Title: Huurteen kätkemä
Author: kaokaros
Rating: K-11
Genre: drama, romance, fluff, humor
Pairing: Sirius/Remus, Remus/OC, James/Lily
Disclaimer: Row omistaa miljöön ja henkilöt, jotka tunnistatte olevan kirjoista peräisin. Tällä ei myöskään ole tarkoitus tienata mitään yms. tiedätte.
Summary:
Todellisella luonnolla on aina lopulta tapana valjeta… jollakin tavoin.
James, Sirius ja Peter suunnittelevat hyvää vauhtia tulevaa halloweenia varten tehtäviä piloja, mutta Remuksen päässä pyörivät aivan muut, häntä mietityttävät ajatukset. Kelmien viimeiset kouluvuodet ovat varsin tapahtumarikasta aikaa, mutta millä saralla? A/N: Sainpas ekan luvun valmiiksi.. Eräässä kohdassa siirrytään ripeästi muutama vuosi eteenpäin, elkää hämmentykö siitä. Tulevasta lukujen määrästä on vielä tässä vaiheessa vähän paha sanoa, mutta tästä olis ainakin tarkoitus tulla vähän pitempi ficci.
Uusia lukuja ilmestyy siihen tahtiin kun niitä saan kirjoitetuksi. Kommenttia toivoisin kovasti!
Lukuiloa! =P
Huurteen kätkemä
1. luku
Ulkona oli alkanut jo hämärtyä. Ilma kylmeni sumuisena läpi lehdon ja kevyt, pihkalta tuoksahtava tuulenvire pyyhälsi verkkaan metsikön halki. Maa rasahteli välillä uhkaavasti jalkojen alla poikien pälyillessä ilmeisen hermostuneina ympärilleen. Vasta kolmas ilta Tylypahkassa toisena lukuvuonna oli hiljalleen kääntymässä yöhön, poppoon kietoessa viittojaan tiukemmin ympärilleen.
”Minusta alkaa tuntua, että ollaan oltu täällä tarpeeksi kauan”, Remus kuiskaisi Jamesille, Peterille ja Siriukselle heidän harppoessaan yhä vain syvemmälle metsän katveeseen. Jossain edessäpäin vellovat, epämääräiset kohahdukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi.
”N-niin, minä mietin samaa”, Peter lausahti äänellä, josta saattoi erottaa hienoista tärinää, ”meitä on aina kielletty menemästä tänne, tämä metsä on
kielletty.”
”Hei kaverit, ette nyt viitsisi jauhaa tuota. Yksisarviset näyttävät varmasti uskomattomilta luonnossa, haluaisin todella nähdä sellaisen”, Sirius pakisi tohkeissaan.
”Niin kyllä minäkin”, James myönsi, ”tai vaikka hopealiskon. Miettikää nyt, ei meille ennenkään ole mitään käynyt. Ja kaikki hauskahan kielletään aina, joten täällä on pakko olla jotain todella näkemisen arvoista!”
”Niin, kuten vaikka ihmissusia?” Peter ehdotti puoliääneen ja valahti kalpeaksi pelkästä ajatuksesta. Remus tunsi sisällään jotakin pistelyn ja kuohahduksen väliltä.
”Eikö sinun päässäsi pyöri mikään muu? Ei aina tarvitse ajatella pahinta”, Sirius tuhahti välinpitämättömästi.
”Aivan, ja ihmissudet ovat sitä paitsi varmaan jo syöneet iltapalansa”, James arveli optimistisena.
”Eivät ihmissudet syö ihmisiä”, Remus mainitsi huokaisten, ”ne vain tartuttavat uhrinsa, tai voivat huonommalla tuurilla tappaa.”
Peter inahti ja nojautui selällään puuta vasten. Loputkin pojat seisahtuivat.
”Tiedä sitten, kumpi vaihtoehto olisi siinä vaiheessa parempi”, Sirius huokaisi ilottomasti ja raapi kämmenselkäänsä. Remus laski katseensa alakuloisena maahan. Kuinka Sirius saattoi sanoa noin, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään hajua koko asiasta?
”Minusta elämä on parempi”, Remus mutisi synkkänä.
”Niin kai, mutta… voiko ihmissudella muka olla hyvä elämä?” James mietti epäuskoisena. Remus vilkaisi Jamesia nopeasti kulmiensa alta.
”Kyllä, jos hänellä on ystäviä”, poika totesi hiljaisena.
James, Sirius ja Peter katsoivat Remusta hetken, hämmentyneinä tämän käytöksestä. Remus nypläili poimimaansa käpyä hieman värisevin sormin. Oliko hän nyt paljastanut liikaa, ymmärtäisivätkö he viimein, miksi hän ei koskaan ollut paikalla täyden kuun aikana? Menettäisikö hän nyt asian, minkä vuoksi oli aina viitsinyt nousta aamulla vuoteestaan, ja jopa iloita elämästään?
Remus oli jo aikaa sitten tehnyt mielessään päätöksen olla kertomatta ’toisesta puolestaan’ kenellekään. Hänet oli opetettu häpeämään asiaa – niin kuin sitä pitäisi muka opettaa – ja salaamaan se visusti, sillä ihmisillä oli useimmiten tapana suhtautua sellaiseen joko pelokkaasti taikka halventavasti. Vaikka kyllähän poikkeuksiakin löytyi, mainittakoon esimerkiksi hänen koulunsa rehtori, jota Remus kunnioitti valtavasti. Mutta tässä tapauksessa, mikäli hän oli nyt paljastanut ystävilleen liikaa, jos he parhaillaan epäilivät jotain ja joku heistä esittäisi hänelle suoran kysymyksen, ei hänellä olisi pienintäkään aikomusta valehdella.
