Title: Aurinkoenergiaa
Author: lovekiva
Genre: angst, fluffy
Rating: S
Paritus: Luna/Sirius, Luna/Harry
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa hahmot, minä lainaan (lupaa kysymättä, kylläkin). Ja vaikka rahan tarpeessa olenkin, en saa tästä mitään rahallista korvausta.
Summary: Mutta kun aurinko paistaa, Sirius on onnellinen.
A/N: Ensimmäinen fikkini, aargh, koittakaa kestää! Aikamuodot saattaa vakuttaa vähän sekalaisilta, mutta jos esim. Luna tajusi joskus jonkin asian, hän tietää sen nykyään (saiko kukaan mitään selvää?). Aluksi koko fikistä piti tulla sellainen onnellinen, mutta sitten jotenkin kummassa tuli nuo ensimmäiset rakkaus-lauseet ja siitä se sitten lähti. Toivottavasti pidätte!
Aurinkoenergiaa
Jos joku kertoisi, mitä oikea rakkaus on, hän ei varmaankaan tarkoittaisi mitään tälläistä. Rakkaus, missä muodossa tahansa, on aitoa ja vilpitöntä, ei tätä. Joka päivä Luna vain kuvittelee asioiden olevan paremmin ja antaa ajatuksillensa luvan lentää. Ja niin ne lentävätkin, aina korkealle pilviin asti, aina Lontooseen asti, Kalmanhanaukio kahdessatoista sijaitsevaan taloon. Hän antaa niiden leijailla Harryn luo, antaa niiden unohtaa Ginnyn, kaiken mikä viittaa todellisuuteen. Luna on jo oppinut ajatuksissaan reitin Kalmanhanaukiolle. Oikealle, vasemmalle, oikealle, suoraan, vasemmalle, vasemmalle ja ovesta sisään. Niin monta kertaa hän on haaveillut siellä asuvasta miehestä, ensin Siriuksesta, sitten Harrysta.
Sirius oli jotain niin ihmeellistä. Hänessä oli kaikkea. Komeutta, moottoripyörä, pitkä sukuhistoria. Ja hän ymmärsi Lunaa. Ymmärsi tai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Luna ei viime kuukausina ole ollut siitä oikein varma. Ensimmäiset viikot yhdessä olivat yhtä hurmiota. Söpöstelyä Tylyahossa, Viistokujalla ja jopa jästi-Lontoossa. Tosin siellä kannatti kuulemma jättää kaapu kotiin, neuvoi Sirius. Sitten tuli ehdotus: muutetaanko yhteen.
Tietenkin Luna suostui, tietenkin. He ostivat asunnon Lontoosta, Vuotavan noidankattilan läheltä. Ja nyt sinä alat ryyppäämään, sääli, vitsaili Luna silloin. En tietenkään, en minä voi kotia jättää kun sinä olet täällä, Sirius vastasi ja hymyili. Hymyili aina niin ihanaa hymyään. Jos Luna olisi silloin tiennyt, että että neljän kuukauden, vaivaisen neljän kuukauden jälkeen vitsi olisi totta, hän olisi tehnyt kaiken toisin.
Ensin Sirius oli poissa harvoin. Satunnaisia lauantai-iltoja kerran kuussa. Normaalia, tiesi Luna. Miesten pitää antaa välillä vähän sekoittaa päätään. Mutta sitten ne tihenivät. Kului vain muutama kuukausi, niin Sirius oli poissa miltein kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä Luna sai puhalimeen -vai oliko se pahelin?- soittoja poliiseilta. Sirius oli löytynyt sammuneena milloin mistäkin, välillä kaukaa, väillä läheltä. Silloin ne toivat Siriuksen takaisin kotiin. Poliisien ei tarvinnut edes kysyä osoitetta, ne tunsivat Siriuksen jo, niinkuin heidän kotinsa puhelinnumeron. Seuraavana päivänä Sirius lupasi lopettaa. Lupasi lopettaa, joka kerta.
Siriuksella oli paljon papereita lipastossaan. Kerran yöllä Luna oli herännyt siihen, että Sirius istui makuuhuoneen jakkaralla papereita kädessään. Sirius näytti huolestuneelta. Luna näki kuun heijastuvan miehensä vetisistä silmistä. Kymmeneen ikävuoteen asti Luna oli luullut, että miehet eivät itke. Mutta sitten hän oli kaatanut kannullisen kermakaljaa isänsä ruttusarvinen niistaisikki-valokuvien päälle. Isä oli käskenyt Lunan huoneeseensa, mutta hän oli jäänyt salaa ovensuuhun. Silloin isä oli itkenyt.
Kerran Luna oli avannut lipaston. Sirius oli ollut silloin Vuotavassa noidankattilassa, missäs muuallakaan. Hän oli valinnut sieltä summanmutikassa yhden paperin. Luna oli huono lukemaan. Isä oli opettanut häntä kun hän oli ollut yhdeksän, mutta Lunasta ei koskaan ollut tullut järin hyvää. Kun sanatkin viellä olivat vieraita, hän ei ymmärtänyt kovin paljoa. Siinä oli perintätoimisto jotain & jotain & jotain. Siinä oli huomautuskulut. Siinä oli perintäkulut, jokukorko ja alv. Siinä oli maksettava. Ja sitten hirveän paljon numeroita, varmaan viisi. Ja sitten pilkku, ja sitten viellä pari numeroa lisää. Luna ei tiennyt tarkkaan, mitä se tarkoitti, mutta käsitti että jotain surullista. Luna ei tiennyt, kenelle kertoa. Jos asiasta edes voisi kertoa kenellekkään. Ne olivat vain laskuja, normaaleja laskuja, niitä mitä Sirius aina maksoi, Luna uskotteli itselleen. Silti hän jossain mielensä sopukoissa tietää, ettei asia ole niin.
Tilanne tuntui pahentuvan. Sirius ei enää tee mitään muuta kun katselee papereitaan (eikä näytä niitä Lunalle), käy Vuotavassa noidankattilassa ja makaa sängyssä. Puhumattakaan siitä että siellä olisi tehty jotain muuta. Ei, ei Sirius tunnu enää koskaan edes huomaavan Lunaa. Ei halaa, pidä kädestä tai edes hymyile hänelle. Lunasta tuntuu, että Sirius on jossain aivan toisessa maailmassa.
Mutta kun aurinko paistaa, Sirius on onnellinen. Silloin, sanoo Sirius, unohdetaan kaikki. Mennään kävelylle ja etsitään pieniä puoteja joissa myydään ties mitä. Esitetään turisteja. Ajellaan metrolla. Ja sellaisina päivnä Luna on aina bussissa viisitoista, ja vaikkei sitä usko kukaan, antaa bussikuski aina alennuksen. Sitten mennään kotiin ja Sirius avaa radion, ei ole mitään väliä mitä sieltä kuuluu, tärkeintä että jotain. Ja Luna tanssii, tanssii auringonkeltaisessa mekossaan (suurennettu, on Luna sentään hiukan kasvanut) ja Sirius nauraa, ei tietenkään tanssivalle Lunalle vaan pelkästään ilosta.
Silloin Luna kuvittelee kaiken olevan niinkuin ennen, ennen Vuotavaa noidankattilaa ja Siriuksen papereita, ennen asuntoa tai yhtään mitään, silloin kun kaikki oli viellä auki, ei ollut Siriusta eikä Ginnyä ja kaikki oli mahdollista.
