2. osa
Niin minä sitten toivuin siitä luodista pernassa, jota minulla ei enää ole. Söin antibiootit kiltisti, en kyllä niitä mitä Klaus minulle antoi, vaan menin sairaalaan ja ilmoitin pernani tulleen varastetuksi. Oli hauskaa nähdä ilme hoitajan kasvoilla, kun hän ensin luuli minun vitsailevan ja sitten näki ammattimaiset tikit kyljessäni.
Eihän se kai Klausin vika ollut. Sehän siinä tapauksessa hulluinta olikin: mies, joka oli yrittänyt monesti tappaa minut pelasti henkeni.
Meni pari viikkoa, ne pari viikkoa, jotka Klaus lupasi, että saisin toipua, ennen kuin hän tappaisi minut. En kertonut kenellekään olevani kuolemanvaarassa, he tiesivät jo, yrittivät hyllyttää minut turvallisuussyistä, mutta huomautin, ettei poliisiasemaa turvallisempaa paikkaa ollut.
Tiesin, että Klaus seurasi liikkeitäni jotenkin. Ei jäljittimen avulla, vaikka luulinkin hänen neuloneen sellaisen kiinni minuun ennen kuin hän kursi ampumahaavan kuntoon. Minulla vain oli sellainen tunne. Klaus oli fiksu, äärettömän fiksu. Ei kuka tahansa pääse kolmekymmentävuotiaana kirurgisen osaston johtajaksi.
Hän oli myös vaarallinen, äärettömän vaarallinen. Minun piti jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, kun huomasin ajattelevani sängyssä vietettyjä hetkiä, yhteisiä aamiaisia ja salaisia hipaisuja poliisiasemalla.
***
Oli kaupunkimme vuotuinen kunniamitaleiden jakotilaisuus, johon olin menossa sitä sen kummemmin ajattelematta. Tuiki tavallinen juhlava tilaisuus, eikä mikään saanut hälytyskellojani soimaan, vaikka Uberista hypätessäni en nähnyt ketään polttamassa pihalla tupakkaa ennen tilaisuuden alkua. Ehkä se oli alkanut jo, joten kiirehdin sisään.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että olin huono poliisi. Sali oli täysin tyhjä.
Tyhjä vain ihmisistä, sillä kukkia ja muita koristuksia löytyi joka nurkasta liiaksi asti. Valkoista, kultaa, roosaa, ruusuja, daalioita, samettikukkia, laventelia, ilmapalloja, nauhaa, rusetteja ja ketjuja… Sali näytti hääpaikalta ilman alttaria, sillä sen keskellä oli, jolle oli katettu illallinen kahdelle.
Tiesin sen sillä hetkellä. Tiesin mitä tulisi tapahtumaan. Hapuilin puhelintani, mutta tajusin, että joku oli varastanut sen minulta muutamaa tuntia aikaisemmin. Sekään ei takulla ollut sattumaa. Käännyin ympäri ja kävelin kohti automaattiovea, joka ei avautunut enää. Aloin vänkäämään sitä auki pakolla.
”Epäkohteliasta lähteä noin pian.”
Lopetin ovenavausyritykseni ja huokaisin kääntyessäni ympäri. Vihasin sitä, kuinka sydämeni hypähti nähdessäni Klausin seisovan edessäni kalliissa mustassa puvussa kuin mikäkin miesmalli.
”Tämäkö se sitten on? Se päivä”, minä kysyin tunnistamatta ääntäni omakseni. Aloin käymään läpi elämääni. Unelmiani, jotka eivät olleet ehtineet toteutua.
Klaus hymyili ja viittoi minua kävelemään pöydän luo. ”Syödään.”
Pysyin paikoillani ja pälyilin ympärilleni etsien pakoreittiä. Olin ollut tässä salissa joskus ennenkin, ystäväni häissä, mutta silloin ei minulle ollut tullut mieleen kartoittaa paikan hätäuloskäyntejä.
”Et varmaan halua ruuan jäähtyvän”, Klaus huomautti seisten toisen tuolin takana valmiina vetämään sen minulle kuin mikäkin herrasmies.
Osa minusta kuitenkin halusi tätä, vaikka tiesin sen olevan huono idea, joten kävelin eteenpäin melkein huomaamattani. ”Jotta voisit myrkyttää minut?”
”Tom”, Klaus sanoi paheksuvasti. ”Noinko vähän sinä luulet minusta?”
