Kirjoittaja Aihe: Asfalttipolku | S | dystopia  (Luettu 1559 kertaa)

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Asfalttipolku | S | dystopia
« : 09.01.2020 17:23:49 »
Ficin nimi: Asfalttipolku
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Kirjoittaja: Lyra

Summary: Asfaltin sirpaleet pilkuttavat kellertävää ruohokenttää.

A/N: Aikajärjestyksessä:
Yhden yön rutto, S
Kasvikaupunki, S
Asfalttipolku, S
Kukkahauta, S




ASFALTTIPOLKU




1.
Asfaltin sirpaleet pilkuttavat kellertävää ruohokenttää. Terä juoksee jaloissani täynnä energiaa hiukset vapaina tuulessa. Minun pitäisi pyytää häntä rauhoittumaan - kävelymatkaa on vielä edessä - mutta en tahdo muuttua tiukaksi isoveljeksi nyt.
“Karra”, Naakka kutsuu. Minä käännyn ympäri ja katson vanhempaa naista, joka on ottanut Lieskan reppuselkään. Se on turhaa energian tuhlaamista, mutta Naakka varmasti tietää sen itsekin.
“Niin?” minä kysyn.
“Kannattaisiko meidän pitää lounastauko?” Naakka kysyy. Hänen otsallaan on hikipisaroita.

Minä pohdin. Asfalttinen tie kiemurtelee kohti taivaanrantaa. Meidän pitäisi tavoittaa leiri iltahämärissä.
“Minulla on nälkä”, Terä ilmoittaa, vaikka yleensä hän pysytteleekin hiljaa.
“Tässä on ihan yhtä hyvä paikka kuin muuallakin”, minä vastaan.

2.
Aloe ja Helinä istuvat selät vastakkain ja kuiskuttelevat toisilleen. Heillä on omat salaisuudet ja omat juttunsa. Heitä ei koskaan näe erossa toistaan. He ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Parhaita ystäviä. Käännän katseeni ja jaan leipäni Terän kanssa.

Aurinko paistaa keskeltä taivasta. Edellisen yön kasvikaupunki on jäänyt kauas taakse. Seila ja Naakka täyttävät juomapulloja pienestä lähteestä. Ruohokentällä ei ole varjostavia puita ja tuuli on kuuman kuiva. Kaipaan puiden viileää varjoa ja kulautan vesipullosta muutaman lohduttavan suullisen.

Lounastauko on lyhyt. Meillä ei ole mitään tarvetta pysyä paikoillaan pidempään. Edessä on uusi leiri, eikä se tule lähemmäs, vaikka odottaisimmekin. Asfalttipolku jatkuu heinikkoiseen taivaanrantaan.

3.
Illan viilentyessä alan hätääntyä. Leirin pitäisi olla jo näköpiirissämme. Meidän pitäisi ainakin nähdä sen nuotioista nouseva savu. Naakka kävelee vierelleni.
“Sen pitäisi näkyä jo, eikö?” Naakka kysyy. Nyökkään. Ei ole mitään syytä valehdella.
“Oletko varma, että olemme oikealla reitillä?” Naakka puhuu hiljaa. Hän ei halua huolestuttaa muita. Minä olen varma. Tunnen asfalttipolun, tunnen joen, jonka ohitimme. Tätä reittiä minä ja Terä kuljimme Jokivarteen, kun Terä oli vasta sylivauva.

“Olen varma”, minä sanon. “Ehkä leiri on kauempana.”
“Me emme voi kävellä pimeässä”, Naakka sanoo. “Maasto ei ole tasaista ja saatame loukata itseämme, vaikka lapset jaksaisivatkin kävellä yötä myöten.” Minä tiedän sen.

4.
Kun pimeä viimein laskeutuu, leiriä ei vieläkään näy. Pimeässä ei näy nuotioiden valoa ja se viimein saa muutkin huolestumaan. Kun lapset on saatu nukkumaan, asetumme lähekkäin pitääksemme lämpöä ja kerron kuiskaten tilanteesta.
“Olemme siis oikealla reitillä, mutta leiri ei ole täällä?” Seila varmistaa. Minä nyökkään.
“Mitä me tehdään nyt?” Helinä kysyy. Aloe pysyttelee hiljaa.
“Me emme voi muuta kuin jatkaa matkaa”, Naakka sanoo. Se saa hiljaisuuden laskeutumaan.

“Leiri on kyllä siellä”, minä sanon. “Se on vain vähän pidemmällä kuin muistin.” Minä sydämeni pohjasta toivon niin. En voi sanoa epäilyksiäni ääneen. En ole koskaan tuntenut oloani enemmän lapseksi kuin juuri nyt.

5.
Naakka lupaa ottaa ensimmäisen vahtivuoron. Me muut asetumme kuumaan maahan. Aloe kiskoo reppunsa tyynyksi päänsä alle. Haluaisin mennä hänen viereensä nukkumaan. Aloe on vetänyt minua puoleensa jo hetken. Aloessa on jotain erilaista. Helinä kuitenkin asettuu tytön viereen, enkä uskalla astella niitä muutamia metrejä välistämme kiinni, vaan asetun Terän viereen pitkäkseni.

Tyttö tuhisee hiljaa ja se muistuttaa minua äidistä. Minä muistan äidin vielä jotenkin. Hänen vaaleat kiharansa ja pehmeät hymynsä. Minä muistan äidin, ennen kuin Yhden yön rutto iski ja hän kalpeni ja kuihtui päivässä kuoleman rajoille. Muistan, kuinka valvoin hänen vierellään.

Nostan katseeni ylös tähtitaivaaseen. Kuuntelen Helinän hiljaisia kuiskauksia Aloelle.

6.
Kun herään, on edelleen pimeää. Mietin hetken, miksi olen herännyt, mutta sitten kuulen Aloen puhuvan Naakalle. Vahtivuoron vaihto.
“Luuletko sinä, että me löydämme leirin?” Aloe kysyy.
“En ole varma”, Naakka vastaa.
“Minä luotan Karraan.”
“Niin minäkin”, Naakka sanoo. “Mutta hän oli vasta lapsi silloin.”
“Me olemme kaikki lapsia”, Aloe sanoo.

Ja niinhän he ovat. Aloe ja Helinä ovat viidentoista. Lieska ja Täplä kuuden. Naakka on heistä vanhin, eikä ole edes kolmeakymmentä. Naakka huokaisee ja ilmoittaa menevänsä nukkumaan. Kuuntelen vaatteiden kahinaa ja mietin pitäisikö minun kertoa olevani hereillä. En halua säikäyttää Aloeta. Aloe säikähtää niin helposti. Hän säpsähtelee yhtenään äkkinäisistä äänistä.

7.
Aamulla ilma on edelleen kuivan kuuma, kun jatkamme asfalttipolun seuraamista. Tunnelma on vaitonainen. Lapsetkin tietävät, että jotain on vialla. Kilometrit alkavat tuntua jaloissa, eikä repuissa ole ruokaa enää moneksi päiväksi. Aloe ja Helinä pitävät perää ja minä olen ottanut paikkani joukon kärjessä.

Asfaltti hohkaa kuumana, mitä korkeammalle aurinko nousee. Ohitamme ruostuneita kylttejä, joiden tekstistä ei enää saa selvää, vaikka osaisikin lukea. Luulen, että Naakka osaa. Kukaan ei ole ikinä opettanut minulle. Terä tarttuu käteeni. Hänen kätensä on niin pieni, että se tuntuu hukkuvan omaani.
“Pääsemmehän me perille?” Terä kysyy ääni heikkona.
“Tietysti”, minä vastaan, vaikka askel askeleelta olen vähemmän varma.

8.
Leiriä ei enää ole. Sen paikka näkyy selvänä maassa. Nuotioiden tuhkat ovat kylminä ja siellä täällä on nurmikossa painaumia, joissa on ollut telttoja. Kukaan ei uskalla kysyä, mitä seuraavaksi.
“Jahas”, Seila sanoo. “No ainakaan Karra ei valehdellut.”
“Tarkistakaa löytyykö, mistään ruokaa”, Naakka komentaa. Helinä ja Aloe alkavat tutkia vanhoja telttapaikkoja Lieska ja Täplä kintereillään.

“He ovat lähteneet”, Seila sanoo. Naakka nyökkää.
“Kaikki on viety mukana”, hän sanoo. “Ehkä Punainen sade osui heihin, mutta hautoja ei näy.” Minä huokaisen ja potkin asfalttia.
“Meidän pitää vain jatkaa matkaa”, Seila sanoo. Hänen äänensä on ärsyttävän tietävä. Me olemme kulkeneet tänne asti minun takiani.

9.
Me jatkamme matkaa. Leiri on ollut valtava ja sen raunioista löytyy muutama viltti. Saamme täytettyä vesivarastomme, mutta ruokaa alkaa olla vähissä. Tiedän Naakan toivovan, että löydämme jostain hedelmäpuita. Emme voi enää palata takaisin. Nyt voimme vain vaeltaa eteenpäin.

“Jäljet ovat tuoreet”, Aloe sanoo. “He eivät ole olleet pitkään poissa.” Me emme voi kuin vain toivoa, että lähdemme samaan suuntaan. Muuten harhailemme kunnes emme enää jaksa kävellä. Terä kiipeää selkääni. Hän ei paina juuri ollenkaan. Jalkani ottavat pian tutun rytmin rikkonaisella asfaltilla.

“Minua väsyttää”, Terä sanoo. Hänen kätensä ovat kietoutuneet kaulani ympärille.
“Tiedän”, vastaan ja huokaisen.

Asfalttipolku jatkuu ikuisuuksiin kohti taivaanrantaa.
« Viimeksi muokattu: 29.01.2020 17:38:44 kirjoittanut Lyra »

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 123
Vs: Asfalttipolku | S | dystopia
« Vastaus #1 : 09.01.2020 19:09:52 »
Luin sekä tämän että tuon Kasvikaupungin aiemmin, ja tykkäsin kyllä molemmista! Tästä tuli itselleni tosi vahvasti maailmanlopun fiilikset: pitkä, kivinen tie, jonka päässä odottaa vain tuhoutunut leiri, ruoka lopussa ja toivo ohenemassa. Ihanaa, etteivät nuoret kuitenkaan täysin vaipuneet synkkyyteen, vaikka tie ei vienytkään suoraan kohti pelastusta. Elämänhalu ja usko tulevaisuuteen on vielä tallessa siellä jossakin, koska he kaikesta huolimatta jaksavat jatkaa eteenpäin tietämättä, mitä loputtoman suoran päästä löytyy.

Kuva luomastasi dystooppisesta maailmasta vaikuttaa kovin karulta: en tiedä, kauanko itse selviäisin noissa olosuhteissa. Syvä ystävyys on kuitenkin pelastava voima joka tilanteessa, samoin keskinäinen luottamus. Tuhoutuneen leirin löytämistä seuranneessa pettymyksessä olisi varmasti ollut helppoa alkaa syyttelemään toisia, varsinkin Karraa, joka heitä sinne johdatti.

Lainaus
Aloe ja Helinä istuvat selät vastakkain ja kuiskuttelevat toisilleen. Heillä on omat salaisuudet ja omat juttunsa.
Tämä oli ihana. Se, miten Aloe ja Helinä pystyvät toistensa avulla irtautumaan hetkeksi tästä karusta todellisuudesta.

Lainaus
Ohitamme ruostuneita kylttejä, joiden tekstistä ei enää saa selvää, vaikka osaisikin lukea. Luulen, että Naakka osaa. Kukaan ei ole ikinä opettanut minulle.
Minusta tämä konkretisoi hyvin tilannetta, jossa nuoret elävät. Lukutaidolla ja sen opetuksella ei ole enää merkitystä, koska se ei ole välttämätöntä eloonjäämisen kannalta.

Kiitos tästä tekstistä, tykkäsin kovasti! Lukisin mielelläni myös lisää, jos olet vielä aikeissa jatkaa tätä sarjaa :)

- Naela