Mitä minä haluan sanoa? |K-11, het, drama | Valmis! prologi,8/8+epilogi

[Myself]

Nimi: Mitä minä haluan sanoa?
Kirjoittaja: Minä itse, Myself
Ikäraja: (Loppua kohden nousee, mutta alussa ihan sallittu) K-11
Genre: Drama nyt pääasiassa, mutta kyllä sitten romanceakin löytyy, het
Warnings: Hankala sanoa spoilaamatta tarkkaan, mutta kyllä hieman kuolemaa on tulossa
Päähenkilö: on Anni-niminen tyttö
Summary: En minä oikeasti ole taiteilija. Tai hullu. Ainakaan toivottavasti.

A/N: Joo-o. Tästä on siis tulossa kahdeksanosainen, plus prologi ja epilogi. Itse asiassa tarina on melko lailla kirjoitettu jo, mutta ajattelin jos nyt ainakin alustavasti olisi niin, että yksi raapale/luku per päivä. Ja joo, eli raapalesarja-tarina olisi tulossa.

Prologi

Sininen sekoittuu punaiseen, kun vedän pensselin maalikerroksen yli. Lintujen viserrys kehottaa minua lisäämään maalaukseen keltaista, vaikkei se väri kuvaan sovikaan.

En minä oikeasti ole taiteilija. Tai hullu. Ainakaan toivottavasti.

Niin kumpaa en ole toivottavasti?

Isä sanoo ovelta, että minun pitäisi lähteä kouluun, mutta en minä voi. Maalaus ei ole vielä valmis, eikä keltainen edelleenkään sovi punaisen päälle keskelle kangasta.

”Kulta, sinä myöhästyt, jos et lähde nyt”, isä toistaa kärsivällisesti. Minä haluaisin huutaa vastaan, etten voi, mutta en halua tehdä hänen sinisistä silmistään surullisia.

Katsoessani maalaukseen huomaan, että keltainen on sekoittunut punaiseen ja tehnyt maalaukseen oranssin läikän.

Minua naurattaa. Oranssi sopii maalaukseeni.

[Haruka]

Tämän tekstin otsikko kuulosti mielenkiintoiselta, siksi tulin lukemaan tämän ja tykkäsin.
Maalaaminen ja väreillä leikkiminen on kivaa, mutta kivempaa tietty olisi, jos ei olisi kiire mihinkään.

Mä en ole hirveästi lukenut raapalesarjoja, mutta tän prologi oli hienosti kuvailtu ja pystyin kuvittelemaan elävästi tuon tilanteen, johon olit sen sijoittanut.
Jatkoa tähän toivoisin mahdollisimman pian, sillä aion jäädä tätä seuraamaan. Anni vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta.

-Haruka

[Myself]

Haruka Jei, ihanaa, kommentti <3 Kiva kuulla, että tykkäsit ja väreillä leikkinen on kieltämättä aika lystiä. En mäkään itse asiassa kauheasti ole lukenut raapaleita, mulla on vähän sellainen viha-rakkaussuhde niihin. =) Hienoa, että oot jäämässä seurailemaan, nyt sitten ekassa osassa aletaan pikkuhiljaa päästä asioihin kiinni. (tai sitten ei, mutta kumminkin) Kiitos kommentistasi<3

A/N: Ensimmäinen osa sitten. Saadaan ensimakua uudesta tarinan kannalta jokseenkin tärkeästä hahmosta! Lukekaa, nauttikaa, ja kommentit olisi edelleenkin ihania!

1.osa

”Sinulla on keltaista maalia poskessasi”, Tomi huomauttaa ensimmäisenä saavuttuani kouluun.

Hymyilen toiselle ja pyyhkäisen sormellani värin pois. Minä pidän Tomista. Hän on ystävällinen ja hauska, eikä katso minua pitkään, kuten muut.

Istuessani paikalleni hymyilen, muistaessani isän huolen siitä, että myöhästyisin. Enkä minä edes myöhästynyt.

Tomikin istuu tavalliselle paikallensa viereeni opettajan kävellessä luokkaan. En minä kiinnittänyt pojan tekemisiin paljoa huomiota, ennen kuin hän liu´uttaa pienen paperilapun eteeni.

Avaan taitellun lapun ja näen tekstin: ”Haluaisitko lähteä minun kanssani elokuviin tänään?”

Hymyilen ja nyökkään Tomille. Tietysti lähtisin. Tomi on söpö ja minä pidän elokuvista. Isäkin tulee tyytyväiseksi, kun käyn välillä ulkona.

