Askel, ja hän perääntyi. Pian seinä tuli vastaan ja hän tiesi, ettei pääsisi mihinkään vaikka miten hän sitä toivoisi; seinät eivät liikkuneet sivuun silloin kun oma rohkeus petti. Olin jo lähes kiinni hänessä ja tunsin hänen kuumat ja hätääntyneet hengenvetonsa kaulallani. Hän katsoi sivulle ja minä suoraan häneen, ja sitten suljin silmäni ja tunkeuduin hänen mieleensä.
Minun huuleni hänen omillaan, ei yhtään tilaa välillämme. Päälle hyökyvät kädet, jotka haparoivat peloissaan kylkiäni haluten takertua lopullisesti kiinni. Enkä käske häntä perääntymään vaan annan hänen kietoa kätensä ympärilleni, ja kun hän henkäisee ”Auta minua” suljen silmäni ja annan hänen olla lähelläni.Avaan silmäni ja kohtaan auton valokeilaan joutuneen jäniksen, vauhkon ja hauraan, liian villin kesytettäväksi. Tuon kasvoni hänen kaulalleen ja hengitän sisääni puhdasta pelkoa. Hän itkisi, jos muistaisi vieläkin, kuinka se tapahtuu.
”Musta”, kuiskaan ja saan hänen hengityksensä hetkeksi pysähtymään. Nostan käteni hänen rinnalleen ja tunnen miten villisti hänen sydämensä hakkaa kättäni vasten, kuin käsistä pois pyristelevä perhonen.
”Sinun täytyy auttaa itseäsi, minä en siihen kykene.” Peräännyn hänen luotaan ja kohtaan silmät, joiden sirpaleisuutta on mahdotonta unohtaa. Särkyneet, loukatun pohjattoman mustat kuilut, joihin katsomalla lähes hukkuu itsekin.
Hän katsoi minua vielä hetken ja sitten hän lähti, nopeasti minusta etääntyen. Katsoin hänen loittonevaa selkäänsä ja tunkeuduin uudelleen hänen mieleensä.
Regulus nostaa kasvojensa tasalla painavan medaljongin, ja hänen katseensa on yhtä upottavan tumma kuin hänen ympärillään lainehtiva vesi. Hän kirjoittaa nopeasti viestin ja ottaa taskustaan identtisen medaljongin. Viesti katoaa tekomedaljongin sisään ja oikea medaljonki, jonka paino lysäyttää hänen hartiansa alemmas, putoaa hiljaa kilahtaen taskun pohjalle. Regulus nostaa janoaan valittavan Oljon käsivarsilleen ja kääntyy. Tehtävä on suoritettu, mutta pian ylle lankeava myrsky on liian tuhoisa, että siitä voisi selvitä hengissä.”Musta!”
Kun viimein löydän hänet, hän makaa lattialla omassa veressään, kaapu osittain ihoon kiinni palaneena. Sylissäni hänen ruumiinsa on hento ja kevyt, eikä silmissä näkyvä pyyntö sammu silloinkaan, kun lähden huoneesta kirjoittamaan kirjettä mustalle paperille.
Koita nähdä vielä tämä päivä, sillä huominen ei ehkä koskaan koita.A/N: Jees, tässähän tämä.
http://www.youtube.com/watch?v=iQQQFThE-xA Tuossa linkki videoon, kyseessä oli Ramsteinin kappale Du Hast.
