Ficin nimi: Muuttolinnut
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: haikea slice of life, romance, hurt/comfort
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Ron
Yhteenveto: Syksyllä 1998 Kotikolossa
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: En ehtinyt osallistua Spurttiraapaleen edelliselle kierrokselle, mutta inspissanat olivat niin ihania, että halusin kuitenkin kirjoittaa niiden pohjalta jotain. Inspissanat olivat: usva, sienipiirakka, oranssi, hengittää, muuttolinnut, pehmeä ja koskettaa.
// Edit: teksti löytyy nyt myös
Gavry1:n venäjäksi kääntämänä
AO3:sta, K-11
MuuttolinnutLintujen huudot kantautuvat vaimeina usvan läpi jo kauan ennen kuin parvi lopulta lentää heidän ylitseen. Harry taivuttaa päänsä taakse: hanhia on rikkonaisessa aurassa niin paljon, ettei niitä ehdi laskea. Kuvio muodostuu vähitellen uudelleen, kun johtajahanhi antaa paikkansa levänneemmälle ja parvi jatkaa matkaansa lammen yli kohti etelää.
Ron seisoo hänen vieressään villapaidan hihat käärittynä, vaikka ilma on syksyisen viileä ja usvasta kostea. Käsivarsien pisamaisella iholla voi yhä erottaa kiemuraisten aivolonkeroiden jättämät arvet. Harrya värisyttää ja hän kääntää katseensa lampeen. Veden pinnalla pyörteilee usvaa ja Harrya inhottaa, miten sekin tuo ensimmäisenä mieleen luolan, veneen ja väärennetyn medaljongin. Hän sulkee silmänsä ja hengittää. Mudantuoksuinen kylmyys auttaa vain vähän.
Ron koskettaa lempeästi Harryn käsivartta. Kukaan ei ymmärrä häntä samalla tavalla kuin Ron, ja sama pätee toiseenkin suuntaan. Kumpikin heistä on tehnyt enemmän, menettänyt enemmän kuin olisi koskaan uskonut. Muiden Weasleyn sisarusten palattua sinnikkäästi kouluun, elämään ja kuka minnekin, vain he kaksi ovat jääneet jäljelle.
”Mennään kotiin”, Ron sanoo.
Harry nyökkää ja tarttuu hänen käteensä.
***Hämärä laskeutuu heidän kävellessään polkua pitkin takaisin Kotikoloon. Keltaisina loistavat ikkunat ja kallellaan olevasta piipusta tupruttava savu toivottavat heidät ja pimeän tervetulleeksi.
Ovella vastaan lehahtaa herkullinen tuoksu. Siivu Mollyn sienipiirakka saa Harryn hetkeksi unohtamaan synkkyyden, jonka vuosien taistelusta toipuminen on jättänyt jälkeensä. Harry syö hitaasti koko palan ja kaataa lasiinsa lisää juotavaa. Ron sekoittaa vaitonaisena teetään, pienestä piiraspalasta on jäljellä puolet.
”Ottakaa lisää”, Molly kehottaa ja pakottaa kasvoilleen hymyn. Harry kiittää ja yrittää vastata hymyyn, vaikka Mollyn kavenneet kasvot ja tummat silmänaluset särkevät sydäntä. Kuinka kauan kestäisi tottua siihen, ettei Frediä enää ole?
Arthur tulee kotiin ja seinäkello raksuttaa viisarinsa paikoilleen. Yhtä osoitinta kevyempänäkin se jatkaa kulkuaan tavalliseen tapaan, haavoittuneena, mutta yhä toimivana.
Niin kuin heidänkin pitäisi.
***Oranssi-violetit lakanat Ronin sängyssä ovat samat kuin vuosia sitten, kun Harry yöpyi Kotikolossa ensimmäistä kertaa. Lapsena se oli hän, joka heräili yöllä painajaisiin: nyt osat ovat vaihtuneet. Ronin levoton vaikerointi jatkuu yö yön perään, eikä Harry voi muuta kuin ravistaa hänet varovasti hereille.
”Oletko kunnossa?” hän kysyy. Ron nyökkää ääneti ja pyyhkii kasvonsa lakanaan. Harry järjestelee heidän peittonsa lomittain ja ottaa Ronin varovasti syliinsä. Iho on lämmin t-paidan alla, sydän säikähdyksestä nopea. Harry painaa kämmenensä vasten Ronin rintaa, kunnes syke vähitellen tasaantuu tavalliseksi.
