Nääntymys (Harry, Hermione & Ron, S)

[Sisilja]

Nimi: Nääntymys
Kirjoittaja: Sisilja
Esilukija: fierté
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Harry, Hermione ja Ron
Tyylilaji: Lamaantunut synkistely
Vastuuvapaus: Rowlingin oma on Rowlingin omaa, samoin The Rasmuksen on kappale Not Like the Other Girls.
Yhteenveto: Harryn ja Hermionen vaikeudet kumpuavat pohjimmiltaan samasta kysymyksestä: kuka minä enää olen.
Varoitukset: Hahmon kuolema

Alkusanat: Osallistun tällä ficillä Tajunnanvirtaa-haasteeseen, joten muokkauksia tekstiin en ole kirjoittamisen jälkeen tehnyt. Not Like the Other Girls on ollut ongelmabiisi alusta alkaen, en ole saanut siihen kunnollista otetta. Nyt kuitenkin pistin sen soimaan taustalle ja ryhdyin kirjoittamaan ilman sen suurempia suunnitelmia. Tämä on tulos (ensimmäinen paritukseton ficcini!). Kiitos fiertélle avusta nimen kanssa. Ficci osallistuu Tajunnanvirran lisäksi Yhtyeen tuotantoon yllä mainitulla musiikkikappaleella. Kommentit ilahduttavat aina.


Nääntymys


I should have seen it would be this way

Harry ei ole ikinä nähnyt Hermionea sen näköisenä. Jos totta puhutaan, hän ei ole nähnyt Hermionea aikoihin. Ronin ehkä viikko sitten, vai oliko se kaksi? On vaikeaa muistaa, kun ei muista. Hän ei ole pitänyt kirjaa tai mitään sellaista, ei ole ollut aikaa. Ei ole ollut halua.

Niin. Hermionen posket ovat kuopalla ja katse kaukainen, ja Harry miettii, milloin se ehti tapahtua. Hehän selvisivät hirnyrkeistä, he selvisivät Voldemortista, hitto vie kaikesta. Hermione selvisi jopa koulusta, palasi takaisin suorittamaan seitsemännen vuoden.

Nyt Hermione kuitenkin pysyy sisällä, istuu makuuhuoneen parisängyllä ja keinahtelee hennosti edestakaisin. Ron on muuttanut sohvalle jotta saisi edes vähän unta, sillä mitään ei ole tehtävissä. Hermione on vain sellainen ja heikompi kuin kumpikaan heistä uskoikaan. Harry seisoo jäykkänä ovensuussa eikä suostu tulemaan alas juomaan teetä.

"Minun olisi pitänyt tehdä jotain", hän sanoo kun Ron kiskoo hänet vastaväitteistä huolimatta olohuoneeseen ja istuttaa alas sohvalle. "Nähdä ettei kaikki ole hyvin ja pelastaa hänet!"

"Hermione on minun vaimoni", Ron sanoo lopullisen oloisesti. "Sinä et pelasta enää ketään, Harry."

Harry tuijottaa teekupin pohjaa, jossa ei ole vieläkään kalmakoiraa, vaikka nyt jos koskaan olisi aika.

"Mungossa parantaja sanoi, ettei velhon pitäisi hylkiä taikuutta", Ron sanoo ja avaa lehden. "Mutta miten muutenkaan tuon selittää? Taiat eivät enää tottele Hermionea. Ensin rapistuivat vaikeat loitsut. Hän ei saanut palautettua vanhempiensa muistia, kuulit varmaan." Ronin ääni kaikuu onttoutta ja Harry katselee lattiaa.

"Miten se tapahtui? Milloin se alkoi?" Hän esittää yksinkertaisia kysymyksiä vaikka tietää, ettei Ronilla ole vastauksia edes niihin.

"Kun sinä olit poissa", Ron vastaa, eikä se ole syytös. "Hän ja minä luultiin, että sinä olit kuollut."

