Nimi: The Eye of the Storm
Ikäraja: K-11
Genre: Songfic, angst, romance
Paritus: Sirius/Remus
Varoituksia: Massiivista angstia, kaikki on niin huonosti ja yhyy.
Summary: Mitä tapahtuu, kun kumpikin pelkää liikaa?
Disclaimer: Nämä tutut jutut, Rowling omistaa hahmot ja paikat, minun mielikuvitus on kehitellyt loput. Killswitch Engagen biisin sanojakin vain lainaan. Ficillä ei tavoitella mitään rahallista tai muuta hyötyä, ainoastaan tarjotaan lukukokemusta muille ihmisille.
A/N: Tämä on ensimmäinen ficinrääpäle, jota olen koskaan kirjoittanut. Minulla oli kamala kriisi että julkaisenko tätä ollenkaan, mutta tässä tämä nyt kumminkin on.
Suosittelen kuuntelemaan kyseisen biisin, Killswitch Engage on yksi ehdottomista suosikkibändeistäni. <3 Ja muistakaa, kommentit ja rakentava palaute piristävät päivää.
***As time goes by
Nothing has changed”Sinä valehtelit”
Ruskeat hiukset valahtivat silmille, ääni takertui kurkkuun ja särkyi viimeisten tavujen kohdalla. Poika nieleskeli raivokkaasti, saadakseen palan häädettyä kurkustaan. Ei onnistunut. Kauhuntunne kokosi voimiaan joka sekunti, kasvaen vaarallisiin mittoihin.
Tummempi poika seisoi epätietoisena paikoillaan, katse kuristuneena. Osa hänestä tahtoi palata takaisin, toinen näki sen. Siltikään mustahiuksinen ei liikahtanut toista kohti, ja Remus tiesi, että Siriuksen ego tai mikä lie esti tätä.
Ole kiltti ja sano jotain, älä jätä tätä tähän.Sirius perääntyi hitaasti ja sulki sitten oven. Sen naksahdus kuulosti pelottavan kovalta hiljaisuudessa, samoin pois juoksevat askeleet.
I wont stand and watch
You wither awayRemuksen polvet pettivät ja hän lysähti lattialle istumaan. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle, mutta poika pyyhkäisi sen vihaisesti pois, purren samalla huultaan. Ensimmäistä seurasi kumminkin useampi, eikä suru ja kipu tuntuneet loppuvan vaikka mitä olisi tehnyt
Remus tuijotti seinän ja lattian yhtymäkohtaa pitkän ajan, ikään kuin se olisi voinut puhua lohdutuksen sanoja. Seinä pysyi kumminkin yhtä mykkänä kuin aina, ja Remus päästi äännähdyksen, joka oli puoliksi nyyhkäys ja puoliksi huokaus. Se tuntui hukkuvan kiviseiniin ja lattiaan nopeammin kuin tavallisesti. Ehkä hän olisi itsekin voinut muuttua osaksi kiviseinää jos olisi oikein yrittänyt.
Vähitellen Remus myönsi itselleen, ettei Sirius tulisi takaisin. Eikä tämä ollut ollutkaan tosissaan, senkin hän ymmärsi nyt. Remus kompuroi pystyyn, nivelet ja lihakset olivat jäykistyneet kovalla ja kylmällä lattialla istumisesta ja osoittivat mieltään äkillisistä liikahduksista. Ovi aukesi kahvasta painaen, ja surullinen hahmo pujahti käytävään, suunnaten hitaasti kohti Rohkelikkotupaa.
Käytävillä ei näkynyt ristin sielua, kaksi kolmasosaa linnan väestöstä vietti aurinkoista ja lämmintä loppukevään päivää Tylyahossa. Remuksen sisällä satoi räntää ja tuuli kovaa, mutta silti kaikki oli muuttunut turraksi ja merkityksettömäksi. Kuin hän olisi uponnut sumuun. Yhdestä ohikulkevista ikkunoista näkyi keltaista valoa.
Miksen minä tunne mitään?Muutama päivä kului kuin unessa, pahassa sellaisessa. Remus käveli luokasta toiseen, sisäistämättä oikein mitään. Ruoka ei maistunut, ja se yhdessä huonosti nukuttujen öiden kanssa sai hänet kalpeaksi. Itse asiassa näytti kuin täysikuu olisi ollut lähempänä kuin viikon päässä.
Pahinta oli koko ajan tietää, että Sirius ei olisi enää tulossa pitämään seuraa niiksi pitkiksi susiöiksi. Mieli palasi vastoin tahtoa takaisin niihin hetkiin, jolloin toivo heräsi. Kipu sykki sisällä ilkeästi, ja muistot ruokkivat sitä.
EnnenSudeksi muuttuminen oli kamalaa. Kun ihmissuden kylmä ja vahva mieli jyräsi Remuksen oman, heikomman yli, hän rukoili joka kerta kuolevansa ennen kuin muutos ehtisi loppuun asti. Jollain tasolla hän tiedosti itsensä myös sutena, mutta se tunne ei ollut millään tapaa miellyttävä. Lisäksi jokaisen kuutamoyön jälkeen Remus tiesi, että hän oli vain hetki sitten ollut jotain, mitä kaikki pelkäsivät ja vihasivat sydämensä pohjasta. Jonka he tahtoivat kuolevan. Jopa hän itse toivoi sitä.