En istunut alas, vaan pysähdyin tuolin luo ja tuijotin Klausia silmästä silmään. Ruhje poskipäässä oli kadonnut. Siniset silmät tuijottivat minua hymyillen niin kuin kyseessä olisi meidän jokin vuosipäivämme juhlatilaisuus.
Hitto, sehän olikin. Suunnilleen näitä aikoja kuusi helvetillistä vuotta sitten tapasin Klausin ensi kertaa.
”Ole kiltti, istu. En yritä mitään”, Klaus pyysi.
”Sinä tapat minut tänään”, minä tokaisin suostumatta kaunistelemaan asiaa.
Klaus huokaisi ja päästi viimein irti tuolin selkänojasta. Hän näytti hieman ärtyneeltä, joka tyydytti minua. Olin pilannut hänen suuren eleensä ottamalla kissan pussista.
”Onko meidän pakko-”
Iskin nyrkkini hänen naamaansa niin kovaa, että hän kaatui. Hapuilin käsirautoja, mutta tietenkään minulla ei ollut sellaisia mukana tummansinisessä juhla-asussani, joten nappasin kynttilöiden ympärille aseteltua kultaista lahjanarua vetäisten samalla kynttilät parkettilattialle.
Istuin Klausin päälle hajareisin, tartuin hänen käsiinsä ja aloin kieputtamaan liukasta lahjanarua niiden ympärille.
”Olet innokas”, Klaus mutisi ja sylkäisi verta lattialle, ”ajattelin jättää tämän myöhemmäksi iltaa”, hän sanoi ja alkoi sitten hieromaan haaraväliäni polvellaan.
”Mitä sinä teet? Älä”, minä tiuskaisin ja häiriinnyin sen verran, että Klaus sai kiskottua kätensä vapaaksi ja kiepauttikin minut alleen. Hän veti esiin veitsen jostain – en edes tiedä mistä, se liike oli niin nopea – ja painoi sen kurkulleni. Jähmetyin.
”Tom”, Klaus huokaisi surullisesti. ”En halunnut tämän käyvän näin.”
”Me molemmat tiedämme, että näin oli käyvä joka tapauksessa”, minä murahdin ja yritin liikahtaa, mutta Klaus painoi veistä tiukemmin. Tottuneesti. Verta tippui minun päälleni hänen poskeltaan.
Silti Klausin kasvoilta paistoi aito suru, joka antoi minulle toivoa. Klaus ei ollut psykopaatti. Hän oli vain surullisen tottunut tähän. Pakotettu niin kauan, että antoi periksi.
”Sinun ei tarvitse tehdä tätä”, minä yritin. Tunsin veitsen painon tiukemmin jokaisella sanalla.
”Sinä aloitit”, Klaus kuiskasi.
”On muitakin mahdollisuuksia.”
”Niin on. Se autiosaari, mutta sinä sanoit ei.”
”Entä jos… entä jos sanoisin kyllä?” minä ehdotin.
Klaus tutki kasvojani silmät siristyen hieman. ”En usko sinua. Olet poliisi. Haluat minut lukkojen taakse.”
”Siksi en ala suunnittelemaan mitään. Sinä saat tehdä kaiken ja minä seuraan sinua. Minne tahansa haluat.”
Klaus nielaisi katsellen minua yhä varovaisen skeptisenä. ”En usko sinua”, hän toisti hiljaa.
”Oletko koskaan luottanut kehenkään?” minä kysyin. Klaus ei vastannut, joka oli tarpeeksi vastaus minulle. ”Luota minuun. Minun työni on palvella kansaa, pitää heidät turvassa. Sinäkin olet osa kansaa. Et voi mitään sille, miksi sinut kasvatettiin, mutta voit muuttua, jos pääset pois heidän luotaan.”
Veitsen paino höllentyi viimein iholtani ja Klaus nousi pois yltäni. Hän ojensi kätensä, johon tartuin ja annoin hänen vetää minut pystyyn. Hän näytti yhä siltä, niin kuin haluaisi sanoa en usko sinua, mutta samalla silmissä välähti pistos toivoa, entä jos.
”Tapan kaikki, jotka tulevat tiellemme”, hän sanoi vakavana. ”Sellainen minä olen. Hyväksytkö sen?”
”Varmistan, ettei kukaan tule tiellemme”, minä vakuutin.
Klaus tuijotti minua vakavana vielä hetken, kunnes hän hymyili. ”Syödään”, hän sanoi ja istui pöytään. Hän otti kangaslautasliinan ja pyyhki sillä verta kasvoistaan.
”Ehkä sinun pitää opettaa minua ompelemaan haavoja kiinni”, minä vitsailin keventääkseni tunnelmaa, vaikka sydämeni yhä hakkasi lujaa ja käteni tärisivät.
