Pieni ı K11 ı mielisairaus ı

[Nirvu]

Kirjoittaja: Nirvu
Ikäraja: K11 (ainakin veikkaisin, sanokaa toki jos käsitätte tän olevan suurempi (: )
Genre: Angst, hulluus (jos se nyt on genre)
Warnings: Mielisairaus, joidenkin mielestä ahdístava teema ja kerronta, verta, pieni-sanan hokeminen

A/N: Äikän kauhuteksti, lisään epävirallisen varoituksen vielä tässä, kirjoitettu yhden aikaan yöllä kun en saanut unta. Yrittäkää nauttia, kertokaa mielipiteenne! (: (ja tätä ei ole katottu läpi kirjotusohjelmalla, joten kirjotusvirheitä saattaa löytyä ja niistä saa kertoa!)

Pieni

Turhaan hän kättään ojensi. Pyysi apua, ei tulisi sitä saamaan, sen kaikki tiesivät. Oli liian pieni. Itse ei ehkä tiennyt kuitenkaan, mutta muodottomat kasvot vinoine virneineen olivat siitä liiankin perillä.

Niiden vartalot ojentautuivat koko pituuteensa, ja neljä seinää olivat niin kovin lähellä. Yhä lähempänä. Vanki. Pienessä sellissä istui, kaiversi viivoja harmaisiin muureihin ja raapi kynsillään kaltereita.

Sormet verillä. Olivatko ne sormia kuitenkaan, jos ne olivatkin ruusuja? Loppujen lopuksi, ruusun ja sormen erottaa vain muoto, ja pimeässä ei millään ole muotoa. Pimeässä voi olla mitä haluaa, vaikka muuttuukin lopulta irvikuvaksi ja painajaiseksi. Se on sen arvoista, pieni hetki ikuisuudesta. Ei aikaa ole olemassa tässä hetkessä.

Ja pimeys on ystävä, se ottaa vastaan ja nielaisee. Pimeys on vaarallinen vihollinen, ei ollenkaan pieni, niin sanovat kaikki, se on enemmän kuin kaikki yhteensä. Vai sittenkin vähemmän kuin kaikki yhteensä? Voimakkaampi silti.

Hän ei ollut voimakas ollenkaan, hän oli pieni. Hän oli niin kovin kirppu verrattuna maailmaan, eivätkä kirput osaa uida virrassa. Kirput hukkuvat. Vedessä on niin kovin sameaa, ei näe eteen.

Jos ei näe eteen, ei etene. Silloin pysyy paikoillaan. Tai ainakin jos sattuu olemaan pieni, suuret asiat vajoavat alas syvyyksiin. Siellä pohjien valot sammuvat silmien edessä. Viimeinen väläys, mulkosilmä torahammas.

Hampaat ovat hyödyllisiä hän huomaa purressaan ihoa rikki, veri ei ole ehkä vihreää (se on hänen lempivärinsä) mutta muuten se on kauniimpaa. Kummalla tavalla tahmeaa ja valuvaa ehkä punainen on pehmeämpää.
Kauniimpaa.

Vaan kaunis on musta sillä ne kaksi ovat synonyymejä, samaa tarkoittavia. Sillä mistä tahansa tulee mustaa ajallaan, kaikki alkaa mustasta, myös kaikki kaunis. Ei ole kauneutta ilman pientäkään mustuutta ja siksi se onkin niin kaunista.

Mustuus hänen silmissään, pupillit suurenevat ja hänen pienistä silmistään tulee peili, sielun kuvastin joka heijastaa mustaamustaamustaa. Vääristyneet tanssijattaret pitkine varjoineen ajavat hulluuteen, repivät silmät päästä hellästi hymyillen.

Mutta onko hymyä olemassa sittenkään, eikö se ole vain lihasten liike, yhtäläinen kuin lyönti, kuin pieni käden heilautus? Ei varjotanssijoilla ole tunteita hellyys on tunne ne elävät kostosta.

Ne haluavat kostaa, ei mille vaan kenelle eikä sekään ole oikea sana, koska ei ole kohdetta on vain uhrit. Hän ei ole uhri, hän on jumala, kaikkivaltias pienessä mustassa huoneessaan, kukaan ei määrää häntä.

Varjot eivät väisty hänen tieltään hänen määrätessään, minä sinä HÄN, hänellä on valta miksei elämä tottele pimeys antakaa voimanne hänelle hän häätää elämän pois jäätte varjoihin kuoleman kanssa. Pieni hän ei ymmärrä suurta pimeyttä murskaantuu.