[LadyCapulet]

onpa suloisia! Pidän näiden tunnelmasta
hassua törmätä kaimaansa aivan odottamatta
pidin näistä ja odottelen jatkoa.
Kännykällä on tyhmä kommentoida...

[Myself]

LadyCapulet Jee, uusi kommentoija!<3 Se on aina ihanaa kuulla, että joku on tykännyt omasta kirjoituksesta. Niin, ja mä tiedän ton tunteen kännykällä kommentoimisessa. Ihanaa, että viitsit silti edes jotakin puumerkkiä jättää jälkeesi! Kiitokset miljoonasti ihanasta kommentistasi!

A/N: Nyt sitten toista viedään jo... Tämän ajan me vielä ehkä hieman ns. junnaamme paikoillamme, mutta aletaan silti jo pikkuhiljaa päästä vauhtiin! Kommentit ovat edelleenkin päivieni piriste!

2.osa

Täällä ulkona on pimeää ja kylmää. Onneksi Tomin käsi ympärilläni lämmittää meidän kävellessä Tomin mopoauton luokse.

Elokuva, jonka kävimme katsomassa oli hyvä, vaikken yleensä sen tyyppisistä ohjelmista pidäkään. Ehkä en ymmärtänyt kaikkia elokuvan hauskoja kohtia, mutta olen tyytyväinen, kun sain kuunnella Tomin lumoavaa naurua.

”Piditkö sinä elokuvasta?” Tomi kysyy lukiten ruskeiden silmiensä katseen omiin vihreisiini.

Nyökytän pojalle merkkinä siitä, että olin pitänyt.

”Pitäisitkö pahana sitä, jos suutelisin sinua nyt?”

Olen nyökäyttämässä päätäni jälleen, ennen kuin tajuan kunnolla kysymyksen. Hymyilen ja pudistan päätäni.

Tomin kevyesti rohtuneet huulet painuvat omille kuiville huulilleni. Vain me olimme olemassa, eikä millään muulla ollut väliä.

[Myself]

A/N: Ei kommentteja... =( Tässä osassa aletaan sitten jo päästä vauhtiin! Enjoy, ja jos pidätte, tai vaihtoehtoisesti ette pidä, olisi mukavaa, jos jonkinlaista kommenttia jättäisitte!

3.osa

Kun vihdoin pääsimme Tomin mopoautolle oli ulkona jo niin kylmä, että hengitys huurusi.

Tomin kanssa suuteleminen oli ollut mukavaa. Enemmänkin. Tomin huulet olivat pehmeät ja niiden painuessa omilleni oli helppoa unohtaa kaikki muu.

”Sopiiko sinulle, jos kuunnellaan radiota?” Tomi kysyy ja katsoessaan minua päin, mieleni tekee antaa hänelle pusu. Me kuitenkin olimme mopoautolla liikenteessä jo, enkä halua olla vaaraksi.

Tyydyn siis nyökäyttämään päätäni.

Tomin laskiessa katseensa tiestä radioon ehdin nähdä ikkunasta vain nopeasti kirkkaat valot, ennen kuin kaikki muuttuu punaiseksi.

Tunnen lentäväni ja sitten päähäni kohoaa viiltävä kipu.

Tomi? Haluan huutaa poikaa, mutta en vain pysty.

Kaikki muuttuu valkoiseksi.

[Haruka]

Mä lupasin jäädä seuraamaan tätä, mut vasta nyt jätän kommenttia...
Ensimmäisessä osassa oli suloista, miten nuo kaksi puhuivat väreistä. Tomi ja Anni siis tuntevat toisensa koulusta? Minkä ikäisiä nää hahmot muuten on tässä, saanko udella/ minkä ikäisiksi olet heidät ajatellut? Mieleeni tulisi teini-ikä tuosta toisesta raapaleesta ainakin, kun ollaan elokuvissa ja pussaillaan ja kaikkea.

Kolmannessa raapaleessa sitten muuttuikin kaikki ja nopeasti. Tykkään draamasta jostain syystä enemmän kuin komedioista, mutta tuli sellainen fiilis, että tuohon loppuun haluaa jatkoa ja selvyyden siihen, mitä molemmille kävi. Kuoliko Anni? Ja jos kuoli, miten tarina voi jatkua tästä eteenpäin.

Toivottavasti jatkat taas pian.