Ennen täysikuuta Remus oli ensi alkuun itkuinen ja pelokas, mutta vähitellen hän vajosi kuoreensa. Vuosien kuluessa kukaan ei todella huomannut, saatikka sitten ymmärtänyt, sitä kaikkea itseinhoa, jotka nuori sydän ympärilleen kasasi.
After all this time
I stand by youHän pääsi sittenkin Tylypahkaan, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Sillä hetkellä, kun Remus kuuli uutisen, hän oli onnellisempi kuin koskaan. Muutokset seurasivat toisiaan melkein liian nopeasti, mutta Remus jaksoi, koska hänellä oli myös jotain, mitä hänellä ei ollut ikinä aiemmin ollut; ystäviä. James, Sirius ja Peter, ja hetken hän oli onnellinen, huolimatta täysikuuöistä.
Lopulta kävi niin kuin Remus oli pelännyt, muut saivat tietää hänen salaisuutensa. Toinen hänen elämänsä onnellisin hetki oli, kun hän tajusi, etteivät muut aikoneet hylätä häntä. Päinvastoin. Kun kolmesta muusta lopulta tuli animaageja, he tulivat Remuksen mukaan rääkyvään röttelöön. Remus oli iloinen seurasta, mutta kuten aina, asialla oli myös varjopuolensa.
Muut muuttuivat hallitusti ja pysyivät tietoisina itsestään, kun taas Remuksen muutos oli rujo ja kontrolloimaton. Itsehillintä petti, ja jos ystävät olisivatkin olleet ihmishahmoissaan, hän olisi varmasti surmannut heidät epäröimättä.
Remus häpesi syvällä sisimmässään, mutta ei osannut puhua muille mitään. Niinpä vähitellen hän vain työnsi pahan olon pois, hokien itselleen että hän kestäisi mitä vain jos kestäisi vielä tämän. Lopulta tunteet oli tungettu niin syvälle, ettei Remus osannut itkeä ollenkaan tai olla apea tai surullinen, ainakaan ellei ollut varmasti aivan yksin.
Through all of the years
I've been with youRemus istui kovalla lattialla ohuissa vaatteissaan, väristen kylmästä. Yksinäisyys painoi raskaana nuorta sydäntä. Sillä hetkellä hän vihasi itseään koko voimallaan, jokainen vika paisui suhteettomiin mittoihin. Kukaan ystävistä ei ollut tulossa tänään seuraksi, James ja Peter olivat kuumeessa sairaalasiivessä ja Sirius oli loistanut poissaolollaan koko päivän. Ei hän varmasti tulisi yksin pitämään seuraa puolimieliselle kaverilleen kun toinen mahdollisuus oli pitää hauskaa oleskeluhuoneessa. Remus tiesi rypevänsä itsesäälissä, muttei jaksanut juurikaan välittää.
Remus oli aina kaivannut hyväksyntää. Ystävät olivat hieman helpottaneet hänen tuskaansa, mutta pahimpia suruja hekään eivät tienneet. He eivät olleet koskaan kuulleet, että jopa Remuksen omat vanhemmat pelkäsivät häntä, eivätkä juuri tahtoneet koskettaa poikaansa edes täysikuiden välillä, vaikka juuri se oli aikaa, jolloin tämä olisi kaivannut tukea ja rakkautta. Remus ei muistanut, koska joku olisi halannut häntä puhtaasti lohduttaakseen tai hellyydestä. Ehkä niin oli ollut joskus, kun hän oli vielä ollut viaton ja puhdas, mutta hän ei kyennyt enää muistamaan niitä aikoja.
Kyyneliä purkautui Remuksen silmistä ja hän haukkoi henkeään. Vapistuaan hetken hallitsemattomasti hän antoi ruumiinsa kaatua lattialle voimattomana, tuntien itsensä yksinäisimmäksi ja surkeimmaksi henkilöksi koko maailmassa. Kuun nousuun oli vielä jonkin aikaa, ja jälleen hän toivoi, että jokin päättäisi tämän kaiken ennen sitä. Remus enää jaksanut yrittääkään estää kyyneliä tulemasta. Mitä väliä sillä olisi, eihän täällä ketään ollut.
***
Through pain and affliction Mustahiuksinen poika hiipi pitkin pölyistä käytävää. Pimeät nurkat karmivat hieman, vaikka hän tolkuttikin itselleen, ettei täällä ollut mitään pelättävää. Olihan hän sentään ollut täällä monesti ennenkin, tosin ei koskaan ennen yksin. Sillekin oli syynsä, mutta niitä Sirius ei tahtonut ajatella.
Ylätasanteella talon kylmän ja ummehtuneen ilman rikkoivat yllättävät äänet. Joku itki. Hetken verran Siriuksen kurkkua kuivasi ikävästi, josko täällä sittenkin kummitteli? Sitten järjen ääni palasi, ja alkoi soimata poikaa. Ei täällä ollut muita kuin hän ja Remus, joka tosin luuli olevansa yksin. Niinpä Sirius jatkoi hiipimistä portaita ylös, kuulostellen.
With every addictionSiriusta kummastutti. Remus ei koskaan itkenyt, ei ollut koskaan masentuneen oloinen. Ja silti, nyt rääkyvän röttelön läpi kiiri ilmiselviä nyyhkäyksiä. Mustahiuksinen poika tunsi miten kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, vaikka hän kovasti yritti selittää itselleen, ettei pelännyt.
Seinän raosta Sirius näki ystävänsä makaavan lattialla pienessä mytyssä itkien. Pelotti. Mitä oli tapahtunut, mikä oli saanut aina iloisen Kuutamon itkemään? Siriuksen kulmat kurtistuivat kun kutsumattomat ajatukset tulvehtivat päähän. Hetken aikaa Sirius kamppaili itsensä kanssa, ja hävittyään monta kertaa minuutin aikana antoi viimein hieman periksi.
Ensin kaikki oli ollut normaalisti, hän oli vain viihtynyt Kuutamon ja muiden seurassa hyvin. Heillä oli ollut monta hauskaa hetkeä, he olivat kelmejä, piinasivat vahtimestaria ja muita auktoriteetteja minkä ehtivät. Kaikki se oli kumminkin kovin huoletonta ja lähes viatonta.
Sitten vähitellen Sirius oli havainnut jotain. Kun hän ja Remus olivat kaksin, hänen normaalisti sujuvasti luistava kielensä takertui kitalakeen ja hän saattoi joskus jopa
punastua kun Remus nauroi juuri hänen jutuilleen. Se oli ollut äärimmäisen hämmentävä ajanjakso hänen elämästään.
Ensin ajatus ystävään ihastumisesta oli ollut yksinkertaisesti kamala ja ahdistava, mutta pyöriteltyään asiaa yli vuoden, Sirius oli vihdoin myöntänyt itselleen olevansa ihan pikkuriikkisen ihastunut Remukseen. Ja se siitä.
Hänellä ei ollut mitään aikomuksia kertoa tunteistaan, vaan hän oli kuopannut kaikki asiaan liittyvät tuntemukset jo aikoja sitten.
I will never let you downJa silti, kun hän katsoi tuttua hahmoa yksin lattialla, tärisemässä kylmästä ja surusta, hänen sydämeensä sattui. Jokin hänen sisällään kehotti häntä menemään lohduttamaan, varmastikaan kyse ei ollut mistään kovin vakavasta. Millainen ystävä Sirius muka oli, katseli vain kun ystävällä oli paha olla, se jokin marmatti kovasti professori McGarmivalta kuulostaen. Sirius haroi hiuksiaan epätietoisena ja katsoi Remusta vain muutaman metrin päässä.
***
I will live by this code Lattia narahti, Remuksen sydän oli pysähtyä säikähdyksestä. Eihän röttelössä pitänyt olla ketään muita! Lihakset jäykistyivät ja poika oli jo valmis juoksemaan pakoon, kun illan ensimmäinen odottamaton asia tapahtui.
Never surrenderTutut kädet kietoutuivat Remuksen ympärille, ja Sirius veti pojan lähelleen. Hölmistynyt Remus ei osannut tehdä mitään, Sirius katsoi tätä tummilla silmillään huolestuneen näköisenä.
”Miksi sinä itket, Kuutamo? Ethän sinä normaalisti koskaan ole surullinen”
Remus murtui, hän alkoi itkeä uudelleen, siinä Siriuksen olkaa vasten, samalla häveten heikkouttaan. Alkuun hän yritti lopettaa kyyneleiden tulon, mutta toisen lämmin ja luja halaus ei hävinnyt mihinkään, joten lopulta hän vain nojasi Siriukseen ja tärisi peloissaan ja kylmissään.
***
Remus sylissä itkemässä siellä ränsistyneessä talossa, mitäköhän Jameskin olisi sanonut. Ja silti Sirius oli tavallaan onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä vain olemalla siinä. Remus oli hoikka ja lyhyempi kuin hän, ja Sirius tunsi kummaa lämpöä sisällään. Hän saarnasi hetken itselleen itsehillinnästä, ei hänen ollut tarkoitus Kuutamoa syliin ottaa, mutta toisen lohduton olemus oli ollut niin surullista katsottavaa, ettei hän ollut kyennyt vain puhumaan tälle kauempaa. Eikä Remuskaan pois ollut rimpuillut.
”Anteeksi” Sirius havahtui Remuksen hiljaiseen ääneen ja katsahti toista yllättyneenä. Pojan silmät kiilsivät ja kasvot olivat lähes sairaalloisen kalpeat hämärässä huoneessa. Sirius tunsi hämmentävän sekoituksen hellyyttä ja kipua sisällään.
”Mitä sinä nyt anteeksi pyytelet?” Sirius hymähti, eikä voinut estää itseään sipaisemasta Remuksen hiuksia korvan taakse. Toinen ei tuntunut edes kunnolla huomaavan.
”No kun olen tällainen.. Heikko ja typerä” Remus mumisi takaisin, näyttäen surkealta ja punastuen. Hän tärisi yhä kylmästä, Sirius vastusti kiusausta vetää toista entistäkin lähemmäs.
”Ei se haittaa. Etkä sinä edes ole heikko tai typerä” Sirius yritti kuulostaa rohkaisevalta ja puristi Remusta ihan pikkuisen lähemmäs, toivoen, ettei toinen tulkitsisi sitä väärin. Vaikka se ”väärin” olikin ”oikein”, jos Siriuksen näkökulmasta katsottiin.
You and I are one”Minua pelottaa” Remus sanoi hiljaa ja kohotti taas katseensa.
Siriuksen aivot tuntuivat menevän oikosulkuun. Toinen siinä lähellä, takertuen häneen. Mitä muuta hän muka olisi voinut tehdä?
***
Through the eye
Of the stormRemusta nolotti, miksi hänen täytyikin itkeä Siriuksen nähden. Miksi piti tuntua niin hyvältä olla toisen sylissä, lähellä jotakuta. Kerta oli ensimmäinen liian moneen vuoteen, Remus ei tahtonut vetäytyä pois, ja Sirius ei karkottanut häntä, joten hän vain jäi siihen. Röttelössä veti, tuuli vinkui nurkissa kuin pieni haavoittunut eläin.
You are never alone”Minua pelottaa” Remus sanoi hiljaa ja inhoten itseään tunnustaessaan sitä. Hän kohotti katseensa. Se oli virhe, Siriuksen tummat ja tutkimattomat silmät tuntuivat nielaisevan hänet. Muutaman hengästyttävän sekunnin hän vain tuijotti ylöspäin ystäväänsä, sitten tapahtui illan toinen odottamaton asia.
Sirius nojasi alaspäin ja painoi huulensa Remuksen yllättyneille huulille.
Sirius, jota hän oli aina ihaillut, jonka kanssa oli aina hauskaa. Suuteli häntä.
Suuteli.
Häntä.
Hetken Remus luuli pyörtyvänsä, sitten hän mietti sekunnin murto-osan uudelleen, sillä tavallaan suudelma tuntui hyvältä. Niinpä hän vastasi siihen varovaisesti, tietämättä oikein mitä olisi pitänyt tehdä.
Sirius vetäytyi pois liian nopeasti, kasvot kirkkaan punaisina.
”Oi. Anteeksi, en minä.. Minä -”
Even through, the shadows Remus veti Siriusta kevyesti lähemmäs, pieni hymy karkasi huulille. Siriuksen kasvoilla yllättynyt katumus vaihtui iloiseen ja hämilliseen virnistykseen ja siitä pelästykseen kun Remuksen ruumis alkoi yhtäkkiä kouristella. Remuksen itseinho palasi rysäyksellä, kuu nousi juuri väärällä hetkellä.
You are never aloneSirius muutti salamannopeasti muotonsa tutuksi mustaksi koiraksi, ja juuri ennen kuin Remuksen oma mieli katosi suden sisään hänen aivoissaan välähti viimeinen kirkas ajatus, Sirius jäisi hänen seurakseen koko yöksi. Hän ei joutuisikaan olemaan yksin.
Takaisin nykyhetkeenAfter all this timeJos mahdollista, kipu oli kovempi kuin ennen. Kun täysikuu viimein laski, Remus on väsyneempi kuin koskaan. Hän vain makasi lattialla hiljaa, yrittäen muistaa viime yötä.
Hän tiedosti hämärästi raivon ja vihan, jonka kohteena hän itse oli. Susi oli ollut vihainen, se oli kaikin voimin yrittänyt ensin paeta talosta ja sitten purrut itseään niin lujaa kuin kykeni, monta kertaa.
Ruhjeet eivät yleensä siirtyneet kehosta toiseen, mutta jostain syystä tänä aamuna Remuksen kädessä oli ilkeä haava, joka ei enää onneksi vuotanut verta, sekä lukuisia pienempiä naarmuja ja mustelmia.
Still you struggleRemus vihasi. Hän vihasi Siriusta, joka oli valehdellut että rakasti. Hän oli antanut itselleen luvan uskoa epäröinnin jälkeen, ja sitten kävi näin. Hän vihasi omaa hyväuskoisuuttaan, sitä että antoi itselleen luvan toivoon, että oli niin heikko että lankesi pienimpäänkin valheeseen.
Sirius oli saanut tietää niin monia asioita, joilla hän voisi satuttaa Remusta. Kukaan ei ollut koskaan tiennyt, että Remus inhosi itseään, että hän pelkäsi pimeää ja kaipasi läheisyyttä, kaikkia niitä pimeitä ajatuksia joita hän piilotteli.
Eikö näin käy aina, ojennetaan omin käsin toiselle vaarallisimmat aseet?Poika tunsi vanhan tunteen nousevan, tuttu olo että kaikki oli merkityksetöntä. Loppujen lopuksi oli lähes helpottavaa hylätä tunteet ja upota turtaan maailmaan.
Even words of loveHuuto upposi tyynyyn, ja Remus haukkoi henkeään pimeässä. Hän oli taas nähnyt painajaisia. Joskus ennen, kun aurinko oli vielä paistanut, Sirius oli aina kuullut Remuksen tukahtuneet huudot pimeässä, tullut lohduttamaan ja kertonut hiljaa etteivät unet olleet totta. Nyt kaikki oli kadonnut harmaaseen sumuun, eikä kukaan muu edes herännyt. Tyhjä nakerrus sisällä valtasi alaa.
Sinähän hymyilit aina.Se oli ollut helppoa, Remus tiedosti sumeasti olleensa usein vaarallisen lähellä masennuksen rajaa. Aina oli kumminkin ollut heikko linja, jonka yli hän ei ollut astunut. Se oli pitänyt hymyn kasvoilla, joskus surullisena, joskus tyhjänä, mutta aina hymy oli tullut kun hän oli sitä kutsunut. Nyt hän näki peilistä jähmeän naamion, joka näytti hassulta. Kuin tutulta, joka olisi jotenkin ratkaisevasti muuttunut sitten viime näkemän, mutta eroa ei pystyisi kunnolla määrittelemään.
Hän oli tietämättään harpannut linjan yli, hyvin kauas sumuun.
Ring so hollowYksi päivä loppumattomassa jonossa oli päässyt tiensä päähän. Remuksen tunnoton sisikunta oli väsynyt, eikä hän jaksanut reagoida mihinkään. Ruoka kulki suuhun ja vastalaukkuun, eikä poika edes huomannut mitä söi. Mikään ei ollut lähellä eikä myöskään kaukana, kaikki oli vain epämääräistä muminaa alusta loppuun. Elämä marssi hänen ohitseen.
Miten tässä näin kävi?Rohkelikkotornissa meteli saavutti illan mittaan lähestulkoon vahingolliset mittasuhteet, joululoma lähestyi ja viikonlopun alkaminen sai nuoret yleisen hysterian valtaan. James piti elämää yhdessä huoneen nurkista, lukuisat ihmiset olivat kerääntyneet vain juttelemaan keskenään. Jostain syystä Lily istui myös Jamesin porukassa, katsellen tätä ristiriitainen ilme kasvoillaan. Kuin olisi ollut hieman kiinnostunut ja samalla kuitenkin halveksinut tätä.
Sirius jutteli mustatukkaisen tytön kanssa. Remus näki hänen hymyilevän, pitkästä aikaa hän ylipäätään tiedosti Siriuksen olemassaolon. Mieli oli lukinnut tämän ulos, mutta nyt ovi oli jostain syystä päässyt raolleen. Kylmä viima puhalsi sisään, pani tärisemään. Kukaan ei huomannut Remuksen livahtavan poikien makuusaliin vievään portaikkoon.
Sali oli tyhjä, kaikki olivat vielä oleskeluhuoneessa. Remus huomasi kävelleensä oman sänkynsä ohi vasta kun istahti Siriuksen vuoteelle, tietämättä oikein miksi. Sänky oli pedattu siististi (kotitontut, Remus ajatteli hymähtäen, Sirius ei ollut koskaan kyennyt taittelemaan peittoa sivistyneesti), mutta sen päällä lojui hujan hajan koulukirjoja ja papereita. Hyvin siriusmaista.
Minulla on ikäv-Sanat saavuttivat Remuksen aivot vasta hetken päästä, ja hän kumartui noukkimaan paperin kirjan alta. Se oli kouluvihosta repäisty sivu, jossa oli sikin sokin epätasaisella käsialalla raapustettuja sanoja ja lauseita. Lukiessaan Remuksen tajusi että hänen kätensä olivat alkaneet täristä.
Minulla on ikävä.
Pelottaa.
Olen kamala. En tahdo olla tällainen.
Alas on pitkä matka.
Pitääkö päästää irti?Remus tunsi pienen hymyn leviävän kasvoilleen. Hän yritti saada itsensä rauhoittumaan, mutta toivonkipinä ei suostunut sammumaan. Ehkä… Ehkä Sirius ei ollutkaan unohtanut häntä. Remus asetti paperin siihen missä se oli ollutkin. Jalat lähtivät kulkemaan kohti ovea käskemättä, mielessä pyöri sekavasti.
***
I have no regrets Sirius hymyili tytölle, tyttö hymyili takaisin. Hän oli tyytyväinen, näin se aina meni. Näin sen piti mennä. Kuusitoistavuotias ja komea, voisiko parempaa toivoa. Tytöt pitivät hänestä, ja hän piti olla pidetty. Tyttö nojautui eteenpäin, nauroi hänen vitseilleen. Siriuksen katse vaelteli anteliaan kaula-aukon ja silmien väliä, hymy leveni.
Tämä… Tämä on niin typerää.Mieli teki sen taas. Juuri kun kaikki meni hyvin, se astui ulos kuvioista, jätti hänet seuraamaan tapahtumia ulkoapäin. Hän tiedosti jokaisen eleensä ja ilmeensä liian selkeästi, se pisti pään ylikierroksille. Sirius ärsyyntyi itseensä, ei tästä tullut mitään. Hän toimi taas hetken mielijohteesta.
I have no remorseTytön huulet olivat yllättyneet, mutta vain hetken. Sirius tunsi hymyn mustatukkaisen tytön huulilla, samalla kun tämä vastasi suudelmaan. Hän sulki silmänsä, yritti päästää irti mielenkuohusta. Näin sen pitää olla.
Suudelma loppui, ja Sirius hymyili tytölle vinoa hymyään. Tyttö huiskautti kiiltäviä hiuksiaan pois kasvoilta, poskilla paloivat punaiset läiskät. Ihmiset siinä ympärillä taputtivat ja vislailivat, osa hyväksyvästi, osa kateellisina. James virnisti ja jatkoi juttelemista Peterin kanssa. Tämän kaiken takana maailma jatkoi kulkuaan, ja yhtäkkiä jokin siinä kiinnitti Siriuksen huomion.
And if you falterSiriuksen silmät tavoittivat tutun katseen, joka oli kuitenkin muuttunut tunnistamattomaksi. Sisällä vihlaisi, ilme tutuilla, kalpeilla kasvoilla vaihtui ilmeettömästä kuristuneeseen, jokin tuntui säröilevän. Tyttö hipaisi hänen hiuksiaan, Sirius ei edes huomannut. Hän näki vain miten muotokuva heilahti takaisin paikalleen, ruskeat pörröiset hiukset katosivat pimeään käytävään.
Kyllä se sattui minuunkin.Sirius puristi tytön kättä, vain tehdäkseen jotain. Hymy sievillä kasvoilla häntä vastapäätä leveni, puheensorina valui Siriuksen ohi. Hän yritti keskittyä, mutta putosi keskustelusta uudelleen ja uudelleen. Tyttö siirtyi hänen lähelleen, hiukset kutittivat nenää.
Minä muistan, miten sinä olit siinä ja ne olivat sinun hiuksesi ja ne olivat ruskeat ja aina takussa..
Miten joku voikin olla noin siro ja kaunis. Ja noin surullinen vaikka hymyilee.Siriuksen mieli empi, jossain syvällä sisällään hän juoksi ovelta toiselle. Jokainen ovi oli tiukasti kiinni, kaikki vaihtoehdot tuntuivat vääriltä.
Tyhjä katse palasi, hän muisti vihdoin mistä tunsi sen. Se oli ollut Remuksen silmissä kun hän oli jättänyt tämän yksin kiviseinäiseen luokkaan ja juossut pakoon. Mutta hän oli nähnyt sen aiemminkin. Kauan sitten, kun asiat vielä olivat tavallisesti. Kun Remus oli muuttunut sudeksi, juuri ennen kuin tunnistettavat piirteet katosivat. Siellä se oli aina ollut, mutta kukaan ei ollut huomannut.
Mikset sinä osannut kasvattaa juuria, jotka olisivat pitäneet sinut paikallaan?Joskus ennen Remus oli aina hymyillyt. Ensin hänen ja Jameksen töppäilyille, sitten myöhemmin sitä tiettyä, salaista hymyä Siriukselle. Joskus väsyneesti, joskus hieman surullisesti, mutta koskaan häntä ei nähnyt itkemässä tai masentuneena, korkeintaan joskus ennen täysikuuta hän oli hieman normaalia vakavampi.
Niinpä Sirius oli pelännyt – kyllä, pelännyt – kun hän löysi Kuutamon itkemästä. Sitten hän oli pelännyt vielä enemmän tajuttuaan miten vahvasti ihminen voi tuntea.
Ja silloin hän oli jänistänyt. Jokin raskas asettui hänen keuhkojensa päälle, esti hengittämästä vaivattomasti.
I wont let you down Sirius mumisi tytölle jotain epämääräistä ja lähti ulos muotokuva-aukon kautta.
***
Alas on pitkä matka.Remus kulki tiedostamatta käytävillä, kunnes Siriuksen kirjoittama lause pompahti mieleen kutsumatta. Se jäi junnaamaan paikalleen, toisti itseään, menetti ja löysi merkityksensä. Hetken ajan hän nojasi seinään, pimeällä käytävällä oli kylmä. Ja siltikään hän ei tuntenut mitään. Tuntemukset oli lukittava pois. Hetken mielijohteesta Remus käänsi askeleensa kulkemaan kohti tähtitornia, hän halusi nähdä alas.
Poika istui reunalla, lumihiutaleet pyörivät hänen ympärillään, takertuivat hiuksiin ja sulivat kasvoille kyynelten seuraksi. Noin joka toinen minuutti hän käski itseään lopettaa itkemisen, kunnes joutui joka kerta luovuttamaan.
Ei hänen ollut tarkoitus varsinaisesti istua siihen reunalle, mutta siitä näki parhaiten. Aina alas asti.
Through the eye
Of the stormJoka avasi oven ja astui ulos kylmään.
”Ilkityö onnistui.” Remus veti olkiaan kohti korvia, yritti olla kuulematta tuttua ääntä, yritti olla näkemättä mielessään kuvaa Siriuksesta tunkemassa kelmien karttaa taskuunsa.
”Remus, mitä sinä teet?”
”…”
”Tule pois, ole kiltti.”
Takaa kuului huokaus ja sitten hän kuuli Siriuksen kävelevän lähemmäs ja istuutuvan selkä tyhjyyttä päin, mutta pienen matkan päähän hänestä kylmällä kivimuurilla. Remus tuijotti kaukaista pihaa alhaalla, juuri sillä kohtaa oli valtavia kivenlohkareita.
”Alas on pitkä matka.”
Siriuksen katse kääntyi terävänä kohti kalpeaa poikaa, joka tuijotti ontto ilme kasvoillaan alas.
”Mitä sinä sanoit?” Hän liikahti hieman lähemmäs Remusta, yrittäen pitää äänen tasaisena. Kului muutama liian hiljainen hetki, jonka aikana Sirius katsoi lumihiutaleiden kieppumista Remuksen hiuksiin. Valkoinen näytti liian vaalealta ruskeaa vasten.
”Sinä... Luit sen paperin?”
Remus nyökkäsi hiljaa, ja käänsi sitten katseensa mustien hiusten kehystämiin kasvoihin. Ilme niillä oli tuntematon, silmissä oli sulkeutunut katse. Remuksen katse katosi taas kivikkoon tornin juurella, hän ei tuntenut, ei jaksanut ajatellakaan sitä. Kylmä sai kädet tärisemään, mutta sitä hän ei Siriukselle näyttäisi.
”Mikä sinä olet minun tavaroitani penkomaan?!” Siriuksen ääni särähti, otsa rypistyi. Hän kuulosti vihaiselta.
You are never alonePelkuri.
Hemmetin pelkuri, aiotko tosiaan jättää hänet tänne yksin? Tuossa kunnossa?
Sirius oli jo ovella menossa kun se sama nalkuttava ääni alkoi taas saarnansa. Hän pysähtyi, aikoi jatkaa sisään lämpimään, pysähtyi kesken askeleen, liukastui jäisellä kynnyksellä ja kaatui maahan.
Tollo.
Sirius nousi ylös, posket punastuneena, ja kohtasi Remuksen katseen muurin laidalta.
Ennen Kuutamo olisi hymyillyt ja nauranut, nyt ilme kasvoilla oli tukahtunut. Hän käänsi katseensa taas pois, tuuli tuiversi hänen hiuksiaan entistä sekaisemmiksi. Sirius huomasi, ettei lumi, jota Kuutamon päälle satoi, sulanut pois. Kurkkua kuristi, ja jostain tuulen seasta kuului pieni nyyhkäys.
Even through, the shadowsSillä hetkellä Remus päätti, että ei enää toivo mitään. Sirius oli vihainen, Sirius ei rakastanut. Remus oli ollut hölmö, hän oli rakastanut. Hän oli kiintynyt liikaa, ja näin siinä sitten kävi. Päädyttiin istumaan lumisateeseen tornin huipulle. On niin pimeääkin.
You are never alone Siriukseen sattui, kaikkialle eikä mihinkään erityisesti. Hän näki, miten reunalla istuvan pojan hartiat tärisivät kylmästä, miten lunta takertui tähän koko ajan enemmän.
Come on Kyyneleet jäätyivät poskille. Remusta palelsi niin kovasti, se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut työntää pois. Ovi muuhunkin oli taas raollaan, hän työnsi sitä kaikin voimin kiinni mutta saranat olivat ruosteessa. Ei saanut nähdä, kokea, tuntea, uskoa, sillä se toisi toivon takaisin ja sitten sattuisi, menkää pois, pois, pois.
Together we standSirius katsoi Remusta ja vasta nyt hän ymmärsi alkaa pelätä oikeasti.
Milloin sinusta tuli noin laiha ja kalpea? Minä en huomannut mitään.
Miksi istut siinä, se on vaarallista, miksi minusta tuntuu näin pahalta?Never fallRemus vihasi. Hän puri huultaan, kunnes siitä alkoi tulla verta, mutta ovi ei mennyt kiinni.
”Remus, tule pois.”
”Teitkö sinä tuon itse? Remus, sinä lupasit.”
“Totta kai minä tulen seuraksi.”
”Minä rak-”Ei. Tuo on kielletty.
No matter the trialSirius seisoi siinä pitkään. Liian pitkään. Kuutamo katsoi alas, ei enää taivaalle, ei koskaan metsään, vaan alas, alas, liian korkealta. Pää oli painunut kumaraan ja olkapäät tärisivät.
Hän ei tiennyt mitä tehdä. Sisimmässä myllersivät kipeät muistot, tunteet joista ei saanut mitään selvää sekä hämmennys. Se siinä päällimmäisenä.
We will overcomeRemus tajusi toivovansa yhä. Hän ymmärsi toivoneensa koko ajan. Että Sirius yhä muistaisi hänet. Mutta ei, tämä vain seisoi, jäi koska ei tahtonut syitä niskoilleen jos hän hyppäisikin.
Totuus oli että Remus vain pelkäsi hirveästi kuolemaa. Hän oli rukoillut sitä lukemattomia kertoja, mutta se oli ollut… Niin, ennen. Ennen kuin Sirius oli tullut yksin rääkyvään röttelöön.
Together we standJa joka kerta sen jälkeen hän oli pelännyt että joku oikeasti olisi kuullut rukouksen ja täyttäisi pyynnön.
Never fall“Tulisit nyt pois sieltä reunalta.”
”…en minä jaksa.”
”Sinua palelee, tulet kipeäksi.. Enkä minä tahdo että sinuun sattuu.”
”Tiesitkö että olet vähän myöhässä?”
”Minä olen idiootti… Luulin sinun ymmärtäneen sen.”
No matter the TrialRemuksen katse oli jäätynyt, kasvot pysähtyneet naamioksi, sen taakse ei päässyt mikään. Hän katseli tyhjää vielä hetken hiljaisuudessa, peläten putoavansa.
Lopulta hän sai koottua tarpeeksi rohkeutta ja käänsi katseensa Siriukseen. Tämä oli ollut hyvin hiljaa muutaman minuutin.
We will overcome Sirius piti taikasauvaansa kurkullaan. Remus vain tuijotti, kunnes avasi suunsa hyvin hitaasti, sulki sen sitten, haki raivokkaasti sanoja. Sirius kurtisti kulmiaan.
”Jos sinä hyppäät niin minä tulen perässä.”
