Nimi: Kuoleman laulu
Kirjoittaja: Littlegrazygirl
Ikäraja: sallittu
Genre: fantasia
Disclaimer: tarina ja hahmot itse keksimiäni
A/N: Opettaja käski meidän keksiä jonkinlainen novelli lopputyöksi ja tämän tapainen idea oli muhinoinut päässäni jo pitkään. Alkuperäisessä tarinassa tosin Kuolema lauloi tytölle, mistä syystä tuo otsikko tuli, en sitten jaksanut vaihtaa sitä järkevämmäksi. Epäröin tämän laittamista tänne, sillä tarina oli hieman kiireessä kirjoitettu ja nyt hieman nolottaa monikin asia tässä ficissä. No, toivottavasti nautitte!
-------------------------------------------------------------------------------
”Ai, oletko jo hereillä?”
Tyttö katsoi edessään istuvaa poikaa tyhmänä ja hetken ajan hänen päänsä oli aivan tyhjä.
”Mitä?”
Poika näytti noin 16 – vuotiaalta, musta pitkä kaapu peitti hänet kokonaan. Huppu oli nostettu pään yli, ja sen varjoista tyttöä tarkasteli kaksi terävää silmää. Kasvot olivat kalpeat, iho sileä, ei jälkeäkään teini-iän finnikriiseistä. Hiukset olivat lyhyet ja korpinmustat, silmät tumman ruskeat. Kun tyttö oli tuijotellut poikaa tarpeeksi, hän käänsi kasvonsa ympäristöön. He olivat puuveneessä, jonka nokassa keikkui lyhty. Poika meloi venettä eteenpäin rauhallisesti. Järven vesi oli tummanpunaista, ja heidän edessään näkyi vastarannalle joka oli valkoisen sumun peitossa. Heidän yllään kaartui luolan katto. Kun tyttö kääntyi, hän näki hitaasti loittonevan rannan jäävän taakse. Siellä rannalla oli ihmisjono ja jonkinlainen pieni musta rakennus.
Tyttö katsoi takaisin poikaan, joka myös tuijotti. Hiljaisuus venyi, ja tyttö yritti miettiä ankarasti, miten oli sattunut päätymään tänne. Hänellä ei ollut kylmä tai nälkä. Hän tunsi karhean penkin takamuksensa alla ja hän pystyi ajattelemaan. Tyttö nosti kätensä ja tuijotti sen läpi. Kämmen oli läpinäkyvä. Poika vain meloi samalla kun tyttö yritti olla kirkumatta. Lopulta hän kuitenkin rikkoi rauhan ensimmäisenä.
”Olenko minä kuollut?”
Poika käänsi katseensa. ”Ehkä. En tiedä”
”Miten niin ehkä? Miten voi olla ehkä kuollut? Etkö sinä ole jonkinlainen… Lautturi? Joka vie sieluja kuolemaan?” tyttö tivasi.
Poika lakkasi soutamasta ja tyttö pani huolestuneena merkille, että vene liikkui silti eteenpäin.
”No katsos kun minä vain vien sieluja. En minä tapa teitä. Sielut tulevat tänne automaattisesti. En ole käynyt maanpinnalla moneen sataan vuoteen. Liian masentava paikka.”
”Mutta minä en muista miten kuolin! En muista yhtään mitään!” tyttö huudahti ja puraisi huultaan.
”Sitten se on arpapeliä”, yllättäen poika virnisti ilkikurisesti, mutta tytön mielestä virne oli pikemminkin pahaenteinen.
”Saat kaksi vaihtoehtoa. Menetkö takaisin, vai siirrytkö seuraavaan elämääsi? Ongelma on, että sinä et muista mitään. Jos olet jo kuollut, joudut aaveeksi ja ikuisiksi ajoiksi vaeltelemaan maanpinnalle.”
”Entä toinen vaihtoehto?” tyttö kysyi hiljaa.
”No, siirtyminen toiseen elämään onnistuu heti, kun vien sinut rannalle. Mutta ota huomioon, että jos olet vain koomassa, tai et vielä kokonaan kuollut, niin palaaminen takaisin herättää sinut. Et tiedä edes minkä ikäinen olet, onko sinulla perhettä tai ystäviä.”
Tyttö haukkoi henkeään ja mietti ankarasti. Vaihtoehdot olivat liian ankarat. Vaelteleminen maan päällä ikuisesti aaveena ei kuulostanut hyvältä. Pahinta oli ettei tyttö muistanut mitään. Jospa hän oli vanha mummo, joka oli saanut sydänkohtauksen? Tai entä jos hän oli vasta lapsi, joka oli joutunut kolariin ja saanut pysyviä vammoja aivoihin?
”Kuinka kauan minulla on aikaa miettiä?” tyttö kysyi.
”Rajattomasti”, poika pyöräytti silmiään. ”Aika kulkee täällä tosi epäsäännöllisesti. Se ei pysähdy, mutta pituus riippuu asiakkaista.”
Tyttö laski päänsä ja yritti miettiä uudestaan. Mahdotontahan tällainen on! Entä jos hänellä olisi ystäviä, jotka rukoilisivat hänen heräämistään? Tai jos hänellä oli aviomies ja lapsia?
”Okei”, tyttö päätti ja vetäisi henkeä. ”Haluan mennä takaisin.”
Poika hihkaisi ja taputti käsiään iloisesti.
”Mahtavaa! Useimmat miettivät vastaustaan tosi pitkään!”
”Yksi kysymys”, tyttö tiuskaisi. Hän oli ajatellut tätä siitä lähtien kun oli nähnyt pojan. Se olisi ehkä liian klisee tai stereotypia, mutta tytön oli pakko kysyä.
”Oletko sinä Kuolema? Vai Viikatemies?”
Pojan ilme vaihtui tyrmistyneeksi ja tyttö tunsi miten vene heilahti rajusti. Tyttö melkein kaatui veteen, kun poika nousi seisomaan. Hän tarttui huppuunsa ja veti sen alas.
Tyttö tuijotti pääkallon mustiin silmäkuoppiin. Mätänevät, harmaat lihanpalat roikkuivat suikaleina poskilla ja ohimolla. Kallo oli kellertävä. Tyttö vain tuijotti lamaantuneena, hetken ajan hän luuli Kuoleman aikovan tappaa hänet.
”Voi, minä tiedän että en ole kaunotar. Huppu luo illuusion, mutta nimeni sanominen saa sen alas”, pääkallo virnisti mustilla hampaillaan. ”Älä näytä noin kauhistuneelta, pikkuinen. Olen onnellinen. Vain hyvin harvoin joku sanoo nimeni. Viimeksi se taisi olla Albert Einstein.”
Tyttö haukkoi henkeään ja nousi pystyyn. ”Haluan takaisin.”
”Hyvä on, näinhän se onnistuu”, Kuolema tarttui tyttöön, joka tunsi kylmien luiden kovuuden, ja mietti miksiköhän se ei mennyt hänen läpinäkyvästä kehostaan läpi.
Kuolema tyrkkäsi hänet veteen.
Vesi painoi häntä. Verenpunainen läpäisi hänet. Kuplat suurenivat ja tunkeutuivat hänen suuhunsa. Tyttö ei pystynyt sulkemaan silmiään, kun vesi nosti hänet ylös kirkkaaseen valoon. Valkoinen valo tunkeutui hänen silmiensä läpi. Tytöllä oli lämmin olo.
Ja hän aukaisi silmänsä.
