Kuolemankehä [K-11]

[embled]

Nimi: Kuolemankehä
Kirjoittaja: embled
Genre: original, drama, elämä, lievä angst (tai jotain)
Ikäraja: K-11
Summary: Mietiskelyä elämästä.
Varoitukset: No ei tästä kai pitäis kenenkään painajaisia saada, ellei elämä ja ehkä yksi kirosana vie unia...
Haasteet: Itsetutkiskelun lukuvuosi

A/N: Tästä tuli harvinaisen diippiä shittiä ja samalla harvinaisen pitkä. Voisin sanoa, että tää on kans harvinaisen avoin, jaaritteleva ja tylsä, mutta... No jaa. Kuitenkin, kaikki mikä tästä tekstistä löytyy, on sataprosenttisen totta. Onnea vaan sille etsivälle, joka mut tästä tunnistaa. Jos niin tapahtuu, niin pysy nimettömänä, kiitos... Mutta ei kai mulla muuta, kommenttia toki otan mielelläni vastaan. Jos ei muuten irtoa mitään, niin kuvitelkaa, että päähenkilönä on ihan kuka tahansa hahmo. Ja niin, anteeks jos joku kokee, että oon matkinu ideaa tai jotain ja nyt lopetan selittämisen kun vielä pystyn.


Hei, me eletään nyt aikaa
pienten ihmeiden
Elämä on taikaa, mmm
sä tiedät sen
pikkuihminen

Aki Sirkesalo – Pikkuihminen

Jo ennen syntymääni diagnoosini oli hyvin epävakaa. Vikaa sydämessä, jalka epämuodostunut, ei ikinä kävele normaalisti... Tämän kertoivat neljä eri lääkäriä. Kuitenkin nykypäivänä elämääni vaivaavat vain allergiat sekä astma, jota ei periaatteessa viime kontrollikäynnin jälkeen enää lueta mukaan.

Lyhyen lapsuuteni elin onnellisena perheeni kanssa. En kauheammin pitänyt prinsessaleikeistä, vaan mätkin kepeillä puita metsässä, revin barbieni päät ja tein ruumiinavauksia vauvanukeilleni. Hevosista kuitenkin pidin, mutta enemmän rakastin lehmiä. Sitä se maatilan isännän tyttärenä eläminen kai teettää.

Nelivuotiaana kuulin saavani pikkuveljen, enkä tietenkään pitänyt ajatuksesta yhtään. Jo veljeni ensimmäisten elinvuosien aikana onnistuimme ottamaan melko rajustikin yhteen – erään tappelun seurauksena oli auennut silmäkulmani ja veljellä kaksi puuttuvaa hammasta.

Jos minun pitäisi kuitenkin valita, eläisin ne viitisen vuotta enemmän kuin mielelläni uudestaan. Siitä nimittäin lähti elämäni laskukierre.

~~~

Lapsuus on aliarvostettua aikaa. Kun saisi vieläkin leikkiä ja olla vapaa, mutta ei... Nyt pitää käyttäytyä kuin kunnon kansalainen, kasvaa elämään. Löytää kumppani, perustaa perhe, asettua aloilleen. Mutta kun se on juuri sitä, mitä en halua. En halua olla aikuinen, en halua vastuuta.

~~~

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana,
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Chisu – Yksinäisen keijun tarina

Esikoulussa olin sekä hyväksytty että oudoksuttu. Jouduin viettämään osan ajasta kahden pojan kanssa, koska olin muita nuorempi. Sain kuitenkin leikkiä muiden ryhmäläisteni kanssa, jos ei muuta. Voisi sanoa, että se oli viimeinen kerta moneen vuoteen, kun minulla oli ystäviä.

Aloitin koulun kuusivuotiaana, enkä ole itsekään varma, miksi. Olin kuulemma tarpeeksi kypsä tai jotain. Se myöskin taisi näkyä ulospäin: arvostelu silloisella asteikolla hipoi täydellistä, en huutanut tai riehunut ja olin muutenkin kiltti – sekä hiljainen. En koskaan pettänyt ketään millään tavalla.