Metsässä vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Ilmassa ei kuulunut muuta kuin yhtäkkinen, lepattava kaiku, kookkaan linnun pyrähtäessä lentoon korkealta puunoksalta. Remus uskaltautui kohottamaan päätään ja katsomaan ystäviään.
”Remus – olet jotenkin vain sen oloinen, mietin… äh, tai… onko jotain mistä me ei tiedetä..?” James kysyi epämääräisesti ja hyvin epävarmaan sävyyn. Remus empi hetken ja käänsi kasvonsa hitaasti pois.
”Joo, olen ihmissusi”, hän lopulta totesi kitkerästi, ”te ette varmaankaan enää halua – ja minä ymmärrän sen, minuakin varmaan hirvittäisi…”
Remus nousi ylös ja kääntyi lähteäkseen. Hän ajatteli tämän olleen epäilemättäkin liikaa. Olihan hän niin lukuisat kerrat nähnyt ikäistensä suhtautumisen yleensäkin koko asiaan. Riitti, että joku, esimerkiksi opettaja mainitsi kyseisen olennon, ja ympäriltä kantautui heti astetta terävämpiä henkäyksiä. Eih, minkä helvetin takia hän oli sillä tavalla mennyt paljastamaan kaiken, kaikkihan oli ollut oikeastaan ihan hyvin, Remus sadatteli mielessään. Hän tunsi käsien tarttuvan hellästi – ei kaiketi inhoavasti? – olkapäistään ja kääntävän hänet takaisin ystäviensä puoleen.
”Älä höpsi”, Sirius hymyili. James ja Peter kävelivät myös hänen vierelleen. ”Et kai sinä vain tosissasi kuvitellut, että me sinut hylättäisiin... mokoman vuoksi.”
”Niin, ja onhan se aika siistiä tuntea ihmissusi”, James lisäsi virnistäen hyväntahtoisesti ja pörrötti ystävänsä vaaleahkoja hiuksia. ”Kuule, lähdetään takaisin koululle, tai jäädytään vielä kaikki tänne metsään eikä kukaan enää löydä meitä.”
Nelikko pujahti pois näkymättömyysviitan alta saapuessaan ääneti muotokuvalle. James rykäisi terävästi ja Lihava Leidi heräsi hätkähtäen unestaan.
”Mit… te taas! Täytyykö teidän pojankloppien aina hiippailla täällä yömyöhään ja herättää minut? Jonain kertana en enää päästä teitä!” Lihava Leidi kivahti heilauttaen sotkuista nutturaansa kiukkuisena ja huitoi uhkaavasti viinilasiaan heidän suuntaansa.
”Tuhkaluikura. Ja anteeksi”, Sirius kuiskasi pahoittelevasti. Lihava Leidi tuhahti ja muotokuvan takaa avautui takkatulen loimun valaisema oleskeluhuone. He astelivat lämpöiseen huoneeseen ja huokaisivat helpottuneina.
”Se oli
näin lähellä”, James pisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne melkein koskettivat toisiaan, ”ettei Voron käsi hipaissut omaani, hän käveli aivan liian likeltä.”
”Olen samaa mieltä. Olisi katastrofi, jos vahtimestari saisi tietää pienestä viitastamme”, Sirius päivitteli huojentuneena.
”Tarkoitat varmaan viitasta
ni”, James tähdensi virnistäen ja nappasi viitan Siriuksen käsistä.
”Mutta minä taidan lähteä koisimaan. Hyvät yöt.” James heilautti heille vielä letkeästi kättään portaissa ja Peter lähti seuraamaan tämän perässä makuusaliin.
Remus istahti laiskasti pehmeälle sohvalle ja jäi katselemaan liekkien tanssahtelua tulisijassa.
”Minua ei huvittaisi mennä vielä nukkumaan.”
Sirius kävi istumaan hänen seurakseen. Hän vilkaisi syrjäsilmällä Remusta.
”Remus, minä – kun sinä kerran olet, tuota, ihmissusi – niin mietin vain, se kun muutut… tekeekö se kipeää?” Siriuksen ääni vaimeni pelkäksi kuiskaukseksi. Remus pyyhkäisi hiuksia silmiltään.
”Joo… kyllä se sattuu”, hän myönsi ja liikahti sohvalla. ”Totta puhuen, välillä se tuntuu niin kamalalta, että epäilen jo sietokykyäni... se on eräänlainen tiedottomuuden tila, vaikka usein sen muistaakin aina jälkeenpäin. Siitä haluaa ikään kuin vain pois, olla joko ihminen tai se susi, eikä se tuskainen välimuoto, joka täytyy kestää aina muuttuessa. Olen kuullut, etteivät kaikki selviä siitä ensimmäisellä kerralla.”
Sirius nielaisi, muttei sanonut mitään. Remuskin pysyi vaiti.
”Remus?” Sirius aloitti.
”Mhh?” Remus kohotti aavistuksen verran kulmiaan.
Sirius epäröi. Se oli ollut Remukselle varmasti kova paikka, eikä hän olisi välttämättä tahtonut muistella sitä, ei ainakaan juuri nyt. Hän päätti kuitenkin kysyä, sillä hän halusi kovasti tietää.
”Milloin sinusta tuli ihmissusi?”
