Nimi: Nähdään taivaassa
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Paritus: Hermes/?
Haaste: Fanfic-bingo sanalla toinen todellisuus
Oma sana: Parituksen saa kukin kuvitella, miten haluaa. Minä kuvittelin siihen... No kyllä te tiedätte.
Nähdään taivaassa
Sataa. Hermes seisoo suoraan vesiryöpyn alla. Sateessa kyyneliä ei näe, mutta siellä ne ovat: valumassa korkeita poskipäitä pitkin, ohi värisevän suun, jolle hymy usein leviää niin kovin helposti vaan ei tänään, ei nyt. Vaatteet painavat raskaina. Hän on seissyt siellä jo hyvän aikaa. Kylmyys hyytää luita myöten, mutta jumala ei siirry. Kurkusta karkaa tukahtunut inahdus, joka hukkuu sateen kohinaan. Märät kiharat ovat liimautuneena otsalle, niskaan. Iho hohkaa kylmänä ja silti sataa. Hermes toivoo, että raaka, kylmä vesisuihku raskaan harmaista pilvistä huuhtoisi hänet mukanaan, mutta sellaiseen ei tavallinen sade pysty. Se pystyy ainoastaan kastelemaan jumalan kutakuinkin ja saada hänen olonsa kylmäksi, hylätyksi. Se voi painaa hänet polvilleen märälle kuistille ja tartuttaa vaatteet kiinni ihoon, mutta paljon muuta sade ei jumalalle voi tehdä. Se pahoittelee, ropisee keskeytyksettä lehtien päälle, mutta Hermes ei kuule. Hermekselle maailma on julman hiljainen.
Siitä on jo viisi vuotta. Jatka eteenpäin.
Mutta Hermes ei pysty. Hän puristaa vatsaansa ja hengittää raskaasti. Tänään kaikki sattuu. Tänään hän muistaa.
Muistatko mitä hän sanoi?
”Nähdään taivaassa, Hermes.”
Mutta pääsevätkö jumalat taivaaseen? Hän epäilee, mutta toisen sanat viiltävät syvältä, vaikka ne sanottiin puoliksi leikillään, tuskaisen ja kireän hymyn kera.
Nähdään taivaassa.
Hän on nähnyt kuolemaa paljon pitkän elämänsä aikana, mutta sen katsominen oli erilaista. Hiipuminen. Se ei ole normaali tapa kuolla.
”Et sinä kuole.”
”Uskotko tuota itsekään?”
”Sinä et voi kuolla.”
”En haluaisi, ihan totta.”
”Älä sitten.”
Hitaus, päivä kerrallaan. Kuin katsoisi kuolemaa hidastettuna. Hermes muistaa tuskan. Hän muistaa kivun ja rasituksen juonteet toisen kasvoilla. Hän toivoi, että voisi pyyhkäistä ne pois. Hän ei halunnut koskaan jättää häntä yksin.
”Älä kurtistele kasvojasi tuolla tavoin tai ne jäävät tuohon asentoon.”
”Mitä väliä sillä olisi?”
”Ai minulta vietäisiin viimeinenkin ilo? Sinun komeat kasvosi, Hermes. Älä pilaa niitä. Minun takiani.”
”Minä tekisin mitä tahansa sinun tähtesi.”
”Minä tiedän. Joten lopeta se kurtistelu ja hymyile minulle.”
Hermes hymyili, aina ja sai hymyn takaisin, mutta se hymy repi hänen sydämensä riekaleiksi, sillä siinä hymyssä tiivistyi liian suuri kärsimys. Eikö edes jumalille voisi suoda helppoa tapaa kuolla? Miksi siitä pitäisi kärsiä niin paljon? Eikö kuolema ole jo tarpeeksi?
Voima, jonka hän tuntee ruumiissaan joka päivä, tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Miksi hän ei heikkene, kuten muut? Miksi hän sinnittelee päivästä toiseen samanlaisena, muuttumattomana?
”Eikö ole mukavaa tietää, että maailmalla on yhä suunnitelmia sinun varallesi?”
”Vitut niistä. Mitä iloa sellaisesta on, kun kaikki rakkaat kuolevat ympäriltä?”
”Kukaan ei ole vielä kuollut, Hermes…”
”Katso vain, pian ovat.”
”Minkä minä sille voin?”
”Voisit taistella.”
