Otsikko: Kyyneleet silmissä, silmät kyynelissä
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Kuroko no Basket
Genre: 3x ficlet, draama, hiukan angstia ilmassa, romance
Ikäraja: K-11 varmaan vähän liioiteltuna
Paritus/Päähenkilöt: Kagami(/Kuroko, viimeisessä)
Disclaimer: Kuroko no Basket ei ole minun omaisuuttani, enkä tienaa kirjoittelullani yhtään mitään. Lainaan hahmoja ihan huvin vuoksi.
Summary: Onneksi nyt sataa, onneksi kukaan muu ei huomaisi vaikka katsoisikin.A/N: Otsikointitaitojeni surkeus. Se on päässyt uudelle tasolle. Alaotsikko voisi olla kolme asiaa, joiden takia Taiga itki. Jep. Toinen näistä on hiukan epäuskottava minunkin mielestäni, mutta kun. Kolme pitää olla, kaksi ei riitä.
Tämä on puolisentoista viikkoa vanha, uskallan julkaista nyt. Oikeasti, en osaa kirjoittaa pitkiä juttuja. Tai osaan, mutta sitten pitää välillä lopettaa ja alkaa kirjoittamaan tosi lyhyitä ficlettejä. Piti kirjoittaa ilman paritusta, mutta ei onnistunut hehee miksiköhän. Ja se viimeinen venähti
hups. Tässä on muuten vähän elämänkaartakin, lapsi-nuori-aikuinen. Viimeinen voisi olla nuorikin, mutta näin sen ajattelin. Mutjoo eiköhän siinä ollut kaikki, kommentit olisivat ihania. (:
* * * * * * * * * * *
Kyyneleet silmissä, silmät kyynelissä
Kipu
Musta otus peittää Kagamin näkökentän. Kaikki tapahtuu niin yllättäen ja täysin ilman syytä, että poika ei ehdi edes miettiä pakotietä, saati sitten kulkea sellaista. Peto upottaa hampaansa lihaan ja poika ulvaisee tuskasta - vaikka hän myöhemmin saakin kuulla lääkäriltä, ettei koira purrut täydellä voimalla. Kagamiin sattuu, ihan oikeasti sattuu. Hän ei ikinä itke pintanaarmuista, eikä suostu myöntämään tätä sellaiseksi vaikka lääkäri sanoisi muuta. Veri virtaa pitkin ihoa ja Kagami pelkää, että pala lähtee irti. Pelkää, että hampaat jättävät kuopan, joka arpeutuu hitaasti aiheuttaen lisää tätä sietämätöntä kipua. Ja kun hän vuosien päästä katsoisi peiliin, arpi olisi siinä yhä, pelon muotoinen.
Kagamille on joskus kerrottu, että koirat aistivat tunteet.
Hän on pohjattoman katkera siitä, että hänen heikkoutensa pystyi haistamaan rohkeuden yli.
Muutos
Kagami ei tiedä, miksi häntä itkettää lentokoneen vessassa. Hän tietää vain, että se on äärimmäisen nolostuttavaa ja epämiehekästä - kuka oikeasti itkee
lentokoneen vessassa?Kagami haistaa himmeästi halvan hajuveden ja ihmettelee, kuinka paljon sellaista vessan edellinen käyttäjä on itseensä suihkuttanut tänä aamuna. Tai sitten kyseessä on kansainvälinen huippurikollinen, joka pystyy jotenkin tuomaan nesteitä lentokoneeseen.
Ehkä se sietämätön haju saa silmät vuotamaan. Ehkä Kagami ei olekaan säälittävä pelkuri. Siksi häntä kuuluisi nyt kutsua.
Ehkä kuuluisi muutenkin. Ehkä joku pystyisi näyttämään hänelle, ettei hänen tekemänsä päätös ole naurettavan helppo.
"Taiga Kagamista tulee Japanin paras koripalloilija."
Maan, josta olisi parempi löytyä kunnon vastusta.
Poika vetää kasvoilleen naamion. Kätkee kyyneleet ja aidon hymyn parhaansa mukaan, niitä ei tarvitse näyttää jokaiselle vastaantulijalle.
Oli teistä vastusta tai ei, yrittäkää estää. Näyttäkää, että tämä on tarpeeksi hyvä koti tulisieluiselle.Rakas
Kagami ei ole ikinä ollut museotyyppiä, kirjastotyyppiä tai oikeastaan mitään tyyppiä, mihin sisältyisi paikallaan istumista tai seisoskelua. Kun Kuroko päätti aamulla lähteä katsomaan jonkun isonkin taiteilijan näyttelyä (mistä asti hänkin on sellaisesta välittänyt, Kagami ihmettelee) hän sai lähteä ihan yksinään.
Nyt ilta on kuitenkin hämärtymässä ja Kagami alkaa kyllästyä yksinoloon. Sade hakkaa ikkunoita, kuunsirppi on paljastumassa pilvien takaa, mies päättää avata television ja surffailla kanavilla. Hänen katseensa kiinnittyy uutislähetykseen jo tutuksi käyneestä näyttelystä. Se taiteilijatyyppi taisi olla isokin kiho, tosiaan.