Remus mietti hetken ja vaihtoi hieman asentoaan. ”Olin silloin kuusivuotias. Rakenneltiin metsässä majaa silloisen kaverini kanssa – hänen nimensä oli Matt. No, meiltä loppuivat oksat kesken ja Matt lähti etsimään niitä lisää, minä taas jäin kiinnittelemään meidän rakentamamme majan osia paremmin yhteen…” tässä kohtaa hän nielaisi raskaasti, ”sitten kuulin takaani askelia ja ajattelin tietysti tämän olevan Matt. Mainitsin jotakin pidemmistä oksista, kunnes – ”, Remus jätti lauseen kesken.
”…Kunnes tajusit, ettei tulija ollutkaan Matt”, Sirius selvensi ilmeettömänä. Remus nyökkäsi.
”Onneksi hän ei ollut siellä silloin. Se olisi voinut olla melko karua katsottava. Tai mikä pahempaa, hänestä olisi voinut tulla se…”
Sirius pysyi vaiti. Remus ei näyttänyt olevan kovinkaan katkera siitä, että oli juuri itse tullut purruksi Mattin sijaan. Hän oli aina ollut vähän sellainen.
”Entä löysikö hän sinut sitten myöhemmin?” Sirius katkaisi hetkellisen hiljaisuuden.
Remus pudisti päätään. ”Ei. Minä juoksin silloin niin kovaa kuin pääsin, heti kun näin sen tulevan”, hän tokaisi ja häntä puistatti. ”Se oli ihmisenäkin niin karvainen… ja silmät näyttivät pelottavan julmilta.”
”Ai – mahtoi olla kamalaa... kun olit niin nuorikin”, Sirius arveli. Remus kohautti harteitaan.
”No niin. Tai luulen, että se on lähes yhtä kamalaa kenelle tahansa”, hän totesi mietteliäänä. ”Seuraavaksi heräsinkin ruohikossa joskus aamuyön aikoihin. Minusta on hyvä, ettei Matt löytänyt minua siinä kunnossa, se olento repi ihoni verille… katso, tässä on edelleen jälki siitä.” Hän osoitti naarmumaista arpea poskessaan, joka erottui muusta ihosta vaaleampana.
”Niinkö?” Sirius kuulosti yllättyneeltä. ”Olenkin välillä miettinyt, että mistähän se on tullut. Ajattelin, että joku lemmikkisi on raapaissut sinua tai jotain sellaista.”
”Olisikin”, Remus hymähti ja korjasi jälleen jalkojensa asentoa. Aihe oli hänelle edelleen melko arka, ja hänestä tuntui hieman kiusalliselta puhua siitä. Mutta jollakin tapaa se myös helpotti, saada viimein puhua asiasta josta ei ollut ennen saanut pihahtaa kenellekään.
Tarkemmin asiaa miettiessään, Remus ei olisi kai keksinyt Siriusta parempaa henkilöä, jonka kanssa olisi asiaa saattanut puida. Vanhempien kanssa puhumista hän ei voinut edes ajatella; kelmeistä Remus oli periaatteessa valmis juttelemaan kenelle tahansa, ja tulisi vielä puhumaankin, mutta hän tunsi Siriuksen olevan heistä neljästä itselleen läheisin, joten hän tuntui heistä luontevimmalta vaihtoehdolta.
”Minulla on vielä kyljessä yksi isompi, joka on sekin Harmaaselältä – siis siltä ihmissudelta, joka tartutti minut”, Remus lisäsi nähdessään Siriuksen rypistävän kulmiaan kysyvästi. Hän nyökkäsi.
”Toisinaan saatan kylläkin satuttaa itseäni”, Remus sanoi, eikä voinut olla huomaamatta Siriuksen kasvoilla valahtavaa kauhistuneisuutta, vaikka tämä kuinka yritti pitää ilmeensä mahdollisimman tasaisena kuunnellessaan häntä. Remus päätti vaihtaa kolmanteen persoonaan.
”Susi saattaa raapia, ehkä purra itseään, jos joku asia hermostuttaa sitä, esimerkiksi se, jos minulla itselläni on jokin huonosti…”, hän kertoi, ”mutta ei se yleensä kovin vakavaa ole. Matami Pomfrey osaa kyllä asiansa.” Remus hymyili Siriukselle rauhoittavasti. Mikäli nyt aivan rehellisiä oltiin, susi haavoitti itsensä jollakin tavoin aina, mutta ei hän kaikkea tohtinut Siriukselle heti kättelyssä sanoa.
Remus raotti paitaansa ja vatsan sivussa komeili pitkähkö naarmu.
”Tämä on viime kerrasta – öh, oli sitä aiemmin riitaa vanhempieni kanssa.”
Remuksen tultua ihmissudeksi tämän välit omiin vanhempiinsa olivat olleet varsin kehnot. Oikeastaan ne olivat nykyisin melko olemattomat. Hänen äitinsä ei koskaan oikein osannut hyväksyä asiaa tai suhtautua siihen, että juuri hänen poikansa kimppuun oli hyökätty ja että juuri hänen pojastaan oli tullut ihmissuden kaltainen hirviö. Hänen isänsä oli kylläkin osannut sopeutua siihen melko hyvin, mutta hänen erottuaan vaimostaan – kyllästyttyään lopullisesti tämän käytökseen – ja muutettuaan pois, Remuksen viimeisinkin kuva onnellisesta perheidyllistä oli särkynyt. Remus ei muistanut, milloin oli viimeksi saanut äidiltään halauksen tai yleensäkään jotain, mikä osoittaisi heidän kuuluvan samaan perheeseen.
