Otsikko: ”Sä oot outo tyttö ja mä piudän susta…”
Tekijä: Haruka
Paritus: Mikael/ Linda Springfield
Genre: Het, draama, romance, songfic
Ikäraja: S
Varoitukset: Mainintana oluen nauttiminen
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat minulle, lyriikat niille, jotka ne omistavat.
A/N: Vaikka Heathrow’n haaveilijat” on vielä kesken, mielessäni kehittelin jatkoa kyseiselle ficlet-sarjalle, sille, miten Lindalle lopulta kävi. Tässä tekstissä on vaikutteita eräästä minulle todella tärkeästä ihmisestä, tämä on itse asiassa jo toinen teksti, jonka hänestä kirjoitan.
Tekstissä mainittavat lyriikat ovat peräisin seuraavista kappaleista:
Rasmus Mäntymaa – Sinä olet kaunis
Eppu Normaali – Linnunradan laidalla
J. Karjalainen – Telepatiaa
Happoradio – Puhu äänellä, jonka kuulen (mainintana tekstissä)
Kristiina Wheeler – Sininen sydän (mainintana tekstissä)
Marzi Nyman – Outo tyttö (sävellys ja sanoitus: Rasmus Mäntymaa)
Jos joku tätä lukee, olisi kiva kuulla kommenttia.
”Sinä olet, sinä olet,
sinä, sinä, sinä olet kaunis.
Keskiyön auringosta ovat
punottuja ihollesi vaatteet…”
Mikaelin pehmeä, lämmin, ehkä hieman surumielinenkin baritoni havahduttaa minut hereille päiväuniltani, joille olen käpertynyt tämän sohvalle. Kitaran näppäily jatkuu, vaikka Mikael huomaa minun heränneen. Laulu vaihtuu hetken päästä toiseen, jonka itsekin tunnen.
”Vaikka aika täällä
maan päällä ylitsemme ajaa,
emme täysin katoa silloinkaan.
Linnunrata loisti vyönä,
rakastuimme sinä yönä:
se ei katoa milloinkaan,
sillä kaukaiset tähdet me nähtiin.
Valo silmistämme lähti silloin
matkalle tähtiin.
Ikuisesti vaeltaa, saa ehkä joskus
jonkun silmät tavoittaa…”
Hieron silmiäni, vaikka en ole edes ehtinyt nukahtaa kunnolla. Mietin, lauloiko Mikael jo silloin, kun käperryin sohvalle huovan alle. Laulu keskeytyy hetken päästä, kun Mikael siirtää katseensa ikkunasta minuun.
”Paljonko kello on?” kysyn parrakkaalta, pitkähiuksiselta nuorelta mieheltä, jonka katse hakee katsettani, tahtoo sisäistää, olenko läsnä.
”Puoli seitsemän, mutta mitä sä sillä tiedolla teet?” Mikael ihmettelee, kysyy sitten, keittääkö hän teetä minulle. Nyökkään kohottautuen istumaan sohvalla puoli-istuvaan asentoon, siitä siirrän jalkani lattialle ja harmaa-valkoinen kissa alkaa välittömästi hieroa itseään niitä vasten kehräten kovaan ääneen tyytyväisyyttään.
”Ja sä keitit meille teetä,
itämaiseen tapaan.
”Uskotko yliluonnolliseen?”
sä kysyit.
”Uskotko telepatiaan?”
Tähtilampun alla,
siinä sängyn laidalla,
kun me kerran suudeltiin.
Oi, mä uskoin ihmeisiin…”
Laulan hiljaa keittiöön mennessäni J. Karjalaista. Mikael kuulee lauluni ja yhtyy siihen olohuoneessa, vaikka hän lupasi tulla keittiöön seurakseni ja auttaa minua keittämään teetä. Harmaa-valkoinen kissa, Ben, seuraa minua, toinen, kilpikonnavärinen tyttö, Lili, jää olohuoneen nojatuoliin, vaikka molemmilla kissoilla olisi iltaruoan aika.
Pengon keittiön kaappeja teepusseja etsiessäni. Käsiini eksyy kuitenkin kaikkea muuta. Lopulta löydän etsimäni ja asetan teepussipaketin vedenkeittimen eteen.
Olen halunnut vain unohtaa, miksi tulin takaisin toiseen kotimaahani, majoituin Mikaelin luokse. Olen nukkunut hänen sohvallaan ja levittänyt vaatteitani ympäri kämppää, polttanut suitsukkeita ja kynttilöitä, joiden tuoksu on saanut minulle vain päänsäryn. Mutta niiden tuoksua pahempi on Mikaelin oma tuoksu, joka muistuttaa minua siitä, mitä jätin taakseni lähtiessäni Lontoosta. Tosin olen ehtinyt jo tottua hänen tuoksuunsa enemmän, siinä on jotain puolet turvallisempaa, jotain kotoisampaa kuin sen ihmisen, jonka hylkäsin.
Mikael ei ole kysellyt enää lähtemisestäni, ei käsivarressani olevasta sinisestä sydämestä (se on kuulakärkikynällä tehty, mutta ei kuitenkaan haalistunut, vaikka aikaa sen tekemisestä on kulunut ainakin vuosi), ei siitä, miksi itken edelleen radiossa soivien rakkauslaulujen takia. Hän vain katselee minua, kuuntelee, kuinka laulan ja laulaa itse mukana omaa stemmaansa, joskus melodiaakin. Joskus kumpikin vain tuijottaa asunnon ikkunaan, parvekkeelle, sen kaiteen yli pimenevään iltaan eikä sano mitään. Ystävyytemme ei ole muuttunut miksikään koko sinä aikana, kun olen asunut Suomessa. Kiusoittelemme toisiamme nimiemme takia lähes päivittäin, mutta en pidä siitä, kuinka Mikael kutsuu minua koko nimelläni.
”Claudia Linda Maria Springfield!” Mikael kutsuu minua olohuoneesta.
”Miike Filippos Miikulainen”, vastaan hänelle, nappaan teekupin käteeni ja siirryn olohuoneen sohvalle virnistäen pitkätukkaiselle nuorelle miehelle, jonka siniharmaat silmät ovat vakavat, mutta lempeät.
”Älä kutsu mua sillä nimellä”, Mikael älähtää irvistäen minulle, muka loukkaantuneena. En kuitenkaan välitä, vaan virnistän uudemman kerran ja kuiskaan hänen olevan hupsu.
”Miksi mä en sais kutsua sua sillä nimellä?” ihmettelen sitten, ojennan käteni pörröttäen pojan hiuksia, rapsutan tämän päänahkaa ja saan hänen silmänsä painumaan kiinni, sillä hän pitää siitä, mitä teen hänelle.
Sen enempää en uskalla koskettaa, vaikka haluaisinkin. Minulla on edelleen sydän arpia täynnä. Ne vaativat oman aikansa parantuakseen.
Oluttölkki sihahtaa avautuessaan. Mikael ottaa pari kulausta kylmästä juomasta, tarjoaa minullekin olutta, mutta pudistan päätäni: tee riittää minulle tänä iltana.
”Välillä mä mietin, miksi mä tulin tänne takaisin ja majoituin sun luoksesi. Miksi sä välttämättä halusit edes majoittaa mut?” tiedustelen siemaistuani pari kertaa kuumaa juomaa ja lasken kupin lasipöydälle sohvan eteen.
”No, koska sä oot outo tyttö ja mä pidän susta, kun sä puhut kummallisia ja pukeudut mustaan…” Mikael aloittaa, nappaa taas kitaran käteensä ja alkaa laulaa minulle Marzi Nymanin kappaletta ”Outo tyttö”, joka saa minut vain hymähtelemään.
”Sä oot outo tyttö,
sä tuut lähelle mua
ja mun ei tarvitse varautua.
Sä oot outo tyttö,
sä tuut lähelle mua
ja mä voin vaieta tai vapautua.
Sä oot outo tyttö ja mä pidän susta,
kun sun sanasi ja tekosi on hullutusta.
Oot vähän niin kuin minä:
yksinkertainen ja naiivi
ja sanot joskus jotain,
mut oot mieluummin vaiti…”
Lopetettuaan laulunsa Mikael nostaa minut hellästi syliinsä niin, että näkee kasvoni, silittelee hiuksiani toisella kädellään, rutistaa minua. Ja sillä hetkellä käsitän, että tällä tavalla tämän kaiken täytyy ollakin: minun paikkani on tässä asunnossa kahden kissan ja hassun, parrakkaan, rokkarin näköisen pojan, Mikaelin, luona.
