Kirjoittaja: faux pas
Ficin nimi: Signum Inevitabilis
Fandom: Puella Magi Madoka ☆ Magica (Mahou Shoujo Madoka ☆ Magica) (anime)
Genre: romance, angst
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Madoka Kaname/Homura Akemi
Yhteenveto: Vaihtoehtoinen aikajana, jossa Madoka ja Homura ovat semivirallisesti rakastavaisia. Parin väistämätön kohtalo kuitenkin vainoaa Homuraa.
Varoitukset: spoilereita (luonnollisesti), verta roiskuu
Vastuuvapaus: En omista “Gen Urobuchin sadistista nukketeatteria”.
A/N:
Liikumme siis edelleen Moemuran ajoissa ja Madoka on tässä se “suojeleva” tai “dominantti” osapuoli. “Kakkososa” on itse asiassa melko turha insertti, harjoittelin Hamletin vapaata kääntämistä (tähän, koska ajattelin ainakin ensimmäisten lauseiden jatkavan sitä, mihin edellinen “osa” lopetti). Kyseessä voi siis olla harppaus ajassa animen viimeiseen jaksoon, kuitenkin edellisiin ajatuksiin liittyen. Teoriassa tämä on siis huijausta. ^^’ Antakaa anteeksi.
Sängyssä on liukkaat silkkilakanat ja Madokan iho on posliininvalkoista. Hattarahiuksi nukkuu, paksujen lettien alla valvoo hiljaa odottava kauhu. Se tuijottaa valkoista seinää eikä liiku, kädet ovat posliininuken ympärillä, pää kainalossa (tai oikeastaan rinnoilla). Yö on hiljainen ja nyt on hyvä olla, mutta aikaa on niin vähän. Tämä hetki voi päättyä milloin tahansa: Madoka liikahtaa, joku herää, aamu tulee. Vaikka nyt on hyvä, jokin istuu varjoissa ja kiiluu. Jokin istuu sormella ja kiiluu, purppuraista, utuista valoa.
Sitten kun “nyt” on ohi, on vielä lukematon määrä toisia samanlaisia. On ehkä hulluutta toistaa samaa asiaa uudelleen ja uudelleen ja odottaa lopputuloksen muuttuvan, mutta “tämän” takia viisarit saavat pyöriä vastapäivään. Ja uudellen myötäpäivään, kunnes se yö tulee.
Nytkin hän muistaa, kuinka tuli, tuo kyltymätön lutka, nuolee kaupunkia nokisiksi palasiksi ja kaikki räjähtää yhä uudestaan. Veri roiskuu pitsille ja kermavaahto sulaa. Veri roiskuu naamalle, joku roikkuu ylösalaisin ja huutaa että ei ole enää aikaa, ota tyttö ja juokse. Niin hän tekeekin, jalat tärisevät eivätkä enää jaksaisi, puoliksi syöty leivos pudottaa mansikan kokoisia läikkiä jälkeensä. Itkee ja anelee, ole hiljaa, rakas, me melkein selviämme. En voi pelastaa kaikkia, riekaleita ja metallinkappaleita.
Ja sekin päättyi siihen. Siihen, mihin kaikki aina päättyy.
Nyt on hyvä, mutta siihen tämäkin päättyy. Turhaa, rakas, verta, verta. En päästä irti, joskus vielä saan kiinni ja sitten “nyt” on ikuisuus. Sen takia vain. Ei muuten, mutta kun. Miksi ruusuhuulen unelmapilven pitäisi suojella mustatukka harmaasilmää? Se on väärin. Mutta olen niin heikko...
Kellon tikitys riipii takaraivoa. Hiljaa.
Vaikka aika pysähtyisikin, sen on joskus jatkuttava. Hetken voin hivellä maidonvalkoista poskea, povea ja polvea, mutta hiljaisuus ei voi jatkua loputtomiin. On pakko jatkaa. Niin että jonakin hetkenä ajan ei tarvitsisi pysähtyä. Voisi vanheta, voisi unohtaa kaikki mitä on oppinut kantapään ja vielä sydänjänteidenkin kautta.
Tikittää taas. Se on sen tehtävä.
Aikapommi, aika räjähtää ja tikittää. Ja alkaa alusta. Ja alusta, ja alusta, ja alusta, ja alusta, ja alusta...
Jonakin hetkenä minä en varmasti jaksa enää. Mutta älä anna sen tulla, silloin kaikki on lopussa, kuka tahansa. Vaikka Sinä kidutat minua näin, älä lopeta sitä, kärsin, jos vain saan mahdollisuuden...
tai ehkä Sinua ei olekaan. On vain sinä.
Niin...
~~~
Oi ennettä, Näkevä sieluni! Oi enkelten armeija, oi Äiti Maa, mitä vielä? Joko vielä Helvettikin? Hyi, hyi! vaan kestä, sydän; hermot, älkää katketko, jalkojani vielä nostakaa! “Muista minua!” Voi vaan, niin kauan kuin muisti tässä harhailevien ajatusten kodissa asuu! Muista minua! Pois pyyhin kaikki turhat kuvat seinältäni, kaikki kirjat, muistot, jotka Nuoruus ja Katse sinne kerran niin ylpeinä ripustivat! Niin vain sun käskysi elää aivoni surkeissa sopukoissa!
Taivaisiin, tähtiin, universumin rakenteisiin! Näinkö se päättyi sittenkin, eikö Paratiisini hattarapilviä olekaan? Aina vaan niitä haivenia jahtasin, sokerista untuvaa, näikö se päättyi sittenkin? Hauraus, nainen on nimes; miksi en jaksa odottaa? Vaan mitä minä odotan? Odotan, toivon; olet siis luonani jo. Joskus ehkä ymmärränkin, vaan nyt suru tulvii uomistansa; sinähän olet kaikkialla, sinähän olet Sinä.
Mutta jos rukoilen, kuuletko Sinä? Vaan miksi rukoilisin? Minulle ei ole koskaan vastattu. Vastaisitko sinä?
Joskus ehkä ymmärränkin: sinähän olet Sinä.