”Saitko sinä pojan nukkumaan?” Vaalea nainen sitoi suortuvansa kireälle nutturalle niskaansa ja näytti väsyneeltä. Hänen olemuksensa viesti levottomuutta. Sohvalla istuva lukulasipäinen mies, joka omasi hiekanruskeat hiukset, kohotti vaivoin katseensa lehden artikkelista.
”Hän näytti nukkuvan kuin tukki, kun viimeksi kävin katsomassa.”
Nainen kävi istumaan miehensä viereen, tuijottaen kaukaisuuteen. Hän avasi vaivoin suunsa.
”En vieläkään ymmärrä… mitä olemme tehneet väärin, kun saimme tämän osaksemme? Miksi… miksi menin päästämään Remuksen sinä iltana ulos… mikset sinä estänyt minua silloin?”
”Me emme olisi voineet tietää mitä tuleman pitää. Sinä tiedät oikein hyvin, että tämä on turhaa, emme saa asioita muuttumaan näin. Hän on kuitenkin edelleen meidän oma pieni poikamme, vaikka hän onkin vähän… muuttunut.”
”Mutta kun… minusta tuntuu, etten enää, minä en…”, hänen äänensä haipui, ”en enää tunne häntä omaksi pojakseni...”Remus ei ollut suinkaan ollut unessa.
Hän ei ollut päässyt mielessään eroon keskustelusta, jonka oli kuullut vanhempiensa käyneen. Se kummitteli hänen päässään aina, kun hän palasi kotiin viettämään jokavuotista kesälomaansa, tai hänen istuessaan perinneruoantäyteisen joulupöydän ääreen. Tunne siitä, ettei häntä hyväksytty. Päähän pinttynyt ajatus siitä, kuinka hän aiheuttaa kotonaan vain pahaa oloa ja häpeää, ja miten susi tekee hänet kummajaiseksi, jollaista ei kukaan voisi hyväksyä, ja josta haluttaisiin ainoastaan eroon.
Siitä illasta vasta seitsemän vuotta täyttäneeseen pikkupoikaan oli jäänyt arpi, joka pysyisi hänessä taatusti vielä pitkään, kenties aina.
Sirius kumartui hivenen katsomaan vatsan sivussa olevaa, taikakeinoin jo paranneltua naarmua. Remus huomasi hyvin, kuinka pojan katse irtautui välillä haavasta ja poikkesi muualle, ennen hänen paitansa peittäneelle iholleen. Remus ei ihmetellyt, olihan hänellä paljon muitakin ajan saatossa haalenneita arpia ihollaan, ja niitä oli todella enemmän kuin muutama. Hän tunsi olonsa hieman varautuneeksi, eihän hän ollut juuri koskaan aiemmin ollut muiden kuin vanhempiensa seurassa ilman paitaa, saatikka näyttänyt mitä sen alla oli, olihan se ollut tähän päivään asti tarkkaan varjeltu salaisuus.
Nyt Sirius sai huomata kuinka hoikka Remus todella oli, vaikka oli tuntenut tämän jo päälle vuoden. Tai, ei hän oikeastaan niin kamalan hoikkakaan ollut, mahdollisesti vain hieman sirommanpuoleinen? Joka tapauksessa, kuinka hän olikaan voinut piilotella heiltä koko tämän ajan? Sirius kävi mielessään läpi tekosyitä, joiden ohella Remus oli päässyt livahtamaan niinä kaikkina vuoteen mahtuneina täysikuuöinä pois heidän silmiensä alta. Nyt niitä tuumaillessaan, useat olivat olleet melkoisen läpinäkyviä, mutta mistä he olisivat siltikään voineet arvata niiden todellisen merkityksen?
”Kai te kumminkin ymmärrätte, ettei tämä tieto saa levitä?” Remus varmisti häneltä hieman varovaisesti. ”Nimittäin, jos oppilaiden vanhemmat saisivat tietää että heidän lapsensa opiskelee samassa koulussa ihmissuden kanssa, en halua edes ajatella mitä – ”
”Remus, sinun ei tarvitse ajatella”, Sirius vakuutti nyökäten varmasti.
”Kiitos”, Remus totesi hymyillen. Hän tunsi verrattoman suurta kiitollisuutta vieressään istuvaa poikaa, Jamesia sekä Peteriä kohtaan, hän ei itse olisi voinut toivoa parempaa suhtautumista heidän tahoiltaan. Hän ei ollut todellisuudessa voinut koskaan edes kuvitella, että he suhtautuisivat asiaan tällä tavoin.
”Missä sinä vietät ne yöt?”, hän kuuli kysymyksen kaukaisena korvissaan.
”Minä – öh, Rääkyvässä röttelössä.”
”Ai”, Sirius sai jälleen yllättyä. ”Sinustako ne äänet ovat lähtöisin?”
Remusta nauratti. ”Joo.”
”Siellä taitaa olla aika mälsää”, Sirius tuumiskeli.
Remus ei tiennyt mitä sanoisi. Hän oli niin valtavan kiitollinen jo siitä, että hänellä oli paikka, jonne saattoi mennä täysikuun tullen.
”Jaa, no tuota, onhan siellä hiukan yksinäistä”, hän naurahti jälleen.
”Me voitaisiin varmaan joskus pitää seuraa”, Sirius pohdiskeli ääneen.
”Ei –
älä edes kuvittele!” Remus henkäisi melkein säikähtäneesti. ”En minä sitä tarkoittanut...”