-Haruka

[Myself]

Haruka Joo, tosiaan en olekaan tainnut mainita mitään siitä, minkä ikäisiä Anni ja Tomi ovat... Mutta siis, oikeaan osui arvauksesi, koska siinä teini-ikäisiä he ovat. Itse olin ajatellut heidät tarkalleen ottaen 16-vuotiaiksi. Joo, ja koulusta tuntevat ennestään. Itse asiassa Tomi ja Anni ovat siis samalla luokalla, tossa ekassa osassa vihjaillaan vähän sinnepäin, mutta tulipahan sekin sanottua nyt sitten suoraan. =) Itekin muuten tykkään draamoista enemmän kuin komedioista. Kiitos paljon kommentistasi <3

A/N: O-ookkei, neljättä viedään jo. Ollaankin sitten jo puolivälissä! No, nauttikaahan osasta jälleen ja mikäpä minä olisin, jos en jättäisi normaaleja kommenttien ruinauksiani tähän myös... Kommentit ovat siis mahtavia ja olen sekä olisin niistä jokaisesta todella kiitollinen! <3

4.osa

Kaikki on valkoista ja jotenkin... utuista. Tuntuu rauhalliselta.

Tunnen jonkun tarttuvan minuun takaa ja käännähdän ympäri. Miksi en näe mitään? Tunnen selvästi, miten jokin hipaisee kättäni, mutta en näe mitään. Kaikki on valkoista. Liian valkoista! Mitään ei voi erottaa tässä valkeudessa.

Minua pelottaa. Missä Tomi on? Entä isä? Onko Tomi kunnossa? Kolari. Auto oli tullut minua ja Tomia päin. Onko hän kunnossa?

Niin... olenko minä kunnossa?

”Älä pelkää pikkuinen”, rauhallinen ääni sanoo ja luulen, että erotan tumman hahmon. Mutta se ei ole Tomi. Eikä isä...

”Kulta, ei sinun aikasi ole vielä. Mene takaisin, pidä hauskaa ja elä.”

Sitten avaan silmäni.

[Myself]

A/N: Ei kommentteja-aa... =,( No jaa, viides osa kuitenkin tulee nyt! Ja hyvää Pitkäperjantaita jokaiselle!

5.osa

Nyt on kolmas päiväni sairaalassa. Isä lähti hetki sitten ensimmäistä kertaa tänne tuloni jälkeen kotiin nukkumaan.

Minunkin pitäisi päästä huomenna kotiin. Oma sänky tuntuu ajatuksena ihanalta. Olin ollut yhden yön koomassa ja siksi minua halutaan tarkkailla vielä tämä yö.

Tomi pääsi jo tänään kotiinsa. Hän kävi katsomassa minua ja pyysi anteeksi. Turhaan. En minä häntä mistään syytä. Tuntuu silti mukavalta, kun joku välittää.

Olen iloinen, ettei isäkään syytä Tomia mistään. Isä jopa sanoi minulle pitävänsä pojasta.

Se on hyvä, koska minäkin pidän Tomista. Hän suuteli ennen lähtöään minua ja minulla on tunne, että tästä voisi vielä tulla jotakin vahvempaa.

[Myself]

A/N: Kommentit tosiaan olisi kivoja... Mutta siis tämä osa vaikuttaa todella pitkältä, koska tässä on varmaan laittoman paljon kappalejakoja xD Ehkä me selviämme silti. Ja ne kommentit tosiaan olisi rakkaus <3

6.osa

”Huomenta Anni”, lääkäri tervehtii minua aamulla. Minä hymyilen hänelle vastaukseksi.

”Tänäänhän sinun olisi tarkoitus lähteä kotiin, eikö niin?”

Nyökkään lääkärille.

”Haluaisin kuitenkin puhua kanssasi muutamasta asiasta, ennen kuin lähdet. Sopiiko?”

Nyökkään vähän hämilläni.

”Voisitko sanoa minulle jotakin?”

Tunnen oloni oudoksi kuullessani kysymyksen. Miksi minun pitäisi sanoa jotakin?

”Näin vähän arvelinkin.”

Lääkärin ääni on ystävällinen ja minä täysin ulkona keskustelusta.

”Minä olen puhunut erään mukavan psykiatrin kanssa ja olemme tulleet siihen tulokseen, että sinulle on saattanut jäädä trauma lapsuudestasi ja siksi et enää puhu.”

Mistä ihmeestä lääkäri oikein puhuu?

”Anni voisimmeko me puhua hieman sinun äidistäsi?”

Minä muistan jotakin valkoista...

