Rukoussavunauha • K11

[elektrik bones]

Nimi: Rukoussavunauha
Ikäsuositus: K11
Tyylilajit: öäm angst, hurt/comfort?
Varoitukset: kiroilua ehkä liikaakin, ilkeitä ihmisiä ja tupakkaa! jeesustelu
Yhteenveto: Mä en oikeasti voinut uskoa sitä ja hetken ajan mä luulin sitä horisontissa kajastavaa ihmishahmoa Jeesuksen lähettilääksi, joka oli huomannut mun maanpäällisen kärsimyksen ja saapunut pelastamaan mut.

A/N: okei ensinnäkään mä en voi uskoa, että minä olen kirjoittanut tämän tekstin, koska uskonnollisuus. Tai no “uskonnollisuus” :___D kattoo nyt miten uskonnoliseksi tää lasketaan... osallistuu originaali10:iin MUTTA JEE KOMMENTOIKAA.

Rukoussavunauha

Mä astuin ulos koulun pääovista ja saatoin oikeasti tuntea kuinka se koulun ummehtunut ja seesteinen tunnelma vaihtui kylmän talvipäivän vuoksi jäätäväksi. Mä otin muutaman askeleen pois katokselta päin, kaivoin taskustani röökiaskin asettaen sieltä sitten yhden röökin mun hymyhuulien väliin. Mä olin aika iloinen, että päivä oli viimein loppu, koska nyt ehdin rauhassa ketjupolttaa, se kun oli ainoa asia, mitä olin koko päivän ajatellut. Multa meni varmaan kaikki psykantunnin opetus ohi korvien, mutta kehityksestä mä oppisin kirjastakin. Liikkatunnin jääkiekosta en ollut niin varma, mutta sillä hetkellä mua ei edes tainnut haitata se, etten osannut. Ehkä sitä hetkeä olisi voinut kuvata termillä “sen kuuliaisen ja tunnollisen lukiolaisopiskeluinnon vastakohta”, mutta a) mä olin jo oppinut, ettei ainakaan meidän lukiossa kukaan tehnyt muuta kuin ryyppäsi nasuissa ja risteilyllä, ja tietenkin sluibasi tunnit, ja b) koko termi oli täysin hyödytön, koska saman asian pystyi selittämään sillä faktalla, että mä olin jo neljä vuotta polttanut. Okei, ei se kamalan paljolta kuulostanut, mutta jos se neljä vuotta polttanut henkilö olikin vasta 17-vuotias, se neljä vuotta muuttuu helposti aika pitkäksi ajaksi, noin neljäsosa mun elämästä.

Mä kaivoin mun stenkun päivänvaloon, mutta siitä taisi olla kaasu loppunut, koska kun mä yritin sytyttää mun röökiä, se mitä tapahtui, oli pelkkä pssf-ääni stenkusta ja vammainen kipinä, millä ei olisi saanut mitään sytytettyä. En voinut muuta kuin kirota, koska mun rahatilanteella mä en usein saanut ostettua röökiä, ja nyt kun mulla vihdoin oli tupakkaa, en voinut polttaa, kun aika oli mennyt paskomaan mun stenkun.
Vitun vittu. Jos se oli jonkinlainen merkki Jumalalta, ettei saanut polttaa, mä varmaan tulisin joutumaan helvetin kiirastuliin, koska mulla ei ollut minkäänlaista motivaatiota noudattaa Hänen tahtoaan. Kuitenkaan en uskonut pääseväni Taivaaseen -mä en ollut elänyt niin kuin kristitty, vaikka olinkin seurakunnan isosena laulamassa rippileireillä kesäisin jotain Jesse on ihku-lauluja.