”Mutta minä tarkoitin”, Sirius vetosi purevasti, ”kyllä me jotain keksitään.” Hän taputti Remusta rennosti olkapäälle. Remus värähti hivenen, sillä viimetäysikuu oli jättänyt jälkeensä hieman aristavan raapeauman, joka ulottui sille kohtaa. Ja viimetäysikuuhan oli ollut ennen koulun alkua, eikä hänellä ollut tällöin ollut kotonaan matami Pomfreyn ihmejuomaa, joka maistui aivan kurpitsamehulle ja jonka vaikutuksesta arvet paranivat ainakin kolme kertaa nopeampaa kuin ilman.
”Sattuiko se?”, Sirius kysyi huolestuneella äänellä ja vetäisi kätensä syliinsä. ”Anteeksi, en minä – ”
”Ei, ei se sattunut”, Remus tokaisi, ”se vain… öh… ”
Remus hiljeni ja jäi katsomaan Siriusta epäröivin silmin. Hän ei saanut sanotuksi mitään, aivot tuntuivat torkahtaneen siihen paikkaan. Remus ei tiennyt mikä siinä oli, jollakin tapaa häntä vain hävetti oma heikkoutensa; se, miten kovin uupuneeksi ja riutuneeksi hän itsensä tunsi aina täysikuun jälkeen. Remus ajatteli aina, että kaikilla oli omat ongelmansa ja niistä piti vain selviytyä. Mutta välillä hän tunsi itsensä niin heikoksi muiden ihmisten rinnalla, katseiden alla, että poti pettymystä itseään kohtaan, vaikkakin tiedostaen sen, ettei hänen ongelmansa –
karvainen ongelmansa, joksi hänen ystävänsä sitä myöhemmin nimittivät – ollut varsinaisesti verrattavissa muiden ongelmiin.
Remus katsahti kahteen ruskeaan silmään, jotka katsoivat häntä odottaen. Odottaen, että hän lopettaisi asiansa kuten ihmiset tapaavat normaalisti tehdä.
Hän käänsi katseensa lattiaan. ”Tai siis, tarkoitan – pieni ruhje vain. Se on vain vähän… arka”, Remus totesi hieman vaivaantuneena.
”Ymmärrän…” Sirius nyökkäsi ilmeettömänä. ”Toivottavasti se paranee pian.”
”Äh, tietysti paranee”, Remus lausahti väheksyvästi ja katsahti kelloa. ”Voi, onpa myöhä. Minä taidan käydä nyt nukkumaan, tuletko sinäkin?”
”Joo… niin… mitäs minä täällä yksinäni.” Sirius naurahti hieman väkinäisesti ja lähti tallustamaan Remuksen perässä kohti hämärää makuusalia.
Vielä pehmeän untuvapeittonsa alla Sirius mietti illan tapahtumia. Remus oli paljastanut heille olevansa ihmissusi. Hämmästyttävän vähän se loppujen lopuksi oli Siriusta hätkäyttänyt, vaikka Remus oli hänelle niin hyvä ystävä. Tai, ehkäpä se juuri oli syy siihen, ettei Siriusta tuntunut asia ihmeemmin huolettavan. Hän tunsi Remuksen ja tiesi, ettei tämä ikimaailmassa tekisi kenellekään pahaa.
Sirius tunsi myös pientä iloa sisimmässään. Hän oli ollut ensimmäinen, jolle Remus oli puhunut asiasta enemmän, ja jolle tämä oli uskonut yhden takuulla arkaluontoisimmista asioista itsessään. Sirius oli saanut nähdä pojasta puolen, josta kukaan muu – hänen vanhempiaan tietystikään lukuun ottamatta – ei ainakaan vielä tiennyt mitään, ja hän oli siitä melko hyvillään. Tunne siitä että Remus luotti häneen niinkin paljon, oli Siriukselle korvaamaton.
*
”Anturajalka? Ai, täällähän sinä oletkin! Ehdin jo huolestua, että olet taas lukinnut itsesi luutakomeroon. Meidän pitää lähteä, muodonmuutokset alkavat pian, tiesitkö?” James sepusti vikkelästi ja Sirius kohotti päätään sänkynsä päiväpeitteen päältä. Hänen tarkoituksenaan oli ollut selata läpi Päivän Profeetta – joka tällä hetkellä makasi punaisen päiväpeitteen päällä hylätyn näköisenä hänen ja seinän välissä – mutta olikin ajautunut muistelemaan kolmen vuoden takaista iltaa, jona hänen käsityksensä ystävästään Remus Lupinista oli hivenen muuttunut.
Oli siis vuosi 1975, Kelmit kävivät tällä hetkellä viidettä lukuvuottaan Tylypahkassa, James oli aikaa sitten valittu Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeniksi ja Remus vastikään valvojaoppilaan pestiin. Moni asia oli ajan saatossa muuttunut, mutta tärkein käännekohta heidän elämästään oli kiistattomasti päivä, jona pojat – Remusta lukuun ottamatta – saivat animaagiopintonsa päätökseen ja kelmit – lähinnä Sirius ja James – laativat toisilleen ulkopuolisten korvissa mitä kummallisimmin sointuvat nimet: Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara. Mutta näiden nimien taakse kätketty merkitys oli vaiettu salaisuus, jonka tiesivät ainoastaan he itse.
”Ai”, Sirius venytteli teatraalisen nautinnollisesti raajojaan ja kohottautui istuma-asentoon vuoteensa reunalle. Poika nousi ripeästi seisomaan ja lähti viilettämään nopein askelin makuusalin ovea kohti, jättäen hoputtavat ystävänsä jälkeensä.
”Tuletteko te?” hän virnuili vielä olkansa yli.
Pojat laahustivat muodonmuutostunnille. Siriusta haukotutti edelleen.
