Uskollisesti | K11 | Angst

[Natural]

Author: Natural
Title: Uskollisesti
Genre: Angst
Rating: K11
Disclaimer: Omistan kaiken.
Warnings! : Kuolema
A/N: Pitkästä aikaa originaali. Tai oonhan minä tätä osan kirjoittanut jo joskus, mutta aattelin tuunaillta tätä ja tuoda julki. Ikärajan laitoin yläkanttiin, koska tuo kuolema hengailee tuolla suht vahavasti, eikä vaan minun päähän käy laittaa S –ikärajalla. Joten potkaiskaa, jos väärin. Saa kommentoida.

Uskollisesti

Istun hiljaa ruokapöydän ääressä valkoinen kahvikuppi kädessäni, olen istunut jo pitkään. Kahvikin on jo varmasti kylmää, mutta en välitä, minua ei kiinnosta. Siitä on nyt tasan vuosi, päivälleen. Katson lasittunein silmin ulos ikkunasta: kaunis syksyinen päivä, puiden lehdet ovat kauniin oranssit.

Istuimme hiljaa puiston penkillä ja katseltiin taivaalle. Nähtiin tähdet ja kuu. Puiden varjot olivat aavemaisia, mutta minua ei pelottanut, koska sinä olit siinä.

Se kaikki tapahtui sinä iltana niin nopeasti. En tahtoisi muistaa koko asiaa, mutta silti se vainoaa minua.
Kävelimme hiljakseen joen viertä. Joen kaunis, hiljainen laulu teki hetkestä satumaisen. Silloin tuntui, ettei mikään voisi riistää sitä hetkeä meiltä.

Mutta olin väärässä.

Ylittäessä siltaa pysähdyit hetkeksi ja nousit istumaan sillan kaiteelle. Katselin sinua hymyillen. Tulin luoksesi, painoin suudelman huulillesi, nousin varpailleni halatakseni sinua kunnolla. Se halaus oli elämäni suurin virhe.

Horjahdit, ja ennenkö olin huomannut, tajusin sinun uponneen veden alle. Yritin katsoa laidan yli, mutten nähnyt sinua. Katsoin sillan molemmin puolin, mutta ei, en nähnyt sinua. Menin paniikkiin ja vajosin polvilleni.

Enkä nähnyt sinut kuin kerran sen jälkeen.

Mies soitti minulle ja minä vastasin. Puhelimessa kerrottiin, että minne minun piti mennä ja tein kuten puhelimessa oli käsketty. Ja saavuttuani perille, minua pyydettiin seuraamaan. Siellä oli kylmä ja synkkä ilmapiiri, kuin kaikki ilo olisi kadonnut maailmasta. Minut vietiin huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin eräänlainen pöytä ja minut saatettiin sen pöydän luo. Katsoin hetken näkyä. Sinä makasit siinä liikkumatta. Et hengittänyt. Ihosi oli väritön, samoin huulesi. En olisi koskaan tahtonut nähdä sinua siinä. Sen jälkeen en enää koskaan voinut nähdä sinua.

Katsoin, kuinka valkoinen arkku laskettiin alas maahan. Kyyneleet olivat nousseet silmäkulmiini. Oli uskomatonta ajatella, että ne olisivat olleet hyvästit.

Lasken kahvikupin pöydälle ja nousen pöydän äärestä. Käyn pukemassa päälleni, otan takkini ja lähden ulos. Kävelen tuttua hiekkatietä pitkin. Olen kävellyt tätä samaa tietä pitkin kanssasi aiemmin, mutta nyt kävelen sen yksin.

Lupasin, etten koskaan hylkäisi sinua. Lupaukseni pidin. Olin aina tullut luoksesi, kun pyysit.

Ja niin teen nytkin. En tahdo jättää sinua. Saavuttuani hautuumaalle, kävelen paikkasi luo ja jään katsomaan harmaata kiveä. Laskeudun maahan kyljelleni, suljin silmäni ja olin hiljaa, kuten aina, kun olin luonasi.

Olin taas tullut uskollisesti luoksesi, kuten joka ikinen päivä. Lupasin, etten hylkäisi sinua.

[Odo]

Jee, jee! Pääsin kommentoimaan. Piti kommentoida heti, kun huomasin tämän finissä, mutta se vähän jäi. Syytän fandomnanoa ja camppia ja miljoonaa muuta kirjoitusprojektia. Tämä on tosi mielenkiintoinen teksti ja mun mielestä sun parhaimpia. Tässä on jännä tunnelma, ensin ollaan niin onnellisia yhdessä, sitten tapahtuukin kauheita ja loppu on kuitenkin tavallaan onnellinen, ei varsinaisesti, mutta sellaisella haikealla tavalla, miten paljon päähenkilö lopulta rakastikaan.

Virheitäkään en huomannut, joten tää oli todella sujuvaa luettavaa, eikä mitään töksähdyksiäkään ollut. Sait hyvin preesensin ja imperfektin toimimaan rinnakkain, eikä niiden kanssa tullut sekaannuksia. Pysyi hyvin mukana siitä, mikä oli mennyttä tapahtumaa ja mikä nykyistä. Tykkäsin siitä, miten tää oli jaoteltu menneeseen ja nykyisyyteen. Minä-muodon lukemisesta sanoinkin jo toisessa kommentissa, että se on ihan piristävää, kun nykyään niin harvoin siihen törmään. Originaaleissa varsinkin se on ihan kiva lisä ja antaa ihan eri tavalla mahdollisuuden syventyä hahmoon, joka tarinaa vie eteenpäin.

Kuten jo alusta ehkä saattoi päätellä tykkäsin tämän lopusta, miten päähenkilö palasi joka päivä haudalle, koska oli luvannut miten ei koskaan hylkäisi rakastaan. Hieman häiritsi ehkä se, että sitä ei kuvailtu juurikaan, että syy oli periaatteessa päähenkilön, kun siitä olisi saanut ihan hyvin materiaalia, koska viaton halaus lopulta koitui kohtaloksi. Ei se kuitenkaan haitannut, kun tunnelma pysyi tasaisen hyvänä koko ajan ja se olisi saattanut tehdä tästä paljon synkemmän kuin tämä nyt oli. Ihanan angstista, johon oli mahtunut myös romantiikkaa näiden kahden välillä. Se toimi, että tässä ei kerrottu, ketä henkilöt olivat vaan keskityttiin ajatuksiin ja tapahtumiin. Nimeäminen olisi saattanut viedä osan tästä fiiliksestä, joka nyt kantoi itseään eteenpäin omalla painollaan.

Kiitos tästä<3 Kirjoitustsemppejä, sillä tällaista ja muutakin sun tuotantoa lukee mielellään!