Tuuli ravisuttaa puita ja liimaa märkiä lehtiä ikkunaan. Harry kuuntelee sadetta ja pitelee Ronista kiinni, kunnes kumpikin nukahtaa jälleen.
***Aamulla keittiön pöydällä odottaa siistillä käsialalla kirjoitettu kirje.
”Australiassa on melkein kesä”, Harry sanoo luettuaan ensimmäisen rivin. Ron hivuttautuu lähemmäksi pitkällä penkillä ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen. He lukevat kirjeen loppuun yhdessä, iloisina siitä, että Hermione on vihdoinkin löytänyt vanhempansa.
”Milloinkohan he palaavat?” Harry pohtii ja kurkottaa korista palan paahtoleipää. Viipaleet ovat yhä lämpimiä Mollyn leivinliinan alla ja voi sulaa lammikoksi leivän rapeaan pintaan.
”Ehkä vasta keväällä”, Ron arvelee. ”Nyt heillä on hyvä tilaisuus olla talvea paossa.”
Harry haukkaa palasen leivästään ja miettii Australian kesää. Niin paljon kuin hän lämpöä rakastaakin, hänelle taistelujen kesä on vielä liian lähellä, eikä ajatus talven tulosta tunnu tänä vuonna lainkaan pahalta. Heillä olisi aikaa toipua, olla toistensa kanssa ja odottaa uutta, valoisampaa kevättä.
***Päiväunet venyvät usein pitkälle teeajan yli, mutta valvottuja öitä on paikattava jotenkin. Syksyn pehmeässä päivänvalossa unet ovat rauhallisempia kuin öisin ja Harry sulaa kiinni Ronin vartaloon, kietoutuu tähän ja turvallisuuden tunteeseen kuin pehmoiseen vilttiin. Herättyään hän koskettaa hellästi Ronin poskea, rintaa, vatsaa ja lopulta, jos Ronin silmät syttyvät siniseen tuleen, alempaakin.
Myöhemmin Ron makaa alastomana hänen vierellään ja Harry laskee raukeana pisamia, joista jokaisen hän haluaa oppia. Hymy voittaa hetkeksi heitä ahdistavat muistot.
Syksy ei ole vuosiin viiltänyt sydäntä niin kuin nyt, hyvässä ja pahassa.
***Hallanpuremat heinänkorret taittuvat askelten alla, kun Harry seuraa Ronia lammelle. Alkaa olla liian kylmä istuskella rantakivillä, mutta lämpöloitsu tekee alustasta mukavamman ainakin vähäksi aikaa. Kohmeinen limppi kiipii riitteisestä vedestä kiven kylkeen lämmittelemään ja Harry siirtää jalkansa sivummalle sen tieltä. Limppi kurluttaa tyytyväisenä, kunnes hiljenee lepäämään.
Viimeisetkin muuttolinnut ovat lentäneet etelään ja veden äärellä on hiljaista ilman niitä. Tänne he tulevat silloin, kun seinät tuntuvat ahtailta tai Mollyn ja Arthurin hiljainen keskustelu ja satunnaiset nyyhkäykset vaativat talon kokonaan itselleen. Se järkyttää Ronia, ja Harryakin.
Tänään he istuvat kivellä kauan. Harry sujauttaa kätensä lapasiin ja kietoo punakeltaisen tupahuivin paremmin kaulansa ympärille. Ron on hukannut omansa, mutta pitää Fredin vanhaa. Kukaan ei henno korjata kaulaliinan kärventyneitä hapsuja ja purkautunutta neulosta, jotteivät ne veisi muistoja mukanaan.
”Helpottaako se milloinkaan?” Ron kysyy häneltä, kun kivi on kylmennyt ja alhaalla roikkuva aurinko valaa viimeisiä säteitään lammen pintaan.
Harry ajattelee vanhempiaan, Siriusta ja kaikkia taistelussa kuolleita. Suru heistä on yhä olemassa, mutta muuttanut jo muotoaan, niin kuin vähitellen tapahtuu.
”Ajan myötä”, hän vastaa.
Ron silittää kömpelösti hänen hiuksiaan. Harry nojautuu lähemmäksi ja maistaa lämpimän suolan.
Kun muuttolinnut keväällä palaisivat, sydän olisi jälleen kevyempi.