”Mitähän me tehdään ensimmäisellä tunnilla”, hän mutisi ja kaivoi kaapunsa taskusta suklaapatukan.
”Ehkä me kerrataan teoriaa”, Remus arveli ja loi kaihoisan silmäyksen Siriuksen suklaapatukkaan, jota tämä paraikaa rouskutti.
”Ota sitten”, Sirius huokaisi ja ojensi patukanpuolikkaan Remukselle.
”Ai – öh, kiitos”, Remus tokaisi muka-yllättyneenä ja Sirius pyöräytti hänelle silmiään.
”Ihan kun et olisi sitä yrittänytkin”, hän naurahti ja Remus kohautti harteitaan loihtien kasvoilleen viattoman ilmeen, jolla olisi epäilemättä saanut kenet tahansa vakuutettua.
”Mmh, pähkinäsuklaata”, Remus lausahti lähes haltioituneena haukattuaan palasen ja Siriuksen kaikkitietävä ilme sai Jamesin miltei hekottamaan.
”Aivan. En ehkä tunne kaikkia Remuksen paheita, mutta yhdestä voin mennä takuuseen.”
Luokkaan päästyään kelmit istahtivat vapaille pulpeteille. Seuraavaksi McGarmiwa piti oppilaille nimenhuudon.
”… ja neiti Blyton? Hienoa. Nyt kun kaikki kerran ovat paikalla, jaan teidät kahden hengen ryhmiin. Muistattehan viime kerralla harjoittelemamme kadotusloitsun? Tällä kertaa harjoittelemme samaa loitsua elävään kohteeseen. Avun pyytäminen on edelleenkin suotavaa, mikäli epäilette sille olevan tarvetta.”
Sirius ja James saivat olla pari ja he läpsäyttivät kätensä rennosti yhteen.
”Hei, katso, Remus ja Peter eivät näköjään olekaan pari”, Sirius kummasteli.
”Katsopa tosiaan, Remus pääsi tuon tyypin pariksi”, James tokaisi, ”tuo on se uusi huispausselostaja!”
”Andy Bennet”, Sirius lausahti synkästi, ”sen nimen muistan aina. En tule unohtamaan, kuinka se saakelin nimi julistettiin huispauskentällä ja voitto vietiin nenäni edestä.”
”Äh, et jaksaisi enää vatvoa sitä”, James sanoi, ”se oli loppujen lopuksi pelkkää arpapeliä. Olisit voinut aivan yhtä hyvin saada sen selostajanpaikan. Andy nyt vain sattui viemään voiton.”
”No, minkäs sille teen, että minua vieläkin jurppii”, Sirius mutisi närkästyneenä.
”Olen muuten Andy”, ilmoitti tummahiuksinen poika Remuksen istahtaessa vierekkäiselle pulpetille.
”Remus”, toinen poika tokaisi näpräten hihansuutaan.
”Oletko sinä, tuota, hyväkin muodonmuutoksissa?” Andy kysäisi ja käänsi katseensa Remuksen suuntaan.
”No… viimeisin arvosanani taisi olla Odotukset ylittävä”, Remus sanoi, tietenkin hieman vaatimattomasti.
”Ai…”, Andy tokaisi ja tuijotti häntä kastanjanruskeilla silmillään, ”sitten et varmaankaan halua tietää minun arvosanaani.”
Remus hymyili. Kummankin pojan pulpetille ilmestyi valkoinen rotta, jonka McGarmiwa oli taikonut jokaisen oppilaan eteen.
”Lausukaa perässäni: Haihtuus”, McGarmiwa käski ja luokka toisti sanan peräti innokkaana. Tämä loitsu taisi kiinnostaa monia.
”Hyvä. Nyt voinette kokeilla sitä rottiinne, mutta muistakaa, huolellisuus on valttia”, opettaja täsmensi.
Aikaa kului ja jokunen oppilas oli vähitellen saanut taian onnistumaan. McGarmiwa kulki välillä luokan käytävää pitkin katselemassa heidän suorituksiaan.
”Ei onnistu”, Sirius vaikeroi Jamesille ja levitteli käsiään tuijottaessaan nyt hännätöntä rottaansa.
”Ei täälläkään”, James totesi. Kummatkin käänsivät päänsä kohti luokan vasenta reunaa, josta oli alkanut kuulua pohjatonta naurunremakkaa.
”Andy… miten sinä onnistuit?” Remus kysyi piilottaen huvittuneisuuttaan vieressään istuvalta Andy-paralta, joka oli tahattomasti loihtinut rotastaan kaksipäisen. Hän itse oli jo saanut rottansa kadotusloitsun onnistumaan.
”Minähän sanoin sinulle siitä arvosanasta”, Andy mutisi ja tuijotti tiiviisti pulpettiaan. ”Remus, ole kiltti ja hävitä tuo rotta pois, kaikki nauravat.”
Epäröityään hetken Remus huokaisi, osoitti sauvallaan kaksipäistä rottaa ja pian Andyn pulpetti oli tyhjä lukuun ottamatta siinä makaavaa taikasauvaa, jonka Andy oli turhautuneena pudottanut otteestaan.
”Äläs nyt. Eivät he sinulle nauraneet, vaan sille rotalle”, Remus lohdutti. Andy nojasi päätään kämmeniinsä ja huokaisi.
”He nauroivat
suoritukselleni”, hän tarkensi harmistuneena.
”Toivotaan, että hän olisi vähän parempi selostajanpenkillä kuin täällä”, Sirius mutisi Jamesille. Jamesin silmät olivat kertakaikkisen laajenneet.
