Tompsukka, mulla on ollut ihan järjetön ikävä sun suhdekiemura-lottoilua
ja hei, tottakai nimien pitää olla vaikeita, eihän niistä muuten syntyis niitä aivan mahtavia Tom-versioita (Pastakulho kunniaan ^^). Niin ja vielä näin aiheesta kirjavaan kukkaruukkuun, kyllä, olen kirjotellut tässä samalla Joulumaata ja todennäkösesti tuo jo syntynyt jatko eksyy vielä tännekin jossain vaiheessa
mutta lyhyestä virsi kaunis, kiitos kaunis kommentista
Nirvukka, parempi myöhään kuin ei milloinkaan
Kiitos paljon sulle ihanasta kommentista ja toivottavasti migreeni meni ohi! Tai siis, ainahan se ohi menee, loppujen lopuksi, mutta siis toivottavasti ei kestänyt kauaa ja ääh nyt mulla lähti taas homma lapasesta ja vei punaisen langankin mukanaan
enivei, kiitos paljon että jaksat kommentoida!
2. Uusi tuttavuusAstuessaan sisään vanhahkoon maalaistaloon Byashin oli jo täysin varma, että nyt oltiin erittäin kaukana kotoa. Lipastojen päällä lojui toinen toistaan oudomman näköisiä tavaroita, huoneessa kuljeskelevat ihmiset olivat pukeutuneet hyvin eriskummallisesti ja seinille ripustetut maalaukset näyttivät aivan liian aidoilta. Byashin asteli varovasti eteenpäin ja jokin alkukantainen vaisto käski häntä sulautumaan joukkoon, käyttäytymään mahdollisimman normaalisti. Kaikki hänen uudet, öh, toverinsa olivat hajaantuneet tutkimaan taloa, vaikka se oli Byashinista tuntunut pahimmalta mahdolliselta idealta.
”Anteeksi, herra, tämä laatikko on viallinen”, rääkäisi yhtäkkiä Alexei kovaan ääneen ja naputti mustaa, kovaa laatikkoa, joka oli asetettu pienen pöydän päälle. ”Se ei aukea”
Punaposkinen mies, sama joka heidät oli taloon johdattanut ja joka kutsui itseään Välittäjäksi, siirtyi hieman hämillään Alexein luo.
”Anteeksi?” mies kummasteli ja seurasi huolestuneena, kun Alexei yritti kammeta laatikkoa auki.
”Onko tämä jokin käyttökelvottomien tavaroiden museo?” Alexei tiedusteli mieheltä, joka näytti jostain kumman syystä siltä kuin yrittäisi työntää lohikäärmettä ulos ahteristaan.
”Öööh, tuota, herra”, mies ähisi ja vilkuili epäluuloisesti Alexein sotisopaa, ”se on telkkari, tiedättehän televisio. Jospa, öhm, tuota, siirtyisimme vaikkapa yläkertaan. Sinne tehtiin upea puolipanelointi juuri viime keväänä -”
Byashin katseli kuinka Välittäjä talutti Alexein kohti rappusia. Hän itse siirtyi varoen hieman lähemmäs ovea, mistä he vasta hetki sitten olivat saapuneet sisään esittäydyttyään ensin jostain syystä Hiltusiksi. Byashin saattoi vain arvella, että Hiltunen (tai Hiltu, hän ei ollut aivan varma) tarkoitti luultavasti jotakin rotua, lahkoa tai kansallisuutta. Mutta se hänelle ei ollut vielä selvinnyt, miksi tuo omituinen punaposkinen mies kutsui itseään Välittäjäksi. Oliko se nimi vai jokin outo titteli arkkivelholle?
”No, noita”, kuului yhtäkkiä matala mörähdys tytön selän takaa. Grongor, Byashin tiesi katsomattakin.
”Mitä?” Byashin pyrki madaltamaan äänensä kuiskaukseksi, sillä heitä katsottiin jo valmiiksi hyvin oudosti.
”Kerropa, miten sinä teit sen”, Grongor ärisi partaansa. ”Ja miksi?”
Byashin tunsi kiukun punan nousevan poskilleen. ”Minä en tehnyt mitään. Olen yhtä ulapalla kuin te muutkin”
”Hah, ja minä olen sarvijaakko!”
”Kokosi puolesta voisitkin olla”
Grongor näytti suuttuessaan kasvavan pituutta ja hänen partansa pöyhistyi koomisesti. ”Mitä sinä sanoit, noita-akka?” kääpiö puuskutti ja kohotti jonkin oudon punaisen kapistuksen.
