Nimi: Jouluaattona rakastettu
Kirjoittaja: Kuurankukka
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: sallittu
Tyylilaji: Jouluinen kevyt söpöily
Paritus: John/Sherlock
Vastuunvapaus: En omista mitään, hahmot ainoastaan tekijöilleen, enkä hyödy tästä rahallisesti
A/N: Tästä piti tulla
fiertén joululahja, mutta tyydyinkin sitten pelkkään korttiin
Tällainen pieni, tavallinen, pehmeä ja helppo Johnlock söpöilynnälkäisille. Vaikka ihan vaan blokin syrjäyttämiseksi ja OTP 10:in edistymiseksi. Hyvää joulua jokaiselle! C:
Jouluaattona rakastettu”Joulu on maailman turhin juhla”, Sherlock mutisee lattianrajasta, jonne on valunut sohvalta: sieltä hän katselee hennosti kimaltelevaa punaista paperitähteä jota John ripustaa parasta aikaa ikkunaan. Verhotkin ovat nyt punaiset, samoin liina ruokapöydässä. Selin häneen oleva John vain tuhahtaa ja heilauttaa kättään epämääräisesti, eikä tietenkään huomaa pitkää silmäystä jolla Sherlock häntä tarkastelee. Saatikka sitten tyytyväistä virnistystä, se vilahtaa nopeasti piiloon Johnin kääntyessä ympäri.
Miehet kasvot ovat punehtuneet, tällä kertaa vihreän villapaidan helma repsottaa miten sattuu, eikä pidä tietenkään unohtaa hiuksia, joihin on sotkeutunut ripaus tai kaksi hilettä. John on järjestänyt taloa joulukuun ensimmäisen viikon lopusta saakka lähes lakkaamatta, kiiveten vain silloin tällöin hänen kylkeensä nukkumaan. On kiire, on stressiä, on verisiä rikoksia, pääkallokelejä ilman lunta ja kaikenlaista muutakin sotkua. Sherlock on ratkaissut vain yhden tapauksen joulukuun aikana, jaksamatta edes kunnolla hypätä sen tuomiin tummiin syövereihin mukaan. Pipareita hän on syönyt senkin edessä ja kiepauttanut Johnin seinää vasten miehen esittäessä heikkoja vastalauseitaan herkkujen varastamisesta. Ainoastaan vanginnut katseellaan, mutta he molemmat ovat tunteneet sen.
Sherlock ei odota siltä joululta mitään, aina edellisinä vuosina se on ollut jatkuvaa Mycroftin kanssa nahistelua kotona tai loputtomalta tuntuvaa notkumista poliisiasemalla, kun muuallekaan ei osaa oikein mennä tai jäädä. Sherlock ei pidä lahjoista, koska kukaan ei osaa milloinkaan ostaa mitään tarpeeksi hyvää, suurin osa ruuista on pahoja eikä hänellä ole erityisemmin läheisiä joiden kanssa viettää yhteiset pyhät. Ei ennen kuin nyt.
”Voisit sinäkin hiukan auttaa”, John heittää hitusen terävämmin mitä yleensä kavutessaan vapisevalta jakkaralta alas takaisin turvaan. Ehkä mies on lopultakin kyllästynyt kaikenlaiseen hässätykseen ja hössötykseen, ehkä tämä vain haluaisi käpertyä hänen rintaansa vasten siihen lattialle, tai ehkä kyse on niin hienopiirteisistä tunteiden vivahteista, ettei Sherlock koskaan tajua niitä. Vastaukseksi hän haukottelee muka todella raskaasti, saaden Johnin suutahtamaan entistä enemmän.
Mies mököttää vielä palatessaan kaupasta maidon ja uuden piparitaikinapaketin kanssa, ja ainoastaan pyörittelee silmiään Sherlockin epäilyttävän kovaääniselle kuorsaamiselle. Jääkaappiin on ilmestynyt uutta ihmeteltävää hänen poissa ollessaan: toinen purkillinen ihmisen silmiä! John ei tajua kuinka Sherlock kykenee olemaan sellainen... sellainen... sellainen: hän on ajat sitten lopettanut miehen tekojen syiden ja seurausten syvällisen pohtimisen, mutta vielä silloin tällöin Sherlock osaa yllättää hänet. Tilanne on enemmän kuin hiljaista komiikkaa täynnä, kun Lestrade ilmestyy kesken kaiken asuntoon. Komissaari tajuaa jonkin jääneen kesken, ryhtyen selittämään vuolasta tahtia uudesta rikoksesta johon Sherlockia aivan välttämättä tarvitaan.