Ensimmäisen kahden vuoden ajan tulin jotenkuten toimeen toisten kanssa, mutta sitten jäin täysin yksin. En tiedä vieläkään mistä se johtui, mutta melkeinpä silmänräpäyksessä olin kouluni vihatuin. Kukaan ei oikeasti välittänyt, olin pelkkä välikappale muiden riidoissa.

Samoihin aikoihin myös vanhempieni välit viilenivät, ja he erosivat kesäksi ennen paluuta takaisin yhteen. Se oli kova isku, koska en osannut odottaa kaiken alkavan yhtä aikaa. Sen rankan kesän jälkeen luulin, että kaikki olisi taas hyvin, mutta ei...

~~~

Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?
Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?
Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?
Onkohan aina pakko toisten toiveet täyttää?

Herra Ylppö & Ihmiset – Tyttö epäkunnossa

Noihin aikoihin taisin ajatella ensimmäistä kertaa, ettei tämä maailma ole minun paikkani. Kuinka helppoa olisikaan ollut, jos olisin vain luovuttanut – antanut olla. Pelkäsin kuitenkin kuolemaa enemmän kuin elämää.

Viimeiset kaksi alakoulun luokkaa menivät jo hieman paremmin. Jouduin edelleen selvittelemään muiden välejä, mutta voisin sanoa saaneeni melkein yhden ystävän. Sekin suhde oli jotenkin valheellinen, sillä tunsin itseni todella vähäpätöiseksi hänen seurassaan.

Noihin aikoihin uskalsin myös puhua terveydenhoitajalle ajatuksistani. Vastaukseksi sain vain lausahduksen siitä, että olen onnekas, kun minulla on edes joku. Juttuni myöskin levisivät kiitettävän hyvin niiden ihmisten käsiin, joiden en halunnut tietävän tuolle ”mukavalle tädille” puhumistani asioista.

Siinä vaiheessa uskoni ihmisiin romahti.

~~~

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa

Apulanta – Koneeseen kadonnut

Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ajan olin lyöty ja korjattu yhtä aikaa. Löysin ystäviä, mutta samoin kaksi kertaa enemmän vihamiehiä. Henkilökohtaiset ongelmat painoivat kahta kauheammin päälle. Aloin kuulla äänettömiä ääniä, jotka kuiskasivat heikkouttani.

Osa ystävistäni paljastui kusipäiksi. Jäin melkein yksin. Löysin kuitenkin muutaman ihmisen, jotka suostuivat vielä puhumaan minulle. Heistä eräät saivat minut astumaan pois ikuiselta kiltin tytön polulta, jolle kuitenkin pian sen jälkeen palasin takaisin.

Päiväni olivat taistelua itseäni ja romahtamista vastaan. Purin tuntojani päiväkirjalle ja itkin öitäni useammin kuin ennen. Melkein mikään ei jaksanut kiinnostaa minua. Aloin muuttumaan tunteelliseksi robotiksi, joka nousi aamuisin sängystä vain herätäkseen ja nukahtaakseen takaisin omaan maailmaansa.

Silloin vanhempani erosivat riitaisasti. Mutta onnekseni myös lopullisesti.

~~~

Ehkä olen liian avoin. Mutta onko minulla mitään menetettävääkään? Lyö lyötyä, niinhän se menee. Saan voimani vihasta, siitä, että minua inhotaan. Koska inhoan jo valmiiksi itseäni.
Tiedän, etten voi paeta. Jatkan kuitenkin yrittämistä, kunnes törmään seinään – jos pysähdyn siihenkään.

~~~

Olla vallassa, olla olemassa
Lamppu katossa on hetken valoisampi
Olet vallassa, olet olemassa
Kipu rinnassa on hetken selkeämpi
Ja olet elossa

Happoradio – 01:30 (Elossa)

Yhdeksännellä luokalla minulla oli jo oikeita ystäviä. Pystyin puhumaan heille, nauramaan heidän kanssaan ja olemaan oma itseni ilman arvostelua tai ilkkumista. Silloin tunsin itseni pitkästä aikaa kokonaiseksi.