[Myself]

A/N: Pienikin kommentti piristäisi päivää! Olin parin päivän tauolla, kun oli loma ja sitten arjen alkaminen, mutta nyt jatkuu taas!

7.osa

Heilutan vielä kättäni Tomille ja palaan sitten takaisin huoneeseeni. Minä pääsen kouluun vasta ensiviikolla, mutta Tomi on käynyt katsomassa minua joka päivä. En edes tunne oloani yksinäiseksi eläessäni neljän seinän sisällä isän kanssa. Isä on tietysti töissä suurimman osan ajasta.

Katson maalausta, jossa on oranssi läikkä keskellä ja muistan mitä lääkäri sanoi minulle pari päivää sitten.

Olin aina ollut hiljaa, koska minulla ei ollut mitään sanottavaa. Nyt tiedän, että olen hiljaa siksi, että en pysty puhumaan.

Minulla on ensimmäinen psykiatritapaaminen ensiviikolla. Opettaakohan hän minut puhumaan jälleen?

Otan pensselin käteeni ja mietin liittykö se, etten muista lapsuuttani, tähän kaikkeen.

[Myself]

8.osa

Minua pelottaa. On yö ja olen äidin kanssa kahdestaan kotona. Äsken joku murtautui sisälle ja minä näin vain tumman hahmon, ennen kuin äiti vetäisi minut mukanaan vaatehuoneeseen.

”Ole hiljaa, kulta. Ole hiljaa”, äiti pyytää rauhallisesti ja minä yritän olla itkemättä. Mitä tämä kaikki on? Minua pelottaa.

”Äiti...”

”Ole hiljaa, kiltti. Ei meillä ole mitään hätää.”

Jos meillä ei ole mitään hätää, niin miksi sinä, äiti, itket?

Ovi avautuu ja mustiin pukeutunut mies astuu lähemmäs. Mitä hän aikoo tehdä tuolla pyssyllä?

Äiti, varo!

Avaan silmäni. Psykiatri ja hypnotisoija katsovat minua huolestuneina. Niin, hypnoosi.

Nyt tiedän, miksi kiellän itseäni puhumasta.

Halusinko muistaa tämän?

[nannu]

Pakko sanoa, että oikeastaan tuo prologissa mainittu oranssi sai mut jatkamaan lukemista, se kun liittyy löyhästi omaan kirjoitusprojektiini. Enkä turhaan lukenut tänne asti. Mietin alkumatkalla, että onpa hiljainen tyttö, mutta sillä onkin tarinassa isompi osa. Auto-onnettomuuden kuvaaminen on nappi. Loppu sai vähän surulliseksi, kenen takia Annin oikeastaan pitää muistaa ja puhua?

Kai se epilogi on tulossa?

[Myself]

nannu Ai ihanaa, kommentti<3 Olin jo lähes luopunut toivosta, että kukaan kommentoisi tähän enää. Ja epilogia olisi nyt tulossa. Tämän piti tosiaan tulla vähän aikaisempaa, mutta sitten sairastuin ja vähän aikataulu venähti... Kiitos aivan miljoonasti kommentistasi vielä!

A/N: Viimeistä viedään. Toivottavasti pidätte, vaikka loppu onkin ehkä hieman... enpäs sanokaan mitään vielä. Saatte lukea ja selvittää itse millainen epilogi tästä tuli. Pienetkin puumerkit ovat ihania!

Epilogi

”Rakas, haluatko, että ripustan tämän seinälle?” Tomin ääni kuuluu viereisestä huoneesta ja hyppään muuttolaatikon yli kiirehtiessäni hänen luokseen.

Tomi on nostanut oranssiläikkäisen maalaukseni laatikosta ja katsoo minua kysyvästi.

”Laitetaan se seinälle vaan”, minä sanon ja oma ääneni osaa edelleenkin välillä yllättää minut.

Siitä on nyt seitsemän vuotta, kun opettelin hitaasti puhumaan uudestaan.

Ajatella, ilman minun ja Tomin kolaria en ehkä ikinä olisi saanut tietää totuutta puhumattomuudestani.

Joskus näen yöllä unta jostakin valkoisesta paikasta ja rauhallisesta äänestä ja uskon, että se liittyy kolarin aikoihin jotenkin.

Katson sinipunaoranssia tauluani ja pyörittelen vasemmassa nimettömässäni olevaa kultarengasta.

Tomi hymyilee minulle ja olen onnellinen.