Klaus katsoi minua kulmiensa alta. ”Aiotko ottaa tämän tavaksi?”
”Vain jos yrität tappaa minut.”
Klaus naurahti ja laski lautasliinan alas. Hän otti lautasensa yllä olevan metallikuvun pois annoksensa yltä ja laski sen maahan. Tein saman omalleni ja katselin sen alta paljastunutta annosta: komea pihvi, perunoita ja kasviskastiketta. Katselin kuitenkin enemmän terävää pihviveistä aterian vieressä.
Klaus kaatoi meille samppanjapullosta juotavaa ja kohotti lasiaan. ”Tulevaisuudelle.”
Pullo oli vasta-avattu, joten join. Kuplat pirskahtelivat miellyttävästi suussa. Klaus alkoi leikkaamaan pihviään, mutta minä en uskaltanut käydä annokseni kimppuun, vaikka pitelinkin aterimista tiukasti kiinni.
”Jeesus Kristus”, Klaus murahti ja seivästi haarukallaan parsakaalinpalan lautaseltani ja söi sen muitta mutkitta. ”Ei sitä ole myrkytetty. En tekisi sitä ruualle.”
Leikkasin palan pihviä ja söin sitä varovasti maistellen. Ei maistunutkaan myrkyltä, mutta tiesin kyllä, että mauttomiakin myrkkyjä oli. ”Se kunniamitalien jakojuhla. Onko sitä edes?” tajusin kysyä ja käytin tilaisuutta hyväkseni vilkuillessani ympäri koreaa salia etsien uloskäyntejä.
”On toki. Eri osoitteessa vain. Varastin kutsukorttisi ja muutin paikkaa”, Klaus kertoi reippaasti syödessään. Hän näytti arastavan hieman suun liikettä.
”Sattuuko sinuun?” kysyin tuntien hieman syyllisyyttä, vaikka tiesin tekoni olevan oikeutettu.
Klaus pudisti päätään. ”Sinunkin on vaikea luottaa minuun. Tiedä kyllä. Varauloskäynti on muuten vessojen luona”, hän sanoi ja osoitti taakseni.
Vilkaisin sinne hämmentyneenä ja sitten Klausia.
”Sekin on lukittu enkä vielä kerro miten lukituksen saa pois päältä”, hän sanoi hymyillen ovelasti.
”Olet piru”, tuhahdin ja leikkasin perunan puoliksi.
”Olen loukkaantunut. Olen vähintäänkin Saatana”, Klaus vitsaili.
Kohotin katseeni mieheen. ”Uskotko sinä sellaiseen? Tai siis ettekö te usko siihen Shi -juttuun.”
”Kuoleman herra on valinnut meidät palvelijoikseen, pyhä velvollisuutemme on toimia hänen nimeensä”, Klaus selitti äänessään vitsinvirettä, mutta en vieläkään päässyt aivan selvältä uskoiko tämä kulttinsa propagandaan. Mieleeni palasi leikkaushuoneessa käyty keskustelu Klausin ja jonkun naisen välillä. Nainen ei ollut uskonut myyttejä, mutta Klaus oli sanonut palvelevansa korkeampaa voimaa.
”Et vastannut”, huomautin.
Klaus katseli lautastaan ja pyöritteli perunaansa kastikkeessa. ”Etkö sinä usko Jumalaan?”
Kohautin olkapäitäni. ”Kasvoin kristityssä perheessä, mutta itse olen vieraantunut uskosta jonkin verran”, selitin, sillä kirkkoni homofobinen puhe oli saanut minut puolustuskannalle.
”Kirkkoon ja Jumalaan uskominen on eri asia. Voit uskoa Jumalaan ja vihata kirkkoa”, Klaus selitti ja joi samppanjaansa. ”Minä uskon Jumalaan”, hän jatkoi, ”uskon, että Jumalalla on kaikille tehtävä. Tiedän mikä on omani.”
Aterimeni pysähtyivät lautaselle. ”Ja se sinun tehtäväsikö on tappaa?”
”Joskus. Joskus se on jotain muuta. Olen pelastanut paljon ihmisiä, unohdat, että olin kirurgi.”
”En unohtanut”, sanoin kireästi. Tunsin vieläkin haavan kyljessäni arastavana kipuna liikkuessani.
”Sinä veit minulta sen”, Klaus huomautti, ei vihaisesti, vain todeten. ”En voi olla kirurgi enää.”
”Ja nyt sinä olet… tappaja.”