Mun piti löytää itselleni tulta, koska vitutus vain lisäksi mun jo valmiiksi kyltymätöntä nikotiinintarvetta. Mä saatoin vain toivoa, että joku kiva ihminen olisi koulun parkkiksella, mutta toisaalta alitajuisesti mä tiesin, että se “kiva ihminen” oli aika utopistinen ajatus; koko mun koulu kun piti mua täysluuserina, ja valtavan jälki-istunnon jälkeen kello oli jo puoli viisi. Uskonpuutteesta huolimatta mä käännyin vasemmalle ja hyppäsin talvehtivan puskan yli -se oli oikotie-, ja vihdoin, vihdoin, mun onneni kääntyi. Mä en oikeasti voinut uskoa sitä ja hetken ajan mä luulin sitä horisontissa kajastavaa ihmishahmoa Jeesuksen lähettilääksi, joka oli huomannut mun maanpäällisen kärsimyksen ja saapunut pelastamaan mut. Joka tapauksessa se oli henkilö, jolla oli mitä oletettavammin tulta. Mä otin askeleen sitä kohti -tai no oikeastaan liikkamaikka olisi nimennyt sen “loikaksi”, mutta vaikka mun mieli typeryyksissään meni sellaisia määritelmiä ajattelemaan, mä -henkilökohtaisesti- en ollut niistä kiinnostunut. Se oli mulle yksi paskan hailee vedinkö mä siinä jotain voltteja vaiko sipsutusta, kun mun ainoa päämäärä oli löytää tulta, jotta mä pääsisin polttamaan sademetsiä omalla hassulla tavallani. Mä olin ekoterroristi, mutta en mä sillä ylpeillyt. Musta tupakointi oli kuvottavaa, mutta mulle se oli ainoa pakokeino koti -ja kouluongelmista. Oli sinänsä huvittavaa, että mun elämäni paras asia oli täyspaska.

Tervehdys herätti mut tulevaisuuteen. Olin varma, että näytin siinä ihan idiootilta seisoessani paikoillani tupakka suussa. Nostin mun katseen siihen tervehtijään, joka ei ollut mikään Jesse, mutta enkeli se tavallaan oli: Sillä oli vaaleat, kiharat ja pitkät hiukset sekä sellainen lohduttava katse, johon mä olisin voinut vaikka upota, mutta mikä tärkeintä - se oli uusi. Mä tiesin, että se oli uusi, koska meidän asuinalue oli tajuttoman pieni, enkä mä ollut nähnyt sitä ennen. Se oli varmaan kirkon nuoriso-ohjaajan uusi naapuri, koska Saara, se nuoriso-ohjaaja, oli kertonut viime isostapaamisessa, että niiden naapuri sai myytyä viimein talonsa.

“Hei”, mä vastasin sille uudelle ihmiselle, jolloin se hymyili takaisin hampaat valkoisina. Mä en tosissani ollut nähnyt mitään niin kivaa aikoihin, joten ehkä mun tuuri oli kääntymässä.
“Tää tulee varmaan ihan puskista, mutta ei sulla sattuisi olemaan tulta?” Mä kysyin nolona, kun se sytyttämätön tupakka oli vieläkin mun huulien välissä.
“Ei ongelmaa”, tuntematon henkilö sanoi, sytytti mun röökin, ja mä tunsin syvää kiitosta siitä, että mun elämässä oli kerrankin joku, joka ei vihannut mua niin avoimesti.
“Ootko sä uusi täällä?” Mä kysyin vähän vaivaantuneena. Yleensä ihmiset eivät tulleet tarjoamaan mulle seuraansa omasta tahdostaan, joten en oikein osannut olla siinä tilanteessa.
“Joo, kyl mä oon”, se vastasi, ja mä luulen, että se oli vähän ujo, kun puhui niin vähän. Se seisoi siinä, mä poltin tupakkaa -mun mielestä se oli mukavaa-, ja kun mä tumppasin, se vihdoin esitteli itsensä.
“Lehtovaara”, se kertoi. Mä nyökkäsin ja hoin pään sisällä vittuperkelettä, koska mua hävetti olla niin tumpelo sosiaalisissa tilanteissa.
“Mökkö”, mä mumisin ja punastuin saman tien - mä olin saanut kuulla sukunimestäni niin kauan kuin satun vain muistamaan-, mä en olisi halunnut kertoa nimeäni sillä tapaa. Etunimi olisi ollut paljon helpompi kertoa, mutta kai nuorten maailmassa oli yleistä kutsua sukunimin. Meidän koulun pahispossekin oli Virtanen, Metso ja poikkeuksena Paddington, jonka lempinimen alkuperästä mä en tiennyt pätkääkään.

Kuitenkin mä sain vastaukseksi hymyn, ehkä ystävänkin. Mua ei olisi ihmettänyt jos Lehtovaara olisikin ollut enkeli -rukouksethan oli tulenliekkejä, ja mä olin tulen avulla rukoillut keuhkot mustaksi.