Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, hiipivä romantiikka, melankolian sävyjä
Paritus: Harry/Ron
Yhteenveto: Harry ja Ron ovat vetäytyneet maalle toipumaan sodasta, sen menetyksistä ja traumoista. Kumpikaan heistä ei ole enää varma siitä, kuka on, ja mitä he ovat toisilleen. Toistensa tukemina päivät kirkastuvat hiljalleen, mutta vaikka etäisyys todellisuudesta tekee molemmille hyvää, siltä ei voi piilotella ikuisesti.
Haaste: Albumihaaste #6 Agnes Obel -
DorianA/N: Olen viime aikoina nähnyt paljon rarry-unia, joten ajattelin kanavoida niistä syntyneet fiilikset ficcimuotoon. Tahdoin jonkin hiljaisen, eristyneen miljöön ja pojat kahdestaan ja sotatraumat tuntuivat luonnolliselta jatkumolta tähän ajatukseen. Tykkään tähän syntyneestä estetiikasta. Toivottavasti joku muukin!
Piilossa huomiselta
as the devil spoke we spilled out on the floor
and the pieces broke and the people wanted more
and the rugged wheel is turning another round
1
Takaovea piti tuupata olkapäällä, jotta se avautui. Kasvoille pujahtava tuulenvire kutitti nenää ja partaa. Harry hengitti syvään kosteaa ja raikasta yöilmaa. Vähitellen ahtaus hänen rinnassaan keveni. Harry antoi katseensa vaeltaa. Maalla oli avaraa ja rauhoittavan hiljaista. Tuntui vapauttavalta, kun tiesi, ettei lähistöllä ollut muita. Täällä Harryn ei tarvinnut huolehtia siitä, miltä hän näytti tai vaikutti toisten silmin.
Harry nosti päätään. Näkökenttä oli nuhjuinen. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi puhdistanut silmälasinsa. Taivas oli sininen ja pilvetön, mutta tähdet olivat jo katoamassa. Itäisen metsän yllä näkyi kellertävää. Kuistin portaat narisivat korviavihlovasti, mutta Harry luotti Ronin unenlahjoihin. Jäinen kaste tarttui nilkkoihin ