Fandom: Putous
Paritus: Veli Sikiö/Sanna-Raipe Helminen
Genre: Fluff ja vähän angst, sanoisin.
Varoitukset: Ei ole
Ikäraja: Sanotaan nyt varmuuden vuoksi, että S.
A/N: Kun en löytänyt mistään netistä yhtään mitään tällä parituksella, piti lähteä itse kirjoittamaan siitä. Koska kyseessä on kuitenkin eka mun kirjoittama fikki ihan liian moneen vuoteen, niin saattaa olla aika tasoton tapaus. Kiusallista! Koettakaa nauttia, jos pystytte :3
ja joo sori tosta otsikosta en keksiny muutaEdit: unohdin mainita, että ajoitus tässä on juuri sen jälkeen kun Sanna-Raipe putosi kisasta. Ei tartte varmaan tän enempää selittää~
-------------------------------
Pukuhuoneen ovi kävi ja Veli astui sisään. Pikainen vilkaisu huoneen perälle paljasti, ettei tämä ollutkaan yksin. Nurkkapenkillä kyyhötti Sanna-Raipe, selvästikin yrittämässä tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi. Helvetti. Veli ei todellakaan olisi kaivannut seuraa juuri nyt. Todennäköisesti tyttö oli kuitenkin jo huomioinut hänen sisääntulonsa, joten pakotien puutteessa Veli asteli peremmälle huoneeseen, nojasi vaatekaappiin ja koetti vaikuttaa välinpitämättömältä. Nyt oli vielä rikottava tämä kiusallinen hiljaisuus.
“Mitä sä täällä pyörit?” Veli aloitti, suunnaten sanansa enemmänkin seinälle kuin Sanna-Raipelle. “Eiks tää kisa oo sun osalta jo ohi?”
Sanna-Raipe istui pää painuksissa ja pysyi vaiti. Jotenkin tytön surkea olemus herätti Velissä sääliä. Ei tehnyt mieli puhua niin töykeään sävyyn kuin tavallisesti.
Veli koetti tavoitella sanoihinsa jotain, joka muistutti etäisesti empatiaa.
“Ainakin sä voit nyt palata sinne Nekalaan ja jatkaa elämääs. Toisin ku jotkut meistä.”
Jälkimmäinen toteamus sisälsi enemmän kuin hitusen katkeruutta. Veli nielaisi. Tänä iltana hän oli ollut varma pääsevänsä vihdoinkin lähtemään. Kaikki se julkisuus ja huomio oli jo kauan sitten alkanut nakertaa. Oli myös pakko tunnustaa, että ero Siskosta sattui enemmän kuin Veli halusi edes myöntää. Niinpä tällä hetkellä hän ei muuta tahtonut kuin palata kotiin, sulkea silmänsä maailmalta ja lopultakin syrjäytyä rauhassa. Mutta Velin sijaan kyseisen ilon oli saanut osakseen Sanna-Raipe, joka taas tuntui ottavan kisasta putoamisensa aivan kohtuuttoman raskaasti.
Raipe katkaisi hiljaisuuden ja Velin mietteet tuhahtamalla väheksyvästi.
“No ei se varmaan musta kiinni oo että pääsetkö sä kotiin.”
Veli hymähti.
“Hyvä pointti.”
Hetken mielijohteesta hän oikaisi selkänsä, asteli huoneen poikki ja istahti penkille Sanna-Raipen viereen. Jännittyneenä Raipe tiukensi otettaan käsivarrestaan aavistuksen verran, muttei sanonut mitään. Ilmapiiri tuntui jokseenkin kireältä. Veli vilkaisi syrjäkarein Raipen suuntaan. Tämä tuijotteli lattiaa otsatukkansa lävitse ja halusi selvästi olla jossain muualla.
“Kiva reppu”, Veli huomautti jotain sanoakseen. “Mitä siellä on?”
Kysymys sai lopultakin kiskottua Sanna-Raipesta irti jonkinlaisen reaktion. Tyttö ojensi kätensä ja sieppasi repun syliinsä lattialta. “Ei se ny sulle kuulu että mitä siellä on.”
Niinpä tietysti. Veli hymähti ja tuijotteli jälleen pitkin seiniä.
Yhä uudestaan Velin tajunnassa jyskytti kysymys:
mikset sä vaan lähe vetään tästä tilanteesta? Päästäis elämässä eteenpäin. Koska onhan tää nyt aika helvetin kiusallista. Sitten Veli taas vilkaisi sivulleen, kuvitteli melkein tavoittaneensa Raipen katseen tämän otsatukan lomasta ja unohti, mitä oli ajattelemassa. Silmänräpäyksessä molemmat käänsivät katseensa pois.
Jokin tytön olemuksessa muistutti Veliä niin kipeällä tavalla Siskosta, ja siitä etäisyydestä sisarusten välillä, joka ei koskaan kuroutunut umpeen. Ja myös siitä, miltä oli tuntunut menettää kertarysäyksellä joku, jonka kanssa oli jakanut elämänsä. Oli turha väittää muuta. Veli oli helvetin yksinäinen ja kaipasi sitä läheisyyttä, jota ei aikaisemmin ollut osannut arvostaa.
“Mitä Kauppisen Jarille kuuluu?” Veli tiedusteli yrittäen tavoitella kepeän huoletonta keskustelutyyliä.
Raipen vastaus tuli yhtä ärtyneeseen sävyyn kuin aina: “Mitä sä ny kuulustelet siinä, en kai mä ny tiedä mitä sille kuuluu. Täällä mä oon sun kanssas.”
Seurasi hetkellinen hiljaisuus. Sanna-Raipelta pääsi lähes äänetön nyyhkäisy, jonka jälkeen tämä pienellä eleellä kohautti olkapäitään ja mutisi entistäkin epäselvemmin: “Sama se kai mulle on mitä Jarille kuuluu.” Lauseen loppupuolella Raipen ääni murtui ja tyttö niiskautti nenäänsä. Veli ei todellakaan tiennyt, mitä tuohon pitäisi sanoa.
Sanna-Raipe yskähti vaivaantuneen oloisena ja alkoi hivuttautua sivuttain lähemmäs penkin reunaa. Velillä ei yhtäkkiä ollut aavistustakaan, mitä tyttö halusi.
“Mitä sä haluat?”
“Mitä mä ny mitään haluan”, kuului vastaus tiukasti yhteenpuristettujen huulten välistä. “Sitä mä vaan, että voisitsä väistää, ku sä siinä istut mun tiellä.”
Tässä vaiheessa Veli tajusi sulkeneensa Sanna-Raipelta poistumistien istahtaessaan tytön viereen tässä pienessä lokerikkojen reunustamassa tilassa. Tilanne alkoi vihdoin valjeta Velille koko kiusallisuudessaan. Hän siirtyi kaikessa hiljaisuudessa kohti penkin ulointa reunaa ja katseli, kun Sanna-Raipe laittoi nahkarepun selkäänsä ja nousi lähteäkseen. Kun tämä sitten otti ensimmäisen askeleensa kohti ovea, Veli mitään miettimättä kohottautui seisomaan ja tarttui häntä käsivarresta.
“Älä mee vielä.”
Velin päässä kaikui:
mitä sä teet, näätä, lopeta, hei tää on tosi kiusallista... Veli ei oikein itsekään tiennyt, mitä teki. Sanna-Raipe tuntui kuihtuvan kasaan Velin kosketuksesta. Raipen ote omasta käsivarrestaan lipesi, reppu valahti lattialle ja tyttö alkoi täristä pidäteltyjen kyynelten voimasta. Velillä ei ollut kokemusta siitä, mitä tällaisissa tilanteissa oli tapana tehdä. Mutta oli hänellä aika hyvä arvaus.
“Tuu tänne”, Veli kuiskasi miltei lempeästi. “Nyt oikeesti kerrot, mikä sulla on hätänä.”
Hän ojensi kätensä, kietoi ne varovasti nyyhkyttävän tytön ympärille ja veti tämän syliinsä. Sanna-Raipe tarttui Veliä käsivarsista, hautasi kasvonsa tämän olkaa vasten ja hengitti syvään. Vastoin kaikkia odotuksia, tilanne ei tuntunutkaan kiusalliselta. Sanna-Raipen läheisyys ja tämän kehon lämpö Velin rintaa vasten lievittivät kaiken sen etäisyyden tuottamaa tuskaa.
Hetken mielijohteesta Veli tarttui Sanna-Raipea leuasta ja kohotti tämän kasvoja. Tyttö niiskautti nenäänsä ja yritti hymyillä. Poskilla kimalteli muutama vielä putoamaton kyynel.
“Mulla ny enää mikään hätä oo.”
Raipen noustessa varpailleen ja kohottaessa kasvojaan, Veli tiesi mitä hänen täytyi tehdä. Hän suuteli Sanna-Raipea kaikella sillä hellyydellä, jota hänelle oli vuosien varrella kertynyt varastoon.
Kukaan ei ollut vielä koskaan oikeasti tuntenut Veliä, eikä kukaan ollut lähtenyt edes yrittämään. Veli ei voinut olla miettimättä, että tämän tytön takia hän voisi tehdä poikkeuksen.
Sanna-Raipe vastasi suudelmaan yllättävän hanakasti. Veli joutui ensimmäisenä perääntymään taaksepäin ja erkanemaan syleilystä vetääkseen henkeä. Hänen huuliltaan pääsi syvä huokaus, hartiat lysähtivät alaspäin. “Mitä tästä ny pitäis sanoo?”
Sanna-Raipe veti otsatukkansa sivuun. Hän katsoi Veliä ensimmäistä kertaa kunnolla silmiin ja hymyili. “Sama se ny mulle on mitä sä sanot.”