Kuunnellessaan tarkemmin Kagami huomaa asioita, joiden ei pitäisi olla totta, jotka eivät
voineet olla totta.
"...Kello 19.00... Ammuskeluvälikohtaus..."
Valmiiksi huonokuntoinen kaukosäädin tippuu parkettiin. Kagami juoksee ulos, jättää avaimet ja kännykän lojumaan oven toiselle puolelle. Jos hän ei nyt ehdi ajoissa, millään ei ole mitään väliä. Hän jää makaamaan ojanpenkkaan eikä nouse enää.
* * *
Kagami ei muista ikinä juosseensa näin lujaa, ja se on todella jo jotain. Hän on puolet matkasta sokeana, kun vesipisarat liimaavat hiukset silmien päälle. Raajat tuntuvat kumman raskailta, eivätkä pelkästään veden painosta johtuen.
Sen kirotun museon ympärillä on keltaista nauhaa: poliisitutkinta, poliisitutkinta. Kagami valmistautuu repimään sen riekaleiksi, mutta kuulee yhtäkkiä päässään järjen äänen: katso ensin tältä puolelta. Ja hän katsoo. Katsoo nähdäkseen vellovan ihmispaljouden, itkeviä omaisia, uteliaita sivullisia, lempeyden ruumiillistumia kokoamassa kynttilämerta yhteen paikkaan. Kagami ei välitä yhdestäkään, hän kävelee jonkun varpaille eikä ehdi edes miettiä anteeksipyyntöä. Miksi sen ainoan merkityksellisen henkilön täytyy olla näkymätön? Hän saattaa olla täällä tai maata maassa poliisinauhan takana, epätietoisuus sumentaa Kagamin tajuntaa.
Kun punahiuksinen sitten löytää etsimänsä sateenvarjon alta tuijottamassa tyhjyyteen, hänen ensimmäinen reaktionsa on raivo: jalat kävelevät kohteen luokse polkaisten joka askeleella kunnolla, aivan kuin maata pitäisi syyttää kaikesta kurjuudesta. Kuroko ehtii puhua ensin.
"Ai, yritin soittaa sinulle. Kännykkäsi on..."
"Ääliö! ÄÄLIÖ! Missä sinäkin olet viipynyt!"
Kuroko häkeltyy vihaisesta äänensävystä. Niinkin paljon, että Kagamin tarttuessa häntä hartioista hänen otteensa lipeää sateenvarjosta ja kuin ihmeen kaupalla se lentää asfalttiin osumatta kummankaan kasvoihin. Kuroko seuraa hetken mielenkiinnolla sen elämäntaistelua mustuutta vasten.
"Tuon taisin ottaa sinulta. Anteeksi, se saattaa mennä rikki."
Kagami ravistaa häntä kahteen kertaan ja päästää sitten irti roikottaakseen käsiään. Molemmat asiat hän tekee ilman näkyvää tarkoitusta ja Kuroko alkaa olla huolissaan. Nyt punahiuksinen hengittää suun kautta tasaisesti, takuulla jotain rentoutusnauhalta opittua. Se ei taida toimia toivotulla tavalla, sillä hän puristaa kerran käsiänsä nyrkkiin katse maassa.
"Idiootti... Idiootti... Minä vihaan sinua..."
Missä tahansa muussa tilanteessa Kuroko olisi huomauttanut sanojen ja tekojen vahvasta kontrastista, kun Kagami puristaa hänet nopeasti itseään vasten niin tiukasti, että hengittäminen on vaikeaa. Koko tilanteen outous alkaa iskeä Kurokon tajuntaan ja hän on melkein hämmentyneempi kuin luotisateessa.
"Sinä et mene enää minnekään ilman minua."
"Pyysin kyllä sinua mukaan, mutta et halunnut..."
"Nyt haluan! Vaikka päättäisit lähteä Australiaan hankkimaan lemmikkistrutsia tai Ranskaan katsomaan niitä hemmetin tauluja, minä tulen mukaan!"
"Mahtaako Australiassa oikeasti olla strutseja..."
"En tiedä! Turpa kiinni nyt!"
Kagami huohottaa, koska tämä ilta on rankka. Se ei tee kipeäksi ainoastaan lihaksia, vaan myös tunteet. Kagami ei pysty pidättelemään enää, vaikka päätti hiukan rauhoittuessaan niin tehdä.
"Mitä hittoa sinä olet minulle tehnyt, Tetsuya?" hän kuiskaa hiljaa ääni musertuen ja nyyhkii heikosti. Onneksi nyt sataa, onneksi kukaan muu ei huomaisi vaikka katsoisikin.
Kuroko piirtää sormenpäällään toisen selkään, muistuttaen siitä, että he ovat molemmat turvassa ja ihan tässä lähekkäin.
