Nimi: Mitä jäljelle jää
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: K-11
Genret: angst, draama
Paritukset: tahtoisin ajatella Severus/Lilyna
Varoitukset: Jaa, Severus ei välttämättä ole aivan oma itsensä.
Vastuuvapautus: En ole JKR, joten en myöskään omista hahmoja tai paikkoja.
Yhteenveto: Hänen sydämensä oli jäätä.
A/N: Osallistuu 12+ virkettä haasteeseen Severus Kalkaroksella sekä FF50, Severus Kalkaroksella, sanana 003. Loppu.
A/N2: Okei, ei ehkä ole kaikkein selvin ficcini, mutta sanotaanko näin, että joskus pitää kirjoittaa myös hieman abstraktinpaakin tekstiä, joten tämä on sellainen nyt.
Mitä jäljelle jää
Severus pystyi seuraamaan nuoren naisen kulkua nurmikon huurteiseen pintaan painuneiden jalanjälkien avulla. Hän värähti pienesti huomatessaan veripisaroita siellä täällä tytön kulkureitin varrella. Välillä mies kadotti tytön jäljet ja saattoi kulkea vain kuunsirpin kapeassa valossa pitkin villiintynyttä puutarhaa.
Severuksen korviin kantautui jostain kaukaa vaimeaa huilumusiikkia, mutta hän ei välittänyt sen kutsuvasta soinnista, hänen piti löytää kadottamansa. Miehen katse harhaili vinosta puutarhavajasta kaukana siintävään metsään, jonka puut loivat varjojaan hänen ympärilleen.
Mies muisti kuinka hän oli antanut naiselle lupauksen puutarhavajan takana ja sinetöinyt heidän sopimuksensa suudelmalla. Severus oli silloin ollut kunnianhimoinen ja varma onnistumisestaan. Hän ei ollut edes kuunnellut tytön isää, joka oli piippu huulipielestään roikkuen väittänyt, ettei Severus koskaan voisi onnistua suunnitelmissaan.
Hän oli herännyt liian myöhään todellisuuteen, elämä ei ollut niin mustavalkoista mitä hän oli kuvitellut. Hän oli ollut silloin nuori, rohkea ja itsevarma eikä hän ollut ollut varautunut siihen sukellukseen, jonka hänen maailmansa oli tehnyt vain viikkoja sen jälkeen kun oli kosinut rakastettuaan. Severuksen elämä oli täynnä kylmää pimeyttä eikä valon pilkahduksia ollut olemassakaan.
Severus potkaisi hylättyä kenkää raivoissaan ja kirosi maailman epäreiluutta, vihasi sitä mikä hänestä oli tullut vuosien saatossa. Hänen sydämensä oli täynnä jäätä eikä oikeutta onneen ollut. Hänen katseensa pysähtyi jälleen etsimään tuttuja maamerkkejä, taloa jonka katto oli kalteva ja päästi vedet sisään sateella kymmenistä pienistä rei'istä, joita kukaan ei ollut paikannut.
Ilma helmeili syksyä, talvi saapuisi pian niin kuin joka vuosi. Mies ei pitänyt puiden punaisia lehtiä arvossaan, ne muistuttivat liikaa menneisyydestä, joka oli ohitse. Hänen ei olisi koskaan pitänyt myötäillä ystäviään, ei koskaan tehdä niin kuin he tekivät. Silloin vain taivas oli ollut rajana, mutta huipulta oli tipahtanut nopeammin kuin mies oli uskonutkaan.
Severus katui paljon, hän katui monia sanottuja ja sanomattomia sanoja. Etenkin sitä hirvittävintä, jonka koskaan saattoi sanoa rakastetulleen. Se muisto oli kirkkaana hänen mielessään eikä sitä saanut koskaan pois aivojen muistikeskuksesta. Ei vaikka olisi yrittänyt upottaa itsensä Mustaan järveen alkoholin turruttaessa hänen mieltään.
Mies värisi, johtuiko se kylmästä tai pelosta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän olisi tahtonut toivottaa itsensä sinne missä pippuri kasvaa, mutta sekään ei olisi auttanut. Hän valutti ensimmäiset kyyneleensä kahteenkymmeneen vuoteen löytäessään etsimänsä, liian myöhään.
Sanalista
1. huurteinen
2. pisara
3. puutarha
4. huilu
5. vino
6. suudelma
7. kunnianhimoinen
8. piippu
9. herätä
10. sukeltaa
11. kylmä
12. kenkä
13. jää
14. kalteva
15. helmeilevä
16. punainen
17. myötäillä
18. taivas
19. sana
20. hirvittävä
21. kirkas
22. upota
23. värinä
24. pippuri
25. kyynel