Naamioon tuli pieni särö.
Sirius tiesi toimivansa ilman ajattelua, sanat ja teot seurasivat toisiaan sekavassa järjestyksessä.
Through the eye
Of the storm
You are never aloneRemus tajusi hengittävänsä liian nopeasti vasta kun häntä alkoi huimata. Hyperventilointi oli paha tapa, josta hän ei päässyt irti. Hän alkoi aina puuskuttaa kun oli peloissaan tai hermostunut, ja kaikkein nolointa oli, että hän oli joskus pyörtynyt sen takia, tietenkin aina muiden edessä.
Sirius seisoi siinä, katsoi häntä, oli yhtäkkiä heittänyt pallon hänelle, eikä Remus osannut pelata tätä peliä. Hengitys ei tasoittunut, hän ei pystynyt rauhoittumaan. Muuri, jolla hän istui, tuntui pyörivän, samoin koulun piha kaukana alhaalla.
Even through the shadows
You are never alone“Minä.. Minua.. Huimaa..”
Sirius havahtui ajatuksistaan, Remuksen silmät kävivät sumeiksi. Tämä huojahti muutaman kerran uhkaavan näköisesti, kunnes Sirius sai itsensä liikkeelle. Taikasauva lensi näkymättömiin, hautautuen osittain lumeen, jota nyt satoi kiihtyvällä tahdilla.
Hölmö Remus, valitsitpa paikan tuolle!Sirius tarrasi Remuksen hartioista kiinni ja veti tämän alas muurilta, turvaan. Oma pelästys hakkasi suonissa adrenaliinina ja sai polvet pettämään juuri kun olisi pitänyt kannatella Remuksen painoa omankin lisäksi.
Lumi pöllähti kun Sirius kaatui, Remus oli hiljaa ja hyvin kalpea. Liika happi oli tehnyt tehtävänsä. Sirius mutisi itsekseen pari kirosanaa ja pyyhkäisi otsaltaan tuskanhikeä. Hetken hän katseli tajutonta poikaa ja odotti tämän palaavan tajuihinsa, kunnes jokin kiinnitti hänen huomionsa.
Remuksen takinhihat olivat hilautuneet ylöspäin, ja kalpeaa ihoa kirjoivat sitä hieman tummemmat arvet ja osittain parantuneet haavat.
NeverSirius tunsi jonkin repivän häntä kappaleiksi sisältäpäin. Se sattui aikalailla.
Together we standKasvoilla kylmää lunta, Remus kurtisti otsaansa, piti silmänsä kiinni kunnes tiedosti jonkin lämpimän siinä lähellä. Kipu vihlaisi sisällä, ovi sisimmässä avautui naristen hieman lisää, paljasti kipeitä tosiasioita.
Siinä samassa kun Remus tajusi, että takinhihat olivat nousseet liian ylös, hän yritti paeta. Silmät rävähtivät auki ja pakokauhu kuristi kurkkua.
Sirius oli kumminkin aina ollut häntä vahvempi, ja niin hän oli nytkin. Vahvat kädet eivät päästäneet irti ranteista, tummien silmien katsetta oli lähes mahdoton väistää. Lopulta Remus jouti hyväksymään kohtalonsa ja vain riiputti hiljaa päätään.
Mitä tahansa, mutta silmiin en sinua katso.Never fallVuosisadan mittainen kymmenen sekunnin hiljaisuus oli puhkaista tärykalvot. Sirius odotti, Remus odotti, hän kieltäytyi katsomasta mustatukkaista poikaa. Sirius nielaisi ja hengähti syvään.
”Teitkö sinä tuon itse?”
Hetken kaikki oli pysähtynyttä, vain lumihiutaleet kieppuivat villisti, sitten Sirius veti Remuksen lähelleen. Tämän jokainen lihas jännittyi sekunniksi, kunnes hän yhtäkkiä hervahti veltoksi, kaikki voima valui pois lihaksista. Sirius painoi tätä tiukasti itseään vasten ja kummasteli puolivillaisesti miksi hänen kurkkunsa tuntui niin karhealta.
Remus vihasi itseään. Vihasi sitä osaa joka rakasti. Vihasi sitä osaa joka pelkäsi. Vihasi sitä että kykeni vain vihaamaan. Sirius oli siinä, vahvana ja turvallisena, ja juuri se turvallisuus oli rikkoa hänet lopullisesti. Häntä väsytti niin kovasti.
”Susi.. Minä.. En muista.. Kyllä, minä..”
No matter the trial
We will overcomeSirius tiesi satuttaneensa. Hän tiedosti sen sillä hetkellä selkeämmin kuin koskaan.
Siitä, miten hauras Remus oli. Tämä oli purkanut vihansa itseensä. Vihan, joka olisi pitänyt kohdistaa Siriukseen. Nyt Remus vain paleli, eikä edes lumi sulanut sataessaan hänen päällensä. Sirius oli tiennyt koko ajan, että Remus pelkäsi ja rakasti silti. Siriuskin oli rakastanut.
Ja rakasti, sen hän tajusi sillä hetkellä.
Remus ymmärsi Siriuksen suutelevan häntä vasta kun tämän käsi eksyi hänen hiuksiinsa. Jostain syvän huokauksensa lomasta hän luuli kuulevansa sanan ”anteeksi”.
We will overcome