"Minä olin Istanbulissa", Harry vastaa ja toivoo, että se selittäisi jotain.

"Mutta sinä et koskaan palannut sieltä! Kaksi viikkoa, sinä sanoit. Kahdesta viikosta tuli kolme, kolmesta neljä ja niin edelleen. Yli vuosi on hemmetin pitkä aika olla vastaamatta kirjeisiin ja etsiä itseään, Harry", Ron sanoo, ja se on totuus, joka kirpaisee.

Makuuhuoneen ikkuna on auki ja Hermione hymisee hiljaa, kun he liittyvät taas hänen seuraansa. Pihapuussa istuu pikkulintuja, jotka ovat palanneet kotiin vuodenaikaan nähden liian aikaisin. On vasta helmikuu. Harry ei olisi halunnut palata lainkaan ja tuntee siksi syyllisyyttä. Siksikin.

"Hermione?" hän yrittää, mutta ei saa yhteyttä edes käsivartta koskettamalla. Hermione istuutuu sängylle ja aloittaa keinahtelun uudestaan.

"Hän ei ole samanlainen kuin muut", Ron sanoo kuin toteaisi säätilan olevan tänään parempi kuin eilen. Harry arvelee, että se on Ronin tapa kestää se kaikki, olla kuin mikään ei liikuttaisi. "Hänelle taikuus oli kaikki. Ilman sitä hän ei tahdo olla mitään. Mutta jos ajatteletkin, että hän on hullu, minä tapan sinut." Se on oikea uhkaus, mutta Harry ei osaa pelätä. Hermionea katsoessaan hän uskoo kuoleman olevan joskus jopa helpotus.

Sama ajatus kohoaa hänen mieleensä kahta kuukautta myöhemmin, kun hän istuu jälleen Ronin vieressä heidän sohvallaan ja tuijottaa tyhjin silmin kuolinilmoitusta. Siinä on tuttu nimi.

"Löysitkö koskaan?" Ron kysyy karhealla äänellä. "Itseäsi meinaan."

Harry ei vastaa, koska ei tajua kysymystä. "Kai minä olen olemassa ilman Voldemortiakin", hän toteaa pitkän hiljaisuuden jälkeen.

"Minä en ole ikinä miettinyt mitään tuollaista", Ron sanoo ja kuljettaa sormeaan lehden pintaa pitkin. "Sinä olet paras ystäväni. Hän on vaimoni. Se on tärkeintä."

Ronin sanat kuulostavat niin viisailta, että Harry ei tohdi korjata väärää aikamuotoa. Sen sijaan hän nousee ylös, kävelee keittiöön ja keittää heille teetä, kattaa Ronin mieliksi kolmelle. Ulkoa kantautuu linnunlaulua.

When you've loved and you've lost someone
You know what it feels like to lose

[Funtion]

On vaikeaa muistaa, kun ei muista.
Tätä virkettä mä sulle jo vähän kritisoinkin, kun... kun... siis voi luoja mikä itsestäänselvyys. Tän ois voinut muotoilla paremminkin, mut koska tää meni Tajunnanvirtaa-haasteeseen, niin ei sille mitään voi. Tavallaan se tuo hienon särmänkin tähän ja tykkään siitä, miten kaikki ei oo täydellistä, miten tekstistä löytyy... kulmia. Epätäydellisyys kunniaan!

