fierté, heipähei ja tervetuloa vain tekstieni pariin! Et ole tosiaan tainnut multa koskaan mitään lukea, tai ainakaan et ole kommenttia jättänyt niin, että tietäisin siitä. Enkä mie toisaalta ole niin kauheasti kirjotellutkaan, runoja lähinnä. Ihanaa kuitenki että päädyit tätä lukemaan! Okakettu oli näköjään sujauttanut mut kommenttikampanjaan (kiitos siitä!), mistä ilostuin kovasti.
Heti alkuun on sanottava, että ymmärrän tän sun ongelman näiden nimettömien hahmojeni kanssa varsin hyvin. Joissain kohdissa se aiheuttaa hämäännystä enemmän ja joissain vähemmän, mutta musta ei tuntunut oikealta nimetä näitä. Olis tuntunu oudolta kirjoittaa että Matti ja Maija ja Pirkko.
Tuossa mainitsemassasi ”Kun minun mieheni”- kohdassa yritin kauan keksiä parempaa tapaa ilmaista asiani, mutta en sellaista keksinyt. Ärsyynnyin noihin viittaussuhteisiin (olen aina ollut aivan luokattoman huono viittaamaan teksteissäni henkilöihin jotka ovat jotain muuta kuin minä tai sinä) ja päätin sitten antaa olla, vaikka aavistin että siitä varmaan kuullaan sitten jälkeenpäin
Tuolla aamun kankeudella hain nimenomaan tuota erektiota, kuten RoastedGarlic valaisikin.
Voittaminen on tässä tosiaan aika moniselitteinen käsite. Kirjoittaessani mietin, onko elämässä oikeastaan voittajia lainkaan, vai onko jokainen lopulta yhtälailla häviäjä ja tulin lopputulokseen, että niin sen on oltava.
Joka tapauksessa luulen, että tätäkin tarinaa eri henkilöiden silmin katsoessa jokainen valitsee voittajaksi eri osapuolen.
Mulla on päässä joku surullinen juttu kolmiodraamoihin, yritän päästä siitä eroon. Mutta mukavaa että kieli miellytti, vaikka nimettömyys jäikin häiritsemään. Se täytyy vielä sanoa, että mulle tuo nimeämättömyys nimenomaan tuo hahmoja lähemmäs. Jos kutsuisin heitä vaikkapa juurikin Matiksi ja Maijaksi, se ei tulisi itseäni niin lähelle.
Kiitos ihanasta, pitkästä ja analyyttisestä kommentistasi!
RoastedGarlic, sie teet minut aina yhtä onnelliseksi ko suot mulle kommenttejasti. Ja olen tietenki erityisen onnellinen siittä, että pidit. Mie olen tullu niin epävarmaksi proosan suhteen, että tuntuu hulluudelta edes yrittää laittaa jotaki ihmisten nähtäville. Runot on nykyään mulle niin paljon helpompia, että proosa tuntuu aina epätyydyttävältä ja keskeneräiseltä. Ja justiinsa siksi tuntuu hyvältä tietää, että jotku lukee ja vielä pitää.
Eikä aina tosiaan tarvitte tulkita, tässä se voittaminen ja häviäiminen ja ylipäätään kivun kanssa eläminen – itsensä naurunalaiseksi tekeminen – on jotenki niin sekasin, että ehkä parempiki olla ylitulkitsematta.
Kiitos sulleki vielä siitä että olit ihana ja jätit kommentin. Sieki pelastit minun päivän.