Byashin ei pienestä hätkähtänyt. ”Mikä tuo on?” hän kysyi kummastellen esinettä kääpiön kädessä.
Grongor ei irrottanut katsettaan tytöstä. ”Uusi aseeni. Te varastitte minun kirveeni”
”Emmehän varastaneet”
”Valehtelija!”
”Shh, ole hiljaa, Grong”
”Se on Grongor, noita!”
”Kyllä minä sen tiedän, mutta ole nyt jo -”
”Hei”, keskeytti matala ääni noidan ja kääpiön alkavan riidan. Byashin kääntyi katsomaan ja aivan hänen selkänsä takana seisoi tummatukkainen nuori mies. ”Onko kaikki hyvin?”
Byashin tunsi häkeltyvänsä hieman. Miehen tummien kulmien alta tuijottivat syvänvihreät silmät ja niiden väri muistutti erehdyttävästi tytön kotipihan sammalmättäitä. Koti-ikävä tuntui pienenä pistona noidan rinnassa ja hän päästi äänettömän huokauksen karkaamaan huuliltaan. Mutta eivät ne huokaukset siihen loppuneet, eivät todellakaan. Byashinin oli myönnettävä, että tuo nuori vihreäsilmäinen mies oli kerta kaikkiaan upea ilmestys jollain hyvin oudolla tavalla. Kaikkeen tähän ihmeelliseen huokailuun oli kulunut jo useampi sekunti ja mies alkoi näyttää hyvin huolestuneelta, todennäköisesti heidän mielenterveytensä suhteen.
”Kaikki hyvin”, Grongor murahti ja tönäisi pienesti Byashinia. ”Eikö niin Hokkuspokkus?”
”Mitä?” Byashin riisti katseensa irti miehen sammalsilmistä ja antoi mielensä palautua todellisuuteen. ”Niin, öh, kaikki hyvin”
Nuoren miehen kasvoilla oli edelleen hyvin kysyvä ilme. ”Oletteko varma, ettette tarvitse apua? Opiskelen kiinteistövälittäjäksi ja myyn tätä kohdetta yhdessä Haapalaisen kanssa. Voin ilomielin auttaa, jos teillä on kysyttävää tai”, mies vilkuili epäluuloisesti Grongoria, ”ongelmia muuten vain”
”Ei tarvita apua, hujoppi”, Grongor örisi ja heilutti Byashinille edelleenkin tuntematonta esinettä käsissään.
”Hyvä on”, mies nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. ”Tulkaa vain rohkeasti kysymään, jos tulee asiaa. Ja arvon herra”, mies suuntasi sanansa kulmiaan kurtistelevalle Grongorille, ”minun täytyy pyytää teitä palauttamaan tuo hiustenkuivaaja kylpyhuoneeseen”
Mies käveli rennosti pois heidän luotaan ja Grongor työnsi hiustenkuivaajaksi nimetyn esineen vyönsä väliin. ”Outoja hyypiöitä koko paikka täynnä”, kääpiö nurisi ja hilautui lähemmäs Byashinia. ”Tiesitkö, että jossain kuolee koiranpentuja aina kun noita aivastaa?”
”Mitä?” Byashin ei osannut edes kiukustua, lähinnä häntä nauratti kääpiön noitavastaisuus. ”Sinä olet outo, Grong”
”Grongor!” kääpiö korjasi äristen ja siirtyi tutkimaan peilikuvaansa samasta mustasta laatikosta, jota Alexei oli vasta hetki sitten koputellut.
Byashin pudisteli hieman huvittuneena päätään kummalliselle kääpiölle ja kääntyi sitten taas etsimään katseellaan tummaa tukkaa sekä syvänvihreitä silmiä väkijoukon seasta. Miestä ei näkynyt enää. Sen sijaan ihmisiä tarkkaillessaan Byashin tajusi erään hyvin sinisen silmäparin tarkkailevan häntä. Grimm. Tyttö kallisti päätään kysyvästi miehen suuntaan ja vastauksena tähän mies koukisti etusormeaan kutsuvasti. Byashin tunsi vatsassaan oudon muljahduksen ja hän käveli kiirettä pitämättä olohuoneen poikki mustatukkaisen Grimmin luo seisahtuen tämän eteen.
”Kääpiön kanssa hankaluuksia?” Grimm kuiskasi käheällä äänellä ja hymyili puolittaista virnistävää hymyä.
”Oikeastaan minä pidän hänestä”, Byashin myönsi totuudenmukaisesti ja kääntyi katsomaan suuresta ikkunasta Grongoria, joka oli siirtynyt käyskentelemään talon etupihalle hiustenkuivaajaa heilutellen. ”Mitä asiaa sinulla oli?” tyttö kysyi Grimmiltä, joka edelleen hymyili pää hieman kallellaan.
”Ei nyt mitään sen kummempaa”, Grimm kohautti olkiaan. ”Ihmettelen vain meitä”
”Meitä?”
”Meitä kaikkia siis”, Grimm tarkensi. ”Me olemme aivan selvästi hyvin kaukana omista piireistämme ja siitä huolimatta kaikki vain tutkivat jotain ihmeen taloa, aivan kuin siinä piilisi ratkaisu kaikkeen”
Juuri silloin Liliana hihkui keittiössä. ”Ah, kuinka kätevää kiinnittää verhot pienillä nipsuttimilla!”
Grimm virnisti leveästi. ”Huomaat varmaan, mitä tarkoitan”
Byashin tuhahti miehen virnistelyille. ”En minä kyllä tässä tilanteessa ihan heti keksi muutakaan ratkaisua”
”Eli sinun mielestäsi ongelman ydin on verhojen nipsuttimissa?”
Tyttö nyrpisti nenäänsä. ”Sinä olet -”
”Hei, anteeksi vielä”, keskeytti varovaisen matala ääni Byashinin totuuden torvi-hetken. ”Unohdin antaa tämän”
Sammalsilmä, Byashin henkäisi mielessään ja tajusi liian myöhään, että ainakin Grimm oli huomannut hänen hermostuneen säpsähdyksensä. Mies työnsi Byashinin käteen pienen kortin, hymyili tytölle valloittavasti ja poistui sitten paikalta yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Byashin luki kortissa olevan tekstin ääneen. ”Sampo Herrala, kiinteistövälittäjä, LKV”, tyttö nosti katseensa kortista. ”Mikä ihme on LKV?”
Grimm vaihtoi tylsistyneenä painoa toiselle jalalle. ”Olisiko vaikka Liian Kireä -?”
”Äh, unohda”, Byashin huiskaisi kädellään ja siirtyi kauemmas oudosta Grimmistä. Pienen kortin hän työnsi visusti taskunsa pohjalle.
Samassa yläkerrasta kuului kovaa kolinaa ja muutama kirkaisu. Kaikki hiljenivät alakerrassa ja jäivät tuijottamaan odottavasti porraskäytävää. Liliana ja Samuel ilmestyivät keittiöstä Byashinin ja Grimmin läheisyyteen, he olivat aivan selvästi valmiita lähtöön hetkenä minä hyvänsä. Grongor käyskenteli edelleen pihamaalla autuaan tietämättömänä talon sisällä alkaneesta hämmingistä.
Pian odotus palkittiin ja Alexei saapasteli rappuset alas leuka ylpeästi ojossa. Byashin aavisteli pahaa, sillä ritari asetteli aivan selvästi miekkaansa takaisin huotraansa.
”Arvon ystävät, voimme jatkaa matkaa. Olen teurastanut pedon ja valtakunta on jälleen turvassa!” Alexei ilmoitti uusille tovereilleen. Liliana näytti siltä kuin joku olisi asettanut hänen eteensä suklaalla vuoratun kissanpennun, niin haltioitunutta ilmettä Byashin ei ollut aikoihin nähnyt (olisipa vain ymmärtänyt katsoa peiliin muutamaa hetkeä aiemmin).
Alexein perässä rappusissa laahusti punaposkinen Välittäjä, joka näytti vähintäänkin järkyttyneeltä. ”Tietokone, rikki, vakuutus, korvaus - ”, mies höpisi paniikissa itsekseen ja näytti menettäneen ajatustensa punaisen langan täysin.
Toverukset seurasivat tomeraa Alexeita ulos, missä he nappasivat kiukuttelevan kääpiön mukaansa ja poistuivat pihapiiristä mahdollisimman vähäeleisesti. Byashin vilkaisi vielä viimeisen kerran haikeasti talon suuntaan ja hän olisi voinut vaikka vannoa, että tunsi vihreiden silmien tuijottavan takaisin. Tyttö puristi käden nyrkkiin taskuunsa ja varmisti kymmenennen kerran, että pieni kortti oli tallessa. Hänen kasvoilleen levisi pieni hymynpoikanen ja vatsassa jokin perhosparvi harjoitteli aivan selvästi kuperkeikkoja.
Mutta eipä arvannut eräs satukirjan sankari, että rakkaus olisi seikkailuista pelottavin.