”Olen aina ollut. Tapoin ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana”, Klaus kertoi vakavana. ”Se on yksi taitoskohta koulutuksessamme. Asuimme kahden hengen huoneissa. Ystävystyimme huonetovereidemme kanssa. Sitten he lukitsivat meidät siihen samaan huoneeseen ja sanoivat, että ovi avataan vasta, kun jäljellä on yksi. Ensin me istuimme monta tuntia paikoillamme, mietimme, että olikohan juttu kuitenkin testi, jolla mitataan luonteen lujuutta. Kestimme sen, että piti pissata huonekasviin. Sitten meille tuli nälkä ja jano.” Klausin katse muuttui synkemmäksi mitä pidemmälle tarinaa hän pääsi. ”Kului kokonainen päivä, eikä kukaan avannut ovea, vaikka hakkasimme sitä. Yritimme tiirikoida lukon huonekasvin oksilla. Yritimme etsiä vihjeitä siitä, että tämä olisikin jonkinlainen kiero aivopähkinä ratkaistavaksi. Viimein me hyväksyimme, että tehtävä oli juuri se, joka meille oli kerrottu.” Klausin käsi puristi nyt lihaveistä rystyset valkoisina, silmät tuijottivat pöydänreunaa kylminä ja katkerina ja leukalinja oli puristunut tiukaksi. Viimein hän huokaisi, päästi veitsen laskeutumaan lautaselle ja rentoutti kehonsa. Hän nosti katseensa minuun.
”Sen jälkeen vihasin heitä. Halusin kostaa. Mutta vuodet kuluivat ja huomasin, että monet olivat yrittäneet ja menettäneet henkensä sen takia. Aloin rukoilemaan Jumalaa, en heidän Jumalaansa vaan omaani. Ja lopulta hän vastasi rukouksiini. Eräs ohjaajistani päätyi mustalle listalle ja hänestä tuli ensimmäinen luvattuni. Olin seitsemäntoista.”
Molemmat meistä olivat menettäneet ruokahalunsa. Tarina oli kauhea, en voinut edes kuvitella mitä muuta kauheaa Klaus oli joutunut lapsuudessaan kokemaan. Silti Klaus kertoi sen niin kuin se olisi mikä tahansa epämiellyttävä lapsuusmuisto.
”Silloin minulta kysyttiin millä alalla minä hyödyttäisin eniten. Kysyin Jumalalta ja hän vastasi lääketiede. Eikä hän ollut väärässä. Pääsin viimein vapaaksi talosta, jossa olin ollut lukittuna koko elämäni, mutta huomasin, että en ollut kaivannut pelastusta vaan tehtävää, syytä elää. Sain sen, kun aloin pelastamaan ihmisiä. Sain sen myös silloin, kun minuun otettiin yhteyttä ja käskettiin epäonnistumaan tietyissä leikkauksissa.”
Minua alkoi kylmätä. Olin lopettanut syömisen, mutten ollut päästänyt veistä kädestäni.
”Sinä uskot Jumalan haluavan sinun tappavan?” minä paheksuin, sillä en käsittänyt miten Klaus ei nähnyt sen vääryyttä.
Klaus nosti katseensa minuun. ”Ei ole minun tehtäväni kyseenalaistaa mitä Jumala tahtoo.”
”Ja uskot, että ne siellä sinun kultissasi toimivat Jumalan välikappaleina?”
”Eivät he. Minä toimin. Jumala puhuu minulle”, Klaus sanoi kasvot täysin vakavina.
En enää tiennyt mitä sanoa. Klaus ei ollut vain palkkamurhaaja, hän ei ehkä uskonut täysin kuolemankulttiinsa, mutta hän uskoi johonkin yhtä julmaan. Hänet oli aivopesty, eikä hän ymmärtänyt sitä.
”Näytät pelästyneeltä”, Klaus syytti.
”Sanoit, että hän haluaa sinun tappavan minut. Jumalako sinulle sen käskyn antoi?” kysyin varovasti.
”Hän.”
”Kukaan ei siis maksanut murhastani?”
Klausin silmät siristyivät. ”Sillä ei ole merkitystä. Johtaja antaa työn, mutta Jumala kertoo, otanko minä sen vai en.”