Mutta Sherlock ei lähde, vaan hätistää Lestraden tavallistakin nopeammin pois luotaan ja alkaa sen tehtyään näpytellä puhelintaan. Se saa Johnin leppymään melko paljon, mutta vielä hän ei suostu näyttämään sitä! Vasta seuraavana iltana hän alistuu, (Sherlockin sanojen mukaan pelkästä mukavuuden ja hellyyden yltiöpäisestä tarpeesta) ja käpertyy Sherlockin hoikan lantion lomaan takkatulen ääreen. On aatonaatto, ja juuri sellainen hetki jolloin tekisi mieli sanoa ne kolme maagista sanaa. Mutta John on hiljaa, niin kauan että nukahtaa Sherlockin syliin.
Aamulla John herää yksin olohuoneesta, joka tuntuu kylmemmältä kuin aikoihin. Takkatuli on sammunut tunteja sitten, Sherlock on kadonnut talosta ja jättää hänet yksin vieraiden tuloon saakka. John soittaa radiota aavistuksen liian kovalla, Sherlockin aivoja sumentava vaikutus on hetkeksi lakannut ja musiikki auttaa häntä keskittymään. Rouva Hudson ilmestyy juuri oikeaan aikaan auttamaan, kahdestaan he saavat kaiken valmiiksi: se on melkein täydellistä. Tasan yhdeksältä ovikello soi, ja Sherlock käy sisään yhtä aikaa Mollyn kanssa.
Mollyn kanssa, miksi juuri Mollyn? John miettii itsekseen, mutta jättää asiaan rasittamasta itseään, ei Sherlock kuitenkaan kerro vaikka kysyisi. Kuuluisa etsivä on kumman kohtelias aivan kaikille ja ottaa ilman kehotustakin viulunsa esille. Aina ennen siitä syntyneet sävelet ovat täynnä selvää murhaa, jotain tummaa joka hyytää sydäntä syvemmältä kuin pohjoisen viimat, tulvillaan sitä osaa Sherlockista, jonka ymmärtää vasta kuultuaan tämän soittavan tajunnanvirtansa voimalla. Mutta nyt sointi on kierähtänyt ympäri, pehmentynyt ja avannut samalla uusia ovia. Muutos on niin helposti kuultava, että John harkitsee hetken teeskentelyn mahdollisuutta. Hän juo liikaa viiniä, jota Molly toi, ja on vähällä huomauttaa sävelten muutoskertoimesta Sherlockille tai siitä, ettei tiedä missä heidän suhteensa rajaviivaa piirretään, ja että se häiritsee häntä.
Hän ei ota asiaa puheeksi edes silloin, kun asunto on jälleen tyhjä melusta ja iloisesta seurasta, vaan jää odottamaan. Ehkä kaikki käy samalla tavalla kuin edellisenä iltana: hän istuu huomaamattaankin liian lähelle Sherlockia ja nukahtaa lopulta syliin. Paitsi ettei niin tapahdu, tiskatessaan astioita John lopulta aistii sen, tunnelmanmuutoksen.
Sherlockin ei tarvitse kuin tulla ja taivuttaa hänen vartaloaan, hän valuu pitkin kylkiä ja näkee kymmenkertaisen määrän jouluvaloja. Hän ei muista kysyä mistä kaikki johtuu, miten miksi milloin, hän antaa ohjakset Sherlockille ja jälleen kerran mies vain yllättää hänet, tekemällä kaiken päinvastoin. Niin kuin aina ennenkin, ja ehkä juuri siksi se on Johnille paras joulu sitten lapsuuden. Ja ehkä Sherlockillekin, joka ei vain ikinä kerro sitä kenellekään.