”Anturajalka… katso! Rottani on poissa!” hän hihkaisi ällistyneenä. Sirius nyökkäsi hänelle kunnioittavan hyväksyvästi.
”Hienoa Sarvihaara. Minerva tulee vielä mykistymään.”
Tunnin päättyessä Remus heilautti vielä Andylle kättään ja palasi jälleen kelmien seuraan.
”No, Kuutamo?” Sirius tivasi.
”Mitä no?”
”Miten tunti meni? Millainen Bennet on?” hän selvensi kysymystään.
”Andy on… okei”, Remus sanoi.
”Ja vei minulta selostajanpaikan”, Sirius mutisi. Remus puisti päätään.
”Se ei ole syy vihata häntä, Anturajalka.”
Kelmit poistuivat hiljalleen luokasta ja lähtivät kulkemaan kohti Suurta salia, jossa päivällinen ilmestyisi kohtapuoliin pöytään.
Remus pohdiskeli viimetuntia. Andy oli ollut mukava ja Remus oli huomannut tulevansa melko hyvin juttuun tämän kanssa. He olivat ehtineet jutella niitä näitä ja Andy oli saanut Remuksen useinkin nauramaan vitseilleen. Remus oli pistänyt merkille myös tämän kiehtovanvihertävät silmät sekä tummanruskeat, puolipitkät hiussuortuvansa.
Toden totta, Remus pohdiskeli nykyään melko usein, mistä asti oli alkanut tuntea tietynlaista jännitettä samaa sukupuolta oleviin kanssaihmisiinsä, tai hieman tarkemmin ilmaistuna, alkanut kiinnittää kyseiseen asiaan enemmän huomiota.
Remus ei todellakaan tiennyt kunnolla, mitä tunsi taikka halusi, eikä häntä tällä hetkellä järin huvittanutkaan kantaa siitä huolta. Juuri nyt hän tunsi vain armottoman nälän kurnivan suolissaan ja halusi päästä pian aterioimaan.
Eikä todellakaan aikonut järkyttää ystäviään taas uudella yllätyksellä itsestään, vastahan he olivat päässeet sopuun ensimmäisen kanssa. Tai no, olihan siitä jo aikaa, mutta Remus muisti silti kaiken kuin eilisen; illan, jona hän oli todella oppinut luottamaan ystäviinsä.
*
Ikkunasta pilkotti enää vain valju puolikuun hohde, jota tuskin erotti himmeästi valaistussa huoneessa. Nelikko istui makuusalissa, kukin omalla vuoteellaan.
”James, milloinkohan sinä ajattelit palauttaa tuon?” kysäisi Remus ohimennen kohotettuaan katseensa kirjasta ja Jamesin vuoroin heitellessä sieppiä ilmaan ja sieppaillessa sitä kiinni.
”Kuinka niin?” James vilkaisi Remusta kysyvästi, pitäen kopittelua yllä.
”Sinun pitäisi ehkä palauttaa se, ylihuomista huispausmatsia ajatellen. Saatat nimittäin joutua vaikeuksiin, jollet palauta sitä ajoissa”, Remus selitti kärsivällisesti. James loi häneen mietteliään katseen, ja loikkasi sitten ylös sängyltään.
”Tuossa on kieltämättä perää”, hän myönsi, ”käyn palauttamassa sen huomaamattomasti takaisin paikoilleen.” James nappasi näkymättömyysviittansa jalkopäästään ja lähti kulkemaan ripein askelin makuusalin poikki kohti ovea, häviten sitten näkyvistä.
Sirius huokaisi. ”Mitähän me tehtäisiin ilman Kuutamoa?” hän ihmetteli katsahtaen Peteriin.
”En minä vaan tiedä”, Peter tokaisi, ”varmaan olisimme nalkissa.”
Sirius vilkaisi Remukseen, joka oli ilmeisesti syventynyt kirjaansa uudelleen.
”Kuutamo, mistä se kirja kertoo?” Sirius uteli ja kurkisti kirjan takakantta. Remus kohotti katseensa kulmat aavistuksen verran rypyssä.
”Hmm, kerron sen sinulle kyllä kohta, kunhan olen ensin päässyt sopuihin sen ajatuksen kanssa, että sinua kiinnostaa.”
Sirius katsoi häntä hieman mietteliäästi, kunnes hymähti tajutessaan mitä Remus oli tarkoittanut. ”Eikö minua sitten saisi kiinnostaa? Haluan ehkä tietää millaisia kirjoja sinä luet, mitä ihmeellistä siinä on?”
Remus kohotti aavistuksen kulmiaan ja vino hymy kieli, ettei Sirius uskonut tuota itsekään.
”Hyvä on sitten, herra Hurahtanut. Tämän juoni kertoo eräästä tuiki tavallisesta, joskin hieman eristäytyneestä metsän laitamilla asuvasta uusioperheestä sekä siitä, kuinka heidän elämänsä käy päivä päivältä vaarallisemmaksi. Heille sattuu merkillisiä asioita, joita ei kyetä selittämään, heidän kotonaan alkaa käydä omituisia vieraita, eikä mikään ole lopulta niin kuin ennen ja sitä rataa, tiedäthän.”
”Jaa”, Sirius totesi, ”en tiennytkään, että luet myös kauhukirjallisuutta.”
Remus kohautti harteitaan. ”Eihän kokeileminen ole pahitteeksi.”
”No, ei kai niin…”
”Noin, ilkityö onnistuuui”, James hoilasi palatessaan jälleen makuusaliin ja napautti huolettomasti sauvallaan Kelmien karttaa.