Jossain vaiheessa kaunis illuusio romahti. Ystäväpiirini jakautui palasiksi, ja olin voima, joka piti kaikki jotenkuten koossa. Sain toimia taas välikappaleena kaikille. Että se sattui... Juuri, kun luulin kaiken olevan kohdallaan, lasilattia särkyi altani pudottaen minut sirpaleisiinsa.

Yhteishaku veti minua pois kaiken kaaoksen keskeltä, päälle sadan kilometrin päähän. En olisi kestänyt omaa paikkakuntaani, joka oli jopa pahempi kuin vankila. Ihmiset saattoivat vaikuttaa ensisilmäyksellä mukavilta, mutta sisimmässään puolet heistä olivat täynnä pahaa.

Keväällä, kun kaikki tuntui olevan pirstaleina, tein aloitteen ja solmin elämäni ensimmäisen parisuhteen. Olen kyseisen ihmisen kanssa yhdessä vieläkin, vaikka välimatka painaakin.

Kesä kului matkustellessa, suorittaessa mopokorttia ja työskennellessä. Yhteishaun tulosket olivat alkukesän suurin aiheeni pelkoon: mitä jos en pääsisikään haluamaani oppilaitokseen? Olisiko minun välttämättä jäätävä elämään painajaistani? Mitä tekisin itselleni siinä vaiheessa?

Avattuani tulokset sisältävän elämää suuremman kirjeen, se tippui heti kädestäni ja suuni loksahti auki.
Lukion musiikkilinja, pois tästä ympristöstä.
Kiljaisin.

~~~

Vaikka sitä ei nyt olekaan korostettu, musiikki on aina ollut suuri osa elämääni. Ilman siitä saamaani tukea en varmaankaan olisi tällä hetkellä hengissä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Opettelin soittamaan pianoa 11-vuotiaana, koska se oli mielestäni rentouttavaa ja sai ajatukset pois kaikesta pahasta. Niin, musiikista kehittyi tukipilarini, jota ihmiset eivät millään voineet korvata.

~~~

Riitasointuja, epävirettä
Tahtivirheitä, vääriä säveliä
Ei virheettömyys ole täydellistä

Stam1na - Murtumispiste

Nykyään voisin sanoa olevani... korjattu. En vieläkään ole täydellisesti parantunut siitä, mikä minua onkaan aina vaivannut, mutta ei minun tarvitsekaan. En voi vieläkään kohdata entisiä kiusaajiani ahdistumatta tai kävellä kotikuntani kaduilla tuntematta itseäni uhatuksi, mutta mitä väliä? Nykyään osaan sentään olla onnellinen.

Olen saanut vihdoin ystäväporukan ympärilleni. Olen hyväksytty, en oudoksuttu, en hyväksikäytetty. Löysin oman ympäristöni, jossa pystyn puhumaan itsestäni ja olemaan minä.

En voi väittää, etteikö polkuni olisi vaikuttanut minuun. Olen edelleen helvetin epävarma itsestäni. Yritän myös vieläkin miellyttää kaikkia, ettei kellään olisi mitään valittamisen aihetta. Ajan itseäni sillä faktalla loppuun, mutta yritän pikkuhiljaa luopua perfektionismistani sekä miellyttämishalustani. En kuitenkaan tule pärjäämään niiden avulla tulevaisuudessa.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla on myös haaveita. Haluan olla kuuluisa muusikko. Haluan, että nimeni on vähintään jokaisen tämän mitättömän kansan pellen huulilla. En suostu kuolemaan ennen tämän tavoitteen saavuttamista, ihan sama vaikka siinä kestäisi ikuisuus.

Ja pitkästä aikaa uskallan vapautua kuolemankehästäni ja elää.