Nimi: Muuttuja
Ikäraja: S
Genre: drama
Hahmot: Sirius lähinnä vain
Yhteenveto: Ennen kuin löytää eläimen itsestään, tulee vastaan hiljaisuus.
Vastuuvapaus: J.K. Rowling omistaa kaiken, minä en saa rahaa vaan vain hyvää mieltä.
A/N: En arvannut kirjoittavani vielä joskus Siriuksesta. 10 vuotta meni, mutta tässä sitä ollaan. Koira karvoistaan ja niin edelleen. Tämä pieni ficcinen syntyi vastauksena A Softer World -haasteeseen. Inspiraation lähteeni löytyy
täältä.
Not every verb has to be transitive.MUUTTUJA
Sirius sukeltaa itseensä kuin tummaan järviveteen. Sulkee silmänsä, vetää syvään henkeä ja painuu pinnan alle.
Veden alla äänet ja illan punertava valo vaimenevat. Todellisuus on vielä tässä, kaikki konkreettinen; luokkahuoneet, koulun käytävät, päällä oleva viitta, äsken syöty illallinen. Toisiaan muistuttavien päivien rytmi. Hän päästää niistä irti ja vajoaa syvemmälle.
Vastaan tulevat hänen ilonsa ja hymynsä. Miten nauru syntyy rintakehässä. Miten iho koskettaa ohimennen ihoa. Miten taikuus ja nuoruus kohisevat sydämestä kohti sormenpäitä. Miltä tuntuu löytää uusi salakäytävä ja ryömiä sen pölyistä lattiaa pitkin eteenpäin, tietämättä minne se johtaa. Hänen elämänsä kivijalat ympäröivät hänet. Ystävyys. Taikuus. Vapaus.
Hän vajoaa edelleen, viimeiset auringonsäteet katoavat ja ympärillä oleva hämärä muuttuu pimeäksi. Ikkunoiden eteen vedetyt verhot ovat raskaat, ovet suljettuja. Niiden takaa kuuluu kuiskauksia, jotka toisinaan muuttuvat korvia särkeväksi huudoksi. Pelko heikottaa jalkoja, mutta vielä vahvempi on uhma, jonka hän heittää puolustuksekseen kerta toisensa jälkeen.
On sukellettava syvemmälle, syvemmälle. Huuto muuttuu pehmeiksi sanoiksi, jotka hyväilevät ihoa kuin viileä vesi. Sinä olet puhdas. Sinun kaltaistesi on tulevaisuus. Jos hän katsoo tarkkaan, hän näkee pimeässä pikkuveljen silmät ja kotitalon pihamaan, ja hänen olonsa on pehmeä ja lämmin.
Mutta hän vajoaa edelleen, kuoriutuu kerros kerrokselta. Hänestä katoaa riehakkuus ja vakavuus. Hänestä riisutaan nauru ja makuaisti. Hänen muistonsa haalenevat, hänen pelkonsa unohtuvat.
Lopulta hänen jalkansa hipaisevat pohjaa, ja hän unohtaa oman nimensä. Täällä minuuden toisella puolen on vain hiljaisuutta. Ajatus käväisee hänen mielessään, ohimennen: näin pitkällä en ole vielä koskaan ollut. Sitten sekin katoaa.
Kunnes jokin liikahtaa hänessä. Eläin valpastuu. Aistit heräävät. Mieli muovautuu ja lähtee tavoittamaan maailmaa ympärillä. Ajatukset palaavat, ja niistä ensimmäinen on: jättäkää minut tänne. Hiljaisuuteen. Tyhjyyteen. Hän haluaa lähteä itsestään, mutta jäädä matkalle. Muuntua vain, olla tulematta miksikään. Kuin ilmiintyisi, eikä tulisi koskaan perille. Kuin nousisi luudalla lentoon, eikä koskaan laskeutuisi.
Mutta eläin hänessä on herännyt. Muutos on jo käynnissä; ihoa kutittaa, nivelet liikahtelevat, sydän hakkaa nopeammin, valppaammin.
Hän antaa periksi, koska ei osaa enää pysäyttää liikettä. Hän muuntautuu, tulee toiseksi, jättää keskeneräisyyden. Sukeltaa kohti pintaa. Hylkää tyhjyyden, hetki hetkeltä vähemmän vastentahtoisesti.
Kun hän avaa silmänsä, on edelleen ilta. Saksanhirvi puhaltaa lämmintä ja kosteaa ilmaa hänen kuonoaan vasten. Hänen mielensä täyttää käsittämätön ilo, jonka tahtiin koko hänen vartalonsa heiluu: James? James! Me teimme sen me teimme sen me teimme sen! Miten ylpeä Remus onkaan, todella ylpeä, mahtavan ylpeä, tämä on hienointa mitä me olemme koskaan tehneet!
Ja yhtäkkiä hänen olonsa on täysi eikä lainkaan keskeneräinen. Hän ravistaa mielestään järviveden sameuden ja pohjalla vallinneen hiljaisuuden kuin itseään kuivaksi pudisteleva koira.