”Kuutamo, olet niin nero! Miten voit olla noin nero?” hän hämmästeli iloisesti ja tanssahteli matkallaan oman vuoteensa luo. ”Muistin taas, ettei tätä karttaakaan olisi ilman sinua!”
”No… en minä nyt niin ihmeellinen ole…” Remus mutisi ja katseli jalkoihinsa pienesti hymyillen.
”Remus! Sinä vähättelet itseäsi! Miksi sinä aina vähättelet itseäsi?” James ihmetteli taas, hilpeänä tosin. Hän rojahti kepeästi sängylleen.
”Sarvihaara, jos saan kysyä… otitko kenties jotakin sillä välin, kun kävit palauttamassa siepin?” Sirius kysyi katsahtaen Jamesiin epäluuloisesti.
”No, nyt kun kerran otit puheeksi, niin… Lily hymyili minulle!” James kajautti siinä määrin voimakkaasti, että ääni saattoi kantautua makuusalinkin ulkopuolelle.
”…Tai sitten sinä kuvittelit kaiken”, Sirius huomautti ja virnisti leveästi perään. James heitti häntä yöpöydällään lojuneella yrttitiedonkirjalla.
”Taidan tästä ryömiä peiton alle, ellette pistä pahaksenne”, Remus mumisi asettaen oman kirjansa lattialle pylvässänkynsä viereen. Möyhennettyään hieman tyynyään hän painoi sille päänsä ja veti päälleen täkin, jonka pinta tuntui vielä hivenen viileältä uneliaan pojan ihoa vasten.
”Hyvää yötä, Kuutamo”, Sirius toivotti ja Remus ynähti vastaukseksi jotain epäselvää.
”Ihme tyyppi, unessa jo ennen kuin ehtii edes päätään tyynylle laskea”, James puhahti ja Peter puisti huvittuneesti päätään.
”Hei, älkääpä unohtako sitä asiaa, että täysikuuhun on enää vajaa viikko”, Sirius huomautti, ”eli ei se ole niin ihmekään.”
”No niin, mutta minusta hän oli muutenkin jotenkin… hiljaisemman oloinen, eikö teistäkin? Tai siis, tiedättehän te miten hän yleensä valittaa siitä, ettei me olla vieläkään opittu kirjaamaan muistiinpanoja tunnilla, silloin kun kysymme niitä lainaksi häneltä, mutta nyt hän vain ojensi ne, sanomatta mitään...” James ihmetteli.
”Niin… eikä hän edes kommentoinut siitä rotanloukusta Ruikulin pulpetin sisällä... ” Peter lisäsi.
Sirius hymähti heille. ”Miettikää nyt vähän, mitä puhutte. Sehän se vasta kummallista olisi, jos hän pölisisi samaan aikaan kun lukee kirjaa!”
”No, niin niin, mutta kun hän oli sellainen jo päivällisellä”, James vänkäsi.
”Minustakin hän taisi olla vähän omituinen”, Peter totesi hieman mietteliäästi. Sirius katsoi heitä kulmat hivenen rypyssä.
”Ja muuten… ajatelkaa jos Kuutamo ei nukkuisikaan, vaan kuuntelisi meitä tuolta nytkin”, hän kuiskasi sen verran hiljaa, että sen saattoi kuulla vain James ja Peter. ”Me vaan puhutaan hänestä ja hänen omituisesta käytöksestään – tai no, te puhutte.”
James ja Peter hiljenivät hetkeksi.
”Öh… Kuutamo?”, James kokeili hetken päästä, eikä Remuksen suunnalta kuulunut mitään.
”Ehkä hän vain esittää”, hän lisäsi hiirenhiljaa, ja nousi sitten sängyltään kurkatakseen Remuksen sängyn edessä roikkuvan verhon taakse.
”Kuutamo?” James lausahti, sillä Remus makasi selkäpäin häneen.
”Remus?”, hän vielä kuiskasi kurotettuaan aivan Remuksen korvan juureen. Remus hätkähti pienesti ja käänsi uniset kasvonsa kohti Jamesia.
”Ei saisi säikytellä noin”, hän urahti.
”Nukuitko sinä?”, James kysäisi, haluten varmistaa asian.
”No, mitäs sinä luulet?” Remus mutisi melkein turhautuneena. ”Tietysti nukuin.”
”Aa… okei, selvä juttu.”
”No mitä asiaa sinulla oli?” Remus kysyi, kuulostaen jo aavistuksen vironneelta.
”Öh, no… ei oikeastaan mitään.”
Remus kurtisti kulmiaan.
”Miksi herätit minut, jos sinulla ei ole mitään asiaa?”
James katsahti Siriukseen pyytävästi. Sirius pidätteli nauruaan.
”Siksi, koska Sarvihaara tykkää herätellä muita ja kysyä, nukkuvatko he”, hän virnisti. ”Hän vain on vähän sellainen.”
Remus katsoi Jamesia, ilmeisen ymmärtämättömänä, kunnes tyytyi pudistamaan päätään ja kääntyi takaisin kyljelleen.
”Etkä herätä minua enää tänä yönä”, hän mutisi vielä tyynynsä lomasta.
James istahti takaisin vuoteelleen hymyillen Siriukselle tekopirteästi.
”Kiitos, Anturajalka. Mitä tekisinkään ilman sinua.”
”Oli ilo auttaa”, Sirius lausui hymyillen edelleen ärsyttävästi. Hän kömpi peittonsa alle.
”Korvaan tämän varmasti joskus”, James totesi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan.
*