Tuntuu nyt vaan et toistan itteeni, kun sanoin sulle tän kaiken jo, mut tuskinpa se nyt kauheesti häiritsee, I'm bored ja sitä rataa. Tää oli mun mielestä ehdottomasti parasta sua, sitä ominta itseään. Samaa tasoa sen Lopullinen rauha ja muita unia -ficin kaa, joka on kyllä ehdottomasti toisiks paras Sherlock-ficci jonka oon Finistä lukenut (sä kyllä tiiät mikä se paras on...) Mä jo mietin, et ootko sä kadonnut itsesi, kun jotenkin pari uusinta tekstiäs ei ehkä oo ollut niin hienoja kuin aiemmat... toisaalta, kuten sanottua, epätäydellisyys kunniaan. Jos kaikki tekstit sulla ois huikeita, ei ois sitä kirkkainta tähteä joka erottuis joukosta. Oli kuitenkin hienoo välillä lukea näitä sun kirjoituksias, jotka ensinnäkin inspiroi hurjasti muakin kirjoittamaan ja toiseksi saa mut myhäilemään tyytyväisenä kun saa lukea jotain näin laadukasta!

Ekalla lukukerralla tuo loppu meni tosiaan ihan ohi silmien ja sivuutin kaikki vihjeet: ehkä suurin syy tähän on se, et en huomannut takertua tuohon kohtaan "kahta kuukautta myöhemmin" vaan oletin et tää on vaa yhtä isoa suurta hetkeä. Mutta sitten kun mainitsit tuosta lopusta ja mä luin sen uudelleen, tuli oikein semmonen wooaaah mitä mitä mitä!!! -fiilis joka oli ihan uskomaton. Ihanaa miten sä oot kirjoittanut tarpeeksi tulkinnanvaraisesti mutta kuitenkin niin tarkasti, että tän juonen pystyy hahmottamaan. On kuolinilmoitus, tuttu nimi ja väärä aikamuoto. Hämmennyin ekalla lukukerralla tuota "kaataa Ronin mieliksi kolmelle" ja kelasin vaan et jaahas, siellä se Hermione on varmaan huoneessaan tai jotai... haha, huoneessaan joo, jos hauta-arkku voidaan laskee huoneeks.

Ulkoa kantautuu linnunlaulua.
Upea elokuvamainen lopetus. Todella pysäyttävä ja iskevä.

Rakastan näissä sun teksteissä sitä, miten sulla on aina (...tai ainakin hyvin usein) jokin idea pohjalla (yeah, mä oon taas tääl ideoppeineni) sekä sitä miten älykkäitä sun tekstit on! Et latele asioita lukijalle silleen "tämä on näin ja piste!" vaan annan lukijan itse löytää tekstin, annat lukijan itse lukea sen... vaikkakin sun kirjoitustyylis on edelleenkin muuttunut sellaiseks "tämä on näin ja piste!" -tyyliseks mut en vieläkään laske sitä miinukseksi. Se on persoonallista. Ja hitto vie kun se on myös tarttuvaa! Oon saanut susta ties kuinka paljon vaikutteita.

"Minä olin Istanbulissa", Harry vastaa ja toivoo, että se selittäisi jotain.
:DDDDD Istanbulissa!? REALLY?! En voi koskaan lakata nauramasta tolle. Suuri Voldemortin kukistanut Harry Potter lähtee Istanbuliin etsimään itseään.... oh god mä rakastan sun tajunnanvirtaas!!

Tunnen itteni etuoikeutetuks siitä, et pystyn lukemaan sun tekstejäs Finistä. Kiitos paljon Anderson (...en aio pitää fandomeja erillään), tämä oli huuuikea! <3

// Ai nii, unohdin sanoo otsikosta! Hienoo miten se voi viitata siihen et Hermione on näännyttänyt itsensä hengiltä, mut toisaalta sit se voi olla sellaista yleistä näännytystä... sellaista väsymystä. You know? Tavallaan Ron ja Harrykin voi olla nääntyneitä sodan jäljiltä yms. Jooh, kyl se on kiva otsikko!

[Rutto]

Voi, tämä oli sievä. Heti otsikosta alkaen. Tajunnanvirraksi en tavanomaisen kielen takia olisi ehkä heti uskonut. Jotenkin olisin ehkä kaivannut korusanoja ja pitkiä ja vaikeasti tartuttavia lauseita, enemmän sitä ajatusmaisuutta. Toki voi olla, että sulla on vaan poikkeuksellisen tasainen tajunta, enkä osaa arvostaa sitä? :D Selkeys on kuitenkin iso plussa, sitä itse kukin aina välillä kaipaisi. Tätä ei tarvinnut lukea kolmea kertaa ymmärtääkseen.

