Otsikko: Siro, sirompi, kaunis
Tyylilaji: femme, angst, draama
Paritus: Ida/Andrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: syömishäiriö, alistamista, sairasta ajattelua.. kaikenlaista epäkivaa
Yhteeveto: ”Olet nätimpi kuin eilen.” Mutta en tiedä, pystytkö samaan enää huomenna.
A/N: Tällainen kyhäelmä sitten yrittää olla eka kirjoittamani femmeteksti. Osallistuu Vaihda genresi-haasteeseen femmellä ja One True Something 20 (Lifetime) -haasteeseen.
--
”Minä pidin lupaukseni tulla sirommaksi.”
Andrean äänessä kaikui epävarmuus. Selän takana sormet kiertyivät ranteen ympärille, sillä hän tarvitsi varmistuksen, kapeampi kuin viimeksi, niinhän? Hän tarvitsi tietää että oli onnistunut, vaikka se kävi vaikeammaksi päivä päivältä.
”Hyvä. Olet nätimpi kuin eilen.”
Mutta en tiedä, pystytkö samaan enää huomenna. Ida ei lausunut sitä ääneen, ja silti sanat kummittelivat Andrean mielessä, kaikuivat seinistä hänen kietoessaan senttinauhan vyötärölleen, kirkuivat korvissa kun hän yritti nukkua tai valvoa tai elää tai hengittää. Toinen tytöistä kuulosti ihastuneelta, ja sen vuoksi Andrea saattoi uskaltaa kävellä kevyemmin askelin ja olla hetken ajan täydellinen. Niin kauan kunnes Idan katse väsyi, ja silloin askeleet tuntuivat jälleen liian raskailta. Hänen täytyi olla kauniimpi ja sirompi, eikä heikkoudelle saanut antaa periksi. Hän ei kyennyt hyväksymään itseään, ellei ollut ensin Idan mielestä hyväksytty.
Punakutri siirsi Andrean vaaleat hiussuortuvat syrjään kapeilta olkapäiltä, laski huulensa tämän solisluulle, ja tyttö huokaisi tietämättä kuuluiko hänen hymyillä vai itkeä. Kosketus olisi voinut olla lempeä ja viaton, elleivät Idan sormet olisi liukuneet tunnustelemaan hänen selkärankansa jokaista nikamaa. Andrea tiesi mitä se tarkoitti; Ida tahtoi tuntea hänen luunsa piirtyvän ihon alta selkeämpinä. Se ei ollut vääryyttä, vaan kehote olemaan sisältä vahvempi ja ulkoa hennompi. Silti tytön katse putosi lattialle, lähes särkyi pirstaleiksi kyyneleiden tieltä, muttei sittenkään. Kaikki mitä hän tahtoi, oli olla täydellinen pidempään.
”Miksi sinun hymysi on apea?”
Sormet hipaisivat ihoa leuan alta, nostivat sen pystyyn, koettivat kääntää suupieliä ylöspäin lähes väkisin. Andrea sormeili hajamielisenä korsettinsa reunaa, ja pieni naurahdus karkasi hänen huuliltaan tiedostamattomasti, vain miellyttääkseen toista.
”Minä en aseta sääntöjä”, Ida kuiskasi hänen korvaansa, ”kyllähän sinä itsekin pidät siroudesta.”
Vaaleatukkainen nyökkäsi. Siro, sirompi, kaunis. Aina pystyi olemaan parempi, mutta kaikella sillä oli hänelle enemmän merkitystä Idan sanomana. Sääntö oli se, että tytöistä varmempi kuljetti käsiään pitkin Andrean vartaloa; säpsähti jos kylkiluut eivät olleet tarpeeksi terävät tai merkitsi suukoilla ne paikat, joihin oli tyytyväinen.
Andrean hymy ei ollut apea, vaan pelokas.
Pelokas silloinkin kun tunsi pehmeän näykkäisyn niskassaan ja rivin suudelmia kaulallaan. Ida nappasi hänen huulet omiinsa ja antoi heidän hiustensa sekoittua toisiinsa, jotta Andrea tuntisi itsensä rakastetuksi. Eihän hän halunnut, että tyttö luulisi olevansa pelkkä laihtuva marionetti punapään käsissä. Ida välitti aidosti, hän arvosti Andrean sisukkuutta ja uskollisuutta, tämän kykyä saada korsetit käymään liian suuriksi ja olla helposti tanssitettavissa. Kuin paperista tehty ballerina.
”Et sinä ole epäonnistuja”, hän kuiski vaaleahiuksisen huuliin.
”Niin, en tänään.”
”Etkä tule olemaan jatkossakaan, jos pidät kiinni lupauksistasi.”
Ida tanssitti tyttöään, suuteli tämän suupieliä kertaan ja toiseen ja puki vihdoin tahtomansa hymyn Andrean kasvoille. Hän myönsi ihailevansa sitä hoikkuutta ja kauneutta, mutta näki että Andrea pystyi parempaan jos halusi. Jos jompikumpi heistä halusi. Vaaleampi kääntyi piruetinomaisesti varpaillaan ja odotti Idan nyörittävän vyötärönsä hoikemmaksi. Niin hän tekikin; kiristi korsetin nauhoja kunnes näky miellytti. Sentti sentin perään, ja Andrean hymy kiristyi samaa vauhtia. Eihän toinen voinut nähdä sitä takaapäin, muuten kuin peilistä. Hän vihasi peilejä, koska ne pystyivät paljastamaan Idalle liikaa totuutta.
Ballerina oli valmis. Andrea vastasi täydellistä; kaunis mekko oli juuri tarpeeksi kireä, käsivarret ja jalat näyttivät sopivan haurailta, hartioiden iho oli kuulas ja kalpea. Ei, ei sittenkään täydellinen. Ida tahtoi nähdä enemmän luiden muotoja tytön selässä. Sinivioletit, kiiltävät kynnet painuivat vaaleamman olkapäähän ja valuivat siitä alaspäin jättäen jälkeensä punoittavia viiruja. Andreaa kylmäsi, väristys kulki hänen kehoaan pitkin alas kantapäihin asti.
”Sattuiko se?”
Tyttö ei vastannut – eihän sillä ollut merkitystä. Häneen sattui kaikki ja ei mikään. Sanoilla ja teoilla ei ollut väliä, sillä hänelle oli olemassa vain tavoite. Pettymys tai hyväksyntä.
”Ai, anteeksi”, punatukka kuiskasi.
”Ei se mitään.”
”Jos ihosi alla olisi vain luita, tuo ei tuntuisi kipeältä.”