Olin ollut sokea. Klausin kohteliaat sanat ja kaunis ulkomuoto oli hämärtänyt pelkoni. Nyt tajusin viimein, minkä kanssa olin tekemisissä. Ennen olin ajatellut, ettei Klausilla ollut vaihtoehtoa, mutta nyt kuulosti siltä, että Klausilla oli jonkinlainen mielenterveysongelma, jonka takia en pystynyt vetoamaan hänen järkeensä. Se ei tarkoittanut, etteikö Klaus tuntisi olevansa pakotettu toimintaansa, niin kuin se ei olisi hänen vikansa, mutta se oli vielä vaarallisempaa, sillä en mitenkään pystyisi vakuuttamaan hänelle, että Jumala oli väärässä, kun toinen uskoi tähän niin vahvasti. Mitä tahansa he olivatkaan tehneet Klausille lapsena, oli selvästi vaikuttanut miehen mielentilaan pysyvästi.
”Mutta jos Jumala haluaa sinun tappavan minun, miten kauas karkaaminen vaikuttaa hänen tahtoonsa?” minä kysyin yrittäen pitää itseni rauhallisena. Pakotin otteeni löysenemään veitsestä, kun Klaus vilkaisi valkoisia rystysiäni.
”Meidän on mentävä jonnekin, jonne Jumala ei näe. Jonnekin, missä ei ole ihmisiä, jotka tuntevat Jumalan”, Klaus selitti. ”En vitsaillut autiosta saaresta.”
Nyökkäsin ja yritin keksiä, miten saisin itseni vedettyä pois tästä sopasta ilman, että kumpikaan loukkaantuisi tai pahempaa. Veitsi hikosi kädessäni.
”Luulet, että olen hullu”, Klaus tokaisi kylmästi ja nousi pystyyn.
”En, minä vain… onko tässä pinaattia? Olen sille allerginen”, minä sepitin. Idiootti, ei kai kukaan ole allerginen pinaatille.
Klausiin se kuitenkin tepsi, joten ehkä pinaattiallergia oli mahdollinen. Hän katsoi lautastaan. ”Anteeksi, en ole varma. Kokki lähti tietysti jo.”
Yritin näyttää pahoinvoivalta noustessani pystyyn. ”Minun täytyy… vessa”, sepitin ja lähdin suuntaan, jonne olin nähnyt Klausin osoittavan aiemmin.
Vessan sijasta kiirehdin varauloskäynnin merkille siitäkin huolimatta, että Klaus oli kertonut oven olevan lukossa. Riuhdoin ovea, mutta se ei avautunut, enkä pikaisella vilkauksella nähnyt manuaalista avausnappia. Kuulin askelien lähestyvän.
Säntäsin vessaan ja ehdin juuri painaa vessanpöntön nappia, kun Klaus ilmestyi taakseni. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi.
Nyökkäsin ja suuntasin pesemään käsiä. ”Täällä on kuuma”, valitin ja pesin kasvoni vedellä. Yritin löyhentää pukuni kaulusta. Tunsin oloni neuvottomaksi. Osasin itsepuolustustaitoja, mutta Klausilla oli kolmenkymmenen vuoden verran etumatkaa, sillä häntä oli koulutettu taistelemaan pikkulapsesta asti.
”Tunnetko missään turvotusta? Allergia voi aiheuttaa anafylaktisen reaktion, joka sulkee hengitystiesi”, Klaus huolestui ja laski kätensä selälleni.
”En tiedä”, sanoin ja räpyttelin silmiäni. Klausin käsi selälläni tuntui epämiellyttävältä. Vielä enemmän epämiellyttävää oli muisto siitä, että joskus kosketus ei ollut ollut epämiellyttävä. ”Ehkä. Tarvitsen ilmaa.”
”EpiPenin sinä tarvitset”, Klaus sanoi ja lähti johdottamaan minua ulos. Hän käveli ensin nurkan takaa, josta löytyi sulakerasia ja ovien lukinta. ”Meidän on mentävä ensiapuun”, hän kertoi.
Vasta kun pääsimme pihalle, tunsin pystyvän hengittämään. ”Et voi tulla mukaan”, huomautin, sillä Klaus oli etsintäkuulutettu.
Klaus pohti hetken aikaa. ”Minä alan suunnittelemaan matkaamme. Ilmoitan yksityiskohdista.
”Minulla ei ole kännykkää. Kätyrisi varasti sen.”
Klaus hymyili, joten olin arvannut oikein hänen olleen asialla. ”Ilmoitan sinulle”, hän sanoi ja hipaisi poskeani. Vatsani muljahti, kun hän suuteli minua. Vihasin sitä, että suudelma silti tuntui hyvältä jollain tavalla.
Hän viittoi taksin pysähtymään ja avasi minulle oven. Katsoin häntä taksin ikkunasta, kun auto ajoi pois ja mietin, mitä ihmettä tekisin.