Ruumis pehmustetussa huoneessa ilme hämmentyneenä suu veressä. Valkoisessa huoneessa jonka pimeys on hänessä.
Suuri sairaus pienessä mielessä.

[Nirvu]

Okakettu Kiitos hirveästi! Puolustan pieni-sanaa sillä, että se oli kello yhden päähänpisto tunkea joka kappaleeseen sana pieni (olikohan toi puolustus ensinkään? ), ja toisaalta, se on hullu, joten, voisin jättää selittelyn vähemmälle, koska ne on huonoja
Teksti itessään oli suurimmaks osaks täydellistä tajunnanvirtaa, tai kuten sisko joskus sano, satunnan varasia asioita pistetty peräkkäin sillein et se kuulostaa hienolta :--D
Nyt ei toimmi ajatus, pää täynnä lomafiilistä, joten anteeksi aika katkonaisesta vastauksesta (mennään tarinan teemalla:>) ja kiitos ihan tajuttoman paljon kommentista!♥

[Amppari]

Voi että tää on ihana! Oikeesti, jotenkin vaan niin ccooool!

"Loppujen lopuksi, ruusun ja sormen erottaa vain muoto, ja pimeässä ei millään ole muotoa."
Onko ees pirun hiano lause. Ja oon jääny ajatteleen tota, luin tän sillon joskus kaaaauuuan sitten, ja se vaan jäi mieleen. Ja sit aina pimeessä toi tulee mieleen.

Oikeesti. Oon vieläkin ihan häkeltyny

- Amppari

[Nirvu]

Amppari Kiitos kulta<3 Oon tainnu jo tästä sun kanssa keskustellaki sen verran, että jätän vastauksen tähän, kiitti tosiaan:D

[Ametrine]

Moi. Nappasin tämän Kommenttikampanjasta, koska mielisairaustekstit on mielenkiintoista luettavaa. Minusta teksti on onnistunut, ja siksi tykkäsin tästä. Aloitus vei heti mukaansa ja houkutteli jatkamaan lukemista. Tekstin pituus oli juuri sopiva, se kertoi tarpeeksi päähenkilöstä ja tämän tilanteesta, mutta jätti myös tilaa omalle tulkinnalle.

Eniten pidin lukuisista tekstikeinoista, joita käytit tässä tarinassa. Toisto toimi erittäin hyvin (pieni-sana jäi kyllä päällimmäisenä mieleen ), ja samoin asioiden kyseenalaistaminen ja viimeisen kappaleen vastakohdat. Lisäksi ihastuin suuresti siihen miten vertasit sormia ruusuihin. Kekseliästä! "ja pimeässä ei millään ole muotoa" täydensi idean loistavasti.

... hänellä on valta miksei elämä tottele pimeys antakaa voimanne hänelle hän häätää elämän pois jäätte varjoihin kuoleman kanssa.

Pilkuttomat sanavyöryt on kivoja ja tehokkaita, käytän niitä usein itsekin. Tähän tekstiin ne sopii enemmän kuin hyvin; lukija pystyy samaistumaan päähenkilön ajatuksiin, jotka virtaa isona, ahdistavana ja sekavana ryöppynä.

Pimeys on vaarallinen vihollinen, ei ollenkaan pieni, niin sanovat kaikki, se on enemmän kuin kaikki yhteensä. Vai sittenkin vähemmän kuin kaikki yhteensä? Voimakkaampi silti.

Tähän väliin lainaan yhden suosikkikohdistani. En osaa selittää, miksi tykkään tästä pätkästä. Kaipa se vaan on niin vaikuttava yksinkertaisuudessaan.

Rakentavaa kommenttia multa ei nyt löydy, pieni makuasia vaan. Itseäni häiritsi kun jotkut kappaleet alkoivat sanoilla "vaan" ja "mutta". Niitä lukiessa tuli vähän kompasteleva fiilis.

Ruumis pehmustetussa huoneessa ilme hämmentyneenä suu veressä. Valkoisessa huoneessa jonka pimeys on hänessä.
Suuri sairaus pienessä mielessä.

Tekstiä lukiessani mietin, minkähänlainen lopetus tällä tulee olemaan. Yllätyin positiivisesti, kun pääsin tähän pätkään. Mun mielestä tää ei olisi voinut loppua paremmin! En taaskaan osaa selittää miksi, mutta mielestäni tää on täydellinen lopetus. Ehkä se johtuu tuosta riimistä, hänessä - mielessä, ja vastakohdista. Anyway, tykkäsin kovasti. Saat olla ylpeä itsestäsi.