”Hidastaisin prosessia, joka on jo ennestään hidas ja aivan helvetin tuskallinen? Tajuatko, mitä olet pyytämässä minulta?”
Ei Hermes tietenkään pystynyt vaatimaan sellaista, mutta suru ja murhe hänen silmissään kertoivat, että mitä vain, jos saisi pitää toisen kauemmin luonaan. Se oli itsekäs tarve, mutta Hermes ei tiennyt – ei tiedä vieläkään – mitä hänen pitäisi tehdä ilman häntä.
Vuosisatojen mennessä ohitse kuin silmänräpäys, toinen tuntui aina itsestäänselvyydeltä. Nyt Hermes katuu ajattelemattomuuttaan. Hän haluaisi palata ajassa taaksepäin, nauttia kaikista yhteisistä hetkistä, mutta jumala tietää, että siitä huolimatta hän tuudittuisi tunteeseen, jossa toinen on aina paikalla, aina saatavilla. Ei hän voisi kuolla. Nyt hän on kuollut ja Hermes itkee sateessa.
Ennen tarvittiin paljon ennen kuin kyyneleet vapautuivat iloisen ja huolettoman viestinviejän kirkkaista, sinivihreistä silmistä, mutta nykyään tarvitaan vain yksi muisto oikealla hetkellä. Aina se muisto ei ole hänestä. Se voi olla mikä tahansa vanhoilta, hyviltä ajoilta. Muisto lipuu silmien eteen, kunnes jakautuu niin, että Hermes näkee yhtä aikaa sekä muiston, että nykyisen maailman. Ero on niin murskaava ja raastavan kipeä, ettei sille voi kun itkeä ja kirota, miksi näin kävi. He ovat jumalia. Jos heidän aikansa on ohi, olkoon niin, mutta miksi Hermeksen pitää katsella toisten kuolemaa sivusta? Eivätkö he voisi mennä kaikki kerralla?
Ei ole ketään, joka osaisi vastata sellaisiin kysymyksiin. Athene tuijottaa häntä kiukkuisesti pöydän yli, jos hän edes avaa suunsa ja kysyy jotain tällaista.
”Mitä väliä, Hermes?” tiukkaa jumalatar. ”Valitatko kurjaa kohtaloasi, jossa sinulle on langetettu pysyvät voimat ja ikuinen nuoruus? Anteeksi, jos en tunne sympatiaa sinua kohtaan.”
Jos Hermes puhuu kuolemasta, Athene suuttuu. Jos hän puhuu taistelemisesta, Athene levittelee käsiään ja sanoo purevan ivallisesti:
”Etsi minulle vastustaja, niin minä taistelen. Etsi minulle syypää tähän sotkuun, niin minä laitan hänet kärsimään ja katumaan. Kostan kaikkien kuoleman. Mutta kerrohan, Hermes… Mistä sinä löydät syntipukin?”
Sellaista ei ollut ja Athene tietää sen, mutta hetken Hermes kihisi uhmaa ja vannoi, että löytäisi jonkun, jota voisi syyttää kaikesta. Katse Athenen silmissä kuitenkin tukahdutti sellaiset ajatukset ja Hermeksen teki mieli ulvoa turhautumisesta. Pitäisikö kaikki vain niellä ja katsella vierestä?
Toiset jumalat ovat hänelle kateellisia. He eivät enää halua puhua hänelle, saati nähdä häntä. Aivan kuin tämä olisi Hermeksen syytä, mutta sisimmässään jumala ymmärtää. Hänkin luultavasti vihaisi itseään, jos näkisi toisen pysyvän samanlaisena samaan aikaan, kun elämä imeytyi hänestä itsestä, hitaasti.
Vai vihaisiko? Hermes alkaa epäillä. Luultavasti hän vain säälisi sellaista yksilöä. Se, joka ei kuole, saa todistaa jumalten hiipumista voimatta itse seurata perässä. Maailmankaikkeuden hienot suunnitelmat hänen varalleen ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaiset: hänen kohtalonsa on jäädä ainoaksi jumalaksi maan päälle, aivan yksin. Hänen tehtävänsä on todistaa jumalten loppua. Se on murskaava ajatus. Toisen lupaus estää häntä kuitenkin vaipumasta lopullisesti epätoivoon.
”Nähdään taivaassa”, Hermes kuiskaa kuistikeinulle ja toivoo, että hän kuulee.
