Aw!
Lorcan ja Lysander ovat söpöimpiä ikinä, koska he ovat samalla tavalla höppänöitä niin kuin Luna, mutta enemmän ehkä jalat maassa - lapsenmielisiä kuitenkin. Siinä, missä Luna opettaa keijutarinoita lapsilleen totuutena muutenkin kuin iltasatuina, pojat ovat toiveikkaita ja yrittävät todella etsiä niitä, todella uskovat, hymyilevät pyöreäposkisesti niille jutuille ja toivovat. Ihan päällimmäisenä minulle jäi mieleen juuri tämä: nimittäin kirjoissahan Luna oli aina lähdössä etsimään niitä tai teki juttua jostain erityisestä, mutta pojista sen helpottuneisuuden oikein huomasi, kun he keijuja löysivät. Aivan kuin he eivät olisi olleet varmoja, löytyykö keijuja, ja jotenkin koko lapsuususko ja hyvät iltasadut tulivat toteen ja varmistuivat, ja olosta tuli niin turvallinen, kun unissa seikkailleet keijut löytyivät. Pojissa on siis hyvin paljon kuin äidissään, mutta omilla, persoonallisilla vivahteillaan. Tunnistettavasti, mutta ei aivan kopioksi asti, mikä on hienoa.
Ylipäätänsäkin tässä oli koko ajan sellainen toiveikas ja lapsenomainen, hyvin turvallinen olo. Pienten seikkailut ja etsintäretket olivat aina tuollaisia: muistaahan sen, miten omalta takapihalta tai pellolta saattoi löytää jotain, joka oli niin hienoa ja mahtavaa ja jännittävää, vaikka oli siinä ihan kotikulmilla. Tässä oikein näki sielunsa silmissä (tyhmä sanonta voi lol, aijfaoijf mutta anygays) sellaisia vehreitä pensaita ja kivenkoloja, metsiä ja talonkulmia ja kuvitteli pojille jopa itse piirretyn aarrekartan - kun keijujen etsintä oli sellaista jännittävää ja todentuntuista seikkailua. He tiesivät että se oli leikkiä, mutta leikki olikin heille vakavaa. Kaksoset olivat ihan tosissaan ja se jos mikä oli söpöä, ja minulle ainakin tuli superhyvä mieli kun niitä keijuja sitten löytyikin ja seikkailu sai onnellisen päätöksensä.
Vierastan usein sitä insestiä, vieläkin, paitsi niissä muutamassa parituksessa mistä me joskus pidettiin - ja tosi hienoa että tässä se oli sellainen epäselvä häivähdys, olemassa, mutta sen saattaisi sulkea pois jos sitä ei haluaisi niin lukea, sitä ei ollut liikaa, se ei ärsyttänyt. Enemmänkin se veljeyden raja oli aika häilyvä ja sellainen, että kunhan oli toisen kanssa, ei tarvitse tarkkaan määritellä, mitä se oli. Lapsenomaisuutta ja sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, eikä niinkään parituksena ajattelemista. Lorcanin ja Lysanderin välit olivat niin turvalliset ja kiintyneet ja söpöt lapsensilmät tuijottivat toista onnellisesti ja ylpeästi.
Ihanan hyväntuulinen ja taianomainen fic! Rakastan kirjoitustyyliäsi, kiitos murunen taas tästä upeasta, vieläkin hienommin nimetystä, ficistä, olet ihan paras. Puspus höpsö, olet ihana. ♥