Idea oli hieno ja kuten joku jo sanoikin, tämä ehkä olisi parempi versio sen loppuepilogin kammottavuuden tilalle. Virkistävä idea oli myöskin siinä mielessä, etten ole mitään tämän tyylistä vaihtoehtoloppua aiemmin mistään lueskellut. Tapahtumat surustuttivat, mutta hyvässä mielessä - Hermionen vanhempien muistinmenetys, teekuppi jonka pohjassa ei vieläkään ole kalmakoiraa, väittämätön hulluus. Hahmot olivat hyvin IC, hyvin pystyisin kuvittelemaan tapahtumat ja dialogit ja no, tämän, osaksi Potter-fandomia. Myös sen Harry Istanbulissa -osuuden, kaikessa randomiudessaan. :D Näkee, että tunnet hahmosi, se on hienoa. Toteutuksessa oli nähtävissä toisinaan pientä tavanomaisuutta, etenkin noissa repliikkien jälkeisissä selityksissä ("sanoo lopullisen oloisesti", "kysyy karhealla äänellä"), niihin olisin kaivannut innovatiivisuutta nimenomaan kielen osalta, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus oli varsin mukava elämys ja tulen varmasti lukemaan sun juttuja jatkossakin.

[Beelsebutt]

Hmm, mitäs mä lupasinkaan? Pitkän ja polveilevan analyysin? No, katotaan miten akan käy.

Täytyy näin aluksi sanoa, että eilen ekan lukemisen jälkeen olin ällistynyt, että pystyt tuottamaan näin valmista tekstiä editoimatta O.O Vaikka ei kai mun täytyisi sitä oikeastaan ihmetellä, mutta ihmettelenpä silti. Koska en mä tuolta löytänyt oikeastaan edes mitään editoitavaa. Joten miksi siis editoida, koska siihen ei ole syytä?

"Hermione on minun vaimoni", Ron sanoo lopullisen oloisesti. "Sinä et pelasta enää ketään, Harry."

Oh. Tässä sanotaan niin monta asiaa. Harryn pelastajaidentiteetti on tietysti fandomin tuntijalle tuttua, mutta mä haistelen tästä myös Ronin puolelta niin vapautuksen kuin syytöksenkin. Kuinka Harryn ei tarvitse enää ketään pelastaa, hän on tehnyt jo tarpeeksi, mutta toisaalta, kuinka Harry ei saa/voi pelastaa Hermionea, koska kyseessä on Ronin vaimo. Jos joku Hermionen pelastaa, se on Ron. Mutta kun kukaan ei pysty, niin joo. Hmm. Jotenkin tää nyt alkaa tuntua syyttävämmältä. Aivan kuin Ron sanoisi, että "nykyään et onnistu enää pelastamaan ketään", mikä voi olla kovasti tottakin, kun ottaa huomioon, missä Harry on ollut ja semmoista.

No niin, heti kun pääsin sanomasta ettei editointia kaipaa, niin ehkä tuo "velhon" pitäis kuitenkin olla "noidan", kun puhe on Hermionesta, mutta ehkä se on vain Ronin tapa sanoa neutraali asia, maskuliinisen puolen kautta. Kuten niin monen muunkin Joo, syytetään Ronia sovinismista! \o/

Ja hei, sano mitä sanot, mä päätin mielessäni, että tää sijoittuu samaan versumiin Öljypuun kanssa, koska Istanbul <3 ja koska lopun Rarryvihjaus. Se on siellä! Ihan varmasti on! En nää omiani!!!1 Eli siis, tää on pre-slashia. Parituksetonta tavallaan kyllä, mutta mun mielessäni jotain niin muuta

Takaisin analysointiin. Niin. Harry on ollut sodan jälkeen poissa, eipä ihme. Yhteydenottoihin on helppo olla vastaamatta, varsinkin kun tietää että ne imaisevat liian helposti takaisin sinne, mistä on karussa, mutta sitten jälkeenpäin kaduttaa. Harry vaikuttaakin tässä käyvän läpi jonkinlaista katarsista. Tai pikemminkin sen jälkimaininkeja, kun hän on palannut takaisin kotiin vain nähdäkseen, että sillä aikaa kun hän otti itselleen aikaa ja keskittyi vaihteeksi omaan napaansa, kaikki tuttu lahoaa. Aw, Harry-parka <3 mut toisaalta siihen liittyy rivien välistä kaiken väsymyksenkin keskeltä niin vahvasti noi Ronin syytökset, jotka ovat vaisuudessaan enemmänkin vain faktojen latelemisia, eikä mitään oikeita syytöksiä. Ehkä Ron ei vaan enää jaksa. Ehkä asiat ovat jo tarpeeksi vaikeita eikä ole enää pontta riitelemiseen. Mitä hyötyä siitä on? Ei se tuo Hermionea takaisin.

Ficin loppu on herkistävä, mutta mun suosikkikohta on kuitenkin tää:

"Löysitkö koskaan?" Ron kysyy karhealla äänellä. "Itseäsi meinaan."

Harry ei vastaa, koska ei tajua kysymystä. "Kai minä olen olemassa ilman Voldemortiakin", hän toteaa pitkän hiljaisuuden jälkeen.

<3 Tässä on jotain raadollisen realistista. En osaa kirjoittaa tuntemuksiani tekstiksi. Mutta tämä sekä Ronin seuraava repliikki, aikamuodosta välittämättä, saivat mulle ne rarryfiilikset. Ehkä ne ovat platonisia parasystävä-juttuja, mut tiedäthän sä mut 8 ) Plus Öljiksen! Mutta joo. Tuo, että Ron katsoo Hermionen kuolinilmoitusta ja samaan aikaan kysyy Harrylta itsensä etsimisestä. Emmä tiedä. Se jotenkin sai palan kurkkuun ja silmät vettymään. Lisää siihen Harryn varsin lakoninen vastaus, joka vaikuttaa ensinäkemältä varsin tyhjältä sanahelinältä, mutta pienellä pohtimisella avautuu suuremmaksi kuin Harry itsekään taitaa tajuta. Elämäntehtävän vieminen loppuun alle kaksikymppisenä saattaisi helposti sekoittaa pään, mutta sun Harrysi on selkeesti löytänyt itsensä.

Uuuh, symboliikkaa! Tää tursuaa sitä, mut ehkä se on vain mun päässäni. No, en välitä, olkoon sitten mun päässäni, fiilistelen sitä silti!

Teknisesti mulla ei ole mitään muuta kuin kiittelemistä. Aikamuoto tuo ficin iholle, dialogi toimii ja poljenta on paikallaan. Sä osaat nää jutut hyvin ja se näkyy tässäkin ficissä. Teksti on lyhyt, mutta tosiaankin avautuu kerros kerrokselta (pitkälti sipulinkaltaisesti!) ja tätä saattaa pohtia vielä uudemmankin kerran, ja senkin jälkeen.

Lopetus on tehokas, siitä onkin jo sanottu. Otsikko on aivan hulppea, kelpaisi mullekin ja tuohon yläpuolelle postattuun Ruton kommenttiin haluaisin vielä viitata sen verran, että mun mielestä toi karhea ääni on juuri bueno siihen kohtaan. Se sanoo noin milj000na asiaa, jotka olisivat voineet hukkua, jos ääni olisi ollut vaikkapa soravyöry tai jotain innovatiivisempaa. No, mielipiteet kunniaan, mä oon kuitenkin varsin yksinkertainen tapaus


Kiitos tästä, en ole lainkaan petynyt! <3

[Letizia]

Tämä oli aikamoisen hurja teksti ja ennen kaikkea tajunnanvirraksi hämmentävän ehyt ja kompakti. Miten jonkun tajunta osaakin!

Hermione ja Harry ovat fikissäsi melko pelottavia mutta tavallaan, kuten on taidettu jo mainitakin, näiden versioiden iholle on helpompi päästä kuin niiden, joilla kaikki oli hyvin. Pidän myös jämerästä Ronista, ja sekin käy järkeen, että Ron parhaiten selviää järjissään, muun muassa siksi että hän on kolmikosta ainoa, jota ei 11-vuotiaana tempaistu aivan uuteen maailmaan. Tai selviää ainakin kauemmin kuin muut, loppukohtauksessa näen jo lipsumista, koska aikamuodot ja teetä kolmelle? Lopetus on siitä jännä, että se ei ainakaan minulle paljasta kovin paljon kuinka tästä eteenpäin - ei siis sillä että sen pitäisi.

"Kai minä olen olemassa ilman Voldemortiakin"

Ah äh, tämä riipii, etenkin tuo epävarma kai. Mieleni vetää tästä lankoja moneen suuntaan (kuten kuuluisan profetian sisäiseen logiikkaan, jota aikoinaan pyörittelin mielessäni vuosikaudet vitos- ja seiskakirjojen välillä..), mutta toki, ennen kaikkea näen sen maailmanpelastajan identiteettikriisinä, joka ei ole mikään pikkujuttu.

On vaikeaa muistaa, kun ei muista.

Tätä virkettä mä sulle jo vähän kritisoinkin, kun... kun... siis voi luoja mikä itsestäänselvyys.

Höh! Minusta taas tämä oli hyvä, mehevä tautologia. :) Tai sitten minä olen se joka lukee liikaa merkityksiä muistamisen ja muistamisen väliin, mutta joka tapauksessa pidin tästä kohdasta. Kuten myös fikistä kokonaisuutena, ellen sitä jo tullut maininneeksi.

[Nyyhti]

Huhhuh, että siitä on pitkä aika, kun olen taas lukenut mitään ficciä. Satuinpa kuitenkin törmäämään tähän, ja koska nimi oli aivan mahtava, en voinut olla lukematta.

Huomasin kyllä alkutiedoista, että tämä oli tajunnanvirtaa - mutta siis mitä? Tällainen teksti? Apua, oikeasti. Sinun ei varmaan tarvitse ikinä muokata mitään Tämä oli siis todellakin eheä ja viimeistellyn oloinen, eikä vähiten kaikessa särmikkyydessään.

Pidin erityisen paljon tuosta jo pariin otteeseen lainatusta kohdasta "on vaikeaa muistaa, kun ei muista". Vaikuttaa kummalliselta, että joku käyttää tuollaista sanamuotoa, ja ehkä juuri sen takia se pysäytti ja laittoi oikeasti miettimään - ja niinpä totesin, että se on jotakin niin erikoista, ettei siitä voi olla pitämättä. Ja voi kyllä, jäin analysoimaan tuota pientä virkettä tähän Koska oikeasti, se on niitä "jujuja", jotka saavat lukijan jäämään lukemaan tekstiä, kun tulee sellainen wtf-tunne. No joo.

Tavallaan otsikko ei mielestäni sopinut itse tekstiin, mutta siksi se toi lisää syvyyttä tarinalle. Minusta tässä ei kuvattu erityisesti nääntymystä, vaan ennemmin tilaa sen jälkeen - ja siksi koko tarinasta tuli kuva pitkän aikavälin tarinasta, aivan kuin monen kuukauden hidas nääntyminen olisi ollut kirjoitettu tähän mukaan.