[Nide]

Hih, mä olen seurannut tätä säännöllisen epäsäännöllisesti, enkä ole muistanut (tai jaksanut) raapustaa kommenttia. Mutta nyt korjataan!

Mä aloin haluta lisää heti prolosta asti pääsyynä luultavastikin taide, koska taidedraamaa ei koskaan voi olla liikaa, ja sitä näkyykin olevan harmittavan vähän Finissä. Tai sitten mä en lue tarpeeksi hettiä ja femmeä. Hyvinkin mahdollista. :D

Maalaus ei ole vielä valmis, eikä keltainen edelleenkään sovi punaisen päälle keskelle kangasta.

!!! Tää on niin minua! Koska vihreä näyttää hauskalta mustan kanssa, ja ei koskaan kannata maalata mustaan väriin sotketulla siveltimellä vihreää... Mutta eksyin aiheesta. Tuo virke on vain niin vaikuttava, niin aito, ja omien kokemusten pohjalta sanon että ihastuttava. :>

Mä pidän tarinasta, vaikka kuten yllä tulee esille, hettiä tulee harvemmin luettua. Se on helppolukuinen, draamaa ja fluffya on sopivassa mittasuhteessa (draaman ystävä kun olen) ja onnellinen loppu!

... tai, no, tuo superhappyforever on vähän vieraampi käsite mulle, mutta kiva näkökanta, ja oikeastaan sopii tähän tarinaan. :3 Tuo Annin trauma on selitettävissä, menee psykalle, pääsee ylitse - ihan jees, toimis kaikkien kohdalla oikeastikin. Kritiikkiä revin siitä, että joissain raapaleissa kappalejaotukset ovat liian harvat omaan makuuni, mutta nämä(kin) niitä makuasioita joista ei kannata kiistellä. Öh, ja aikamuodot menee vähän sekaisin - ainakin omaan korvaan - tässä muutama esimerkki;

Halusinko muistaa tämän?
Siis joo, mutta pitäiskö tossa lukea haluanko? Kun suurin osa tarinasta on kuitenkin preesensissä.

Oliko Tomi kunnossa? Kolari. Auto oli tullut minua ja Tomia päin. Oliko hän kunnossa?
Eikö noiden 'oliko' -sanojen tilalla kuulu olla 'onko'? Tai siis, oliko viittaa imperfektiin ja niin. Tai sitten tässä puhutaan menneestä, mutta jos selvennät?

Niin... olinko minä kunnossa?
Olenko?!

Mutta muutamasta häikästä? lukuun ottamatta mä pidän tästä originaalista ja voisin lukea lisääkin. :) Että kiitosta ja niin ees päin, lukukokemus oli miellyttävä. Onko muuten se ääni siellä Annin päässä tms. Jumala? Koska hyi, mua pelottaa, ei sitä ole olemassakaan tai on sittenkin, en tiedä, mutta mä hermostun aina kun sellainen puhuu.

// Sun kirjoitustyyli on muuten mukava, sellainen helppolukuinen ja selkeä.

Minua naurattaa. Oranssi sopii maalaukseeni.

[Myself]

Nidemus Hih, kiitos ihanasta kommentistasi! Mun piti vastata tähän jo aikaisempaa, mutta sitten jotenkin pääsi unohtumaan kaiken keskellä ja nyt tulin sitten korjaamaan asian =) Kiitokset noista aikamuotovirheistä, kävin ne korjaamassa. Tuntuu välillä, että vaikka kuinka monta kertaa lukisikin, niin silti aina joku virhe pääsee läpi :/ Ja itse pidän myös taidetarinoista ja niiden kirjoittaminenkin on jotenkin ihan mahtavaa, kun saa leikkiä väreillä sanojen kanssa! Mullekin on toi "superhappyforever" vähän hankala käsite, itse olen niin paljon enemmän angstiin kallellani, mutta jotenkin tällä tarinalla oli jo alussa niin vahva halu onnelliseen loppuun, että eipä mulle paljoa sananvaltaa jäänyt xD Niin, ja se ääni Annin päässä. Mun mielestä se on sellainen aika vapaasti jokaisen itse päätettävissä oleva asia loppujen lopuksi. Itse ei ollut kyllä Jumala käynyt mielessäkään, mutta mielenkiintoista kuulla, että jollakin lukijalla oli käynyt se mielessä... On mulla tietysti oma käsityskin siitä, mutta taidan silti jättää asian jokaisen itse päätettäväksi...=)
Kiitos vielä kerran ihanasta kommentistasi!<3