Mitä tulee itse juoneen... Jotenkin onnistun aina sanomaan kommenteissani kaikista vähiten asioista, jotka liikuttivat kaikista eniten. Tai siis, upea idea. Toisaalta harmitti, että tämä ei ollut joku pitkäpitkä tarina, mutta toisaalta tämä toimi ihan mielettömän hyvin näinkin, joten ei kai siitä voi kritisoida. Kaikki nuo pienet asiat, vihjaukset siitä mitä on tapahtunut, ja ää. Pidin tästä todella.

[Sisilja]

Kommentteihin vastaamisessa viivyttelyn pitäisi olla olympialaji! Tunnustaudun  lusmuksi (voi jestas oikeasti), mutta olen siitä huolimatta tavattoman kiitollinen kommenteistanne. Kiitos!

Lupus Daemonis: Hermionen kohtalo on karu, ehkä juuri siksi että tämä tapahtuu juuri hänelle. En olisi osannut kuvitella kirjoittavani tällaista ficciä kenestäkään muusta. Olen myös iloinen, että Harrysta ja Ronistakin löytyi jotain hyvää ja tunnistettavaa (vaikka ficin maailma onkin vähän vinksahtanut synkäksi), sillä sehän on ficcaamisen pohjimmainen haaste: kirjoittaa jotain omaa ja säilyttää silti jonkun toisen luomien hahmojen henki. Lopuksi: aaah, kiitos kehuista!

fierté: Ensinnäkin, kiitos suuresti loistavasta älynväläyksestäsi ficin nimen kanssa! Se on mahtava monimerkityksineen kaikkineen. Kiitos myös kivasta kommentistasi. Jäin tosin miettimään, voiko itseään todella kadottaa kirjoittajana. Toki sitä välillä kirjoittaa paremmin, välillä huonommin, eikä läheskään aina koe mitään suuria tekstillisiä valaistumisia. Mutta että kadottaa itsensä... otanko tuon nyt liian kirjaimellisesti? Se vain kuulostaa niin kertakaikkisen karmivalta!

Heeh, minusta siinä on vissi ero, sanooko esimerkiksi "on vaikeaa muista, jos on unohtanut" vai "onko vaikeaa muista, kun ei muista". Siinä on toisto, totta kai, mutta siinä on myös semmoista jännää sävyerottelua, mitä ei löydy muistamis-unohtamisjutusta. Tai sitten meillä on erilainen tapa nähdä sanoja ja merkityksiä. Ei siinäkään ole mitään pahaa!

Oi, vaikutteiden ottaminen on ihanaa, ja usko pois, se kulkee molempiin suuntiin. Olen oppinut sinulta paljon ja opin varmasti jatkossakin. Se on yksi foorumikirjoittamisen iloista. Niin ja kiitos, että pidät teksteistäni. Se tekee minut ihan valtavan onnelliseksi!

Rutto: Minä kirjoitan aika tavallista kieltä. Välillä yritän olla näpsäkkä ja heittää sinne tänne hienoja ja epätavallisia sanoja, mutta äkkiä siitäkin voi tulla teennäistä. Suosin kaikin puolin yksinkertaisia ratkaisuja, ne tuntuvat, no, luonnollisilta. Mitä tähän ficciin tulee, kirjoitin tämän tosiaan tajunnanvirtana, mutta kohtalaisen hitaasti. Saatoin lukea edellisen lauseen useaan kertaan ennen kuin kirjoitin seuraavan. Kai sitä voi vielä kutsua tajunnanvirtakirjoittamiseksi, kun mitään en kuitenkaan jälkeenpäin muokannut? Jos ei voi, ei hiiskuta kenellekään. En fuskannut tahallani.

Mukavaa, että tykkäsit tarinasta ja hahmoista! Tuntuu, että tämä voisi olla onnistuneimpia tekstejäni. Kiitos kovasti kun jätit palautetta.

Harpy: Huuh, pitkiä ja polveilevia analyyseja on ihanaa lukea, mutta niihin on vaikeaa vastata! Olen silti kovin iloinen, että kommentoit, en suinkaan petynyt huomatessani sen. <3

Ja oi mitä huomioita oletkaan tehnyt! Ensimmäisessä lainauksessasi minä näen Ronin ennen kaikkea toteavan syyttävänä, että Harry on työnsä tehnyt ja lähtenyt kuitenkin pakoon pahimmalla mahdollisella hetkellä, kun olisi pitänyt pysyä ystävän luona. Turha enää yrittää korjata mitään tai ketään. Mutta se on minun näkemykseni eikä sen oikeampi kuin tuo vapautustulkintakaan. Kiehtovaa! (Kuinka paljon saa innostua omasta tekstistä ennen kuin vaikuttaa isopäiseltä?

Velho-noitajuttua kirosinkin, mutta päädyin samaan kuin sinä: Ron hahmottaa maailman miesnäkökulmasta, mikä tuntuu äkkiseltään ihan uskottavalta.

Istanbul tuli jostain. Jostain vain. Se oli ensimmäinen kaukainen paikannimi, joka ponnahti mieleeni. Voi olla, että Öljypuusta jäi jotain pysyvää sydämeeni (niin kuin jäikin, jäi jäi) ja pakopaikka löytyi siksi tässäkin tekstissä Istanbulista. Alitajunta on jännä juttu.

Ah ja voih, pyöriskelen täällä lähes euforisessa tilassa kaikkien analyysiesi ja tarkkojen huomioidesi ja hienojen poimintojesi jäljiltä. En osaa sanoa läheskään kaikkea mitä haluaisin, voin vain nyökytellä ja ihmetellä ja ihastella, kuinka paljon lukija voikaan saada tekstistä irti. Ja eihän sen syvällisyyden ole pakko olla tekstissä itsessään, jos se kuitenkin löytyy lukijan päästä ja... voi että. En tiedä itsekään, mitä selostan. Ehkä lopetan siis ja kiitän, kiitos!

Letizia: Minusta tuntuu, että Ronin "jämeryys" on kuorta, vaikeutta ilmaista tunteitaan kunnolla ja selkeästi, vaikka olen kyllä samaa mieltä, että hän on kolmikosta varmasti se vahvin (mutta tosiaan, onko loppuun asti?). Ainakin tällaisen kohtalon edessä. Harrylla on aina omat suuret vaikeutensa, jotka vievät hänen energiansa. Mainitsemasi maailmanpelastajan identiteettikriisi nyt ainakin.

Niin kuin fiertélle jo sanoinkin, minäkin näen muistamisessa ja muistamisessa merkityseron! Hienoa, etten ole ainoa! Hienoa myös, että pidit ficistä ja kommentoit, kiitos oikein paljon.

nominal: Kyllä tekstini vaativat muokkaamista, lähes aina ja kovastikin! Tämä ficci on omituisuus, jota en käsitä kunnolla enää itsekään.

Jännittävää, että mainitsit ficin pituuden. Olen tautisen huono kirjoittamaan pitkiäpitkiä ficcejä, olen niin hidas, ettei tästä olisi mitenkään voinut tulla sellaista, ja ehkä tästä olisi kadonnut jotain, jos tapahtumat olisivat saaneet venyä kokonaisiksi ja väliin olisi tullut paljon lisää. En tiedä.

Sitten nimi. Itse pidän siitä juuri sen vuoksi, ettei tekstistä löydy siihen suoraa viittausta. Lisäksi nääntymystä on monenlaista. On konkreettista nääntymistä, syömättömyyttä (jonka ajattelen vieneen Hermionen hengen) ja sitten on henkistä nääntymistä, jonka kanssa kanssa Harry ja Ron mielestäni painivat. Mutta hieno huomio tuokin, että tämä ficci kuvaa tilaa nääntymisen jälkeen. En tahdo nähdä tässä väärää tulkintaa.

Kiitos hirmuisesti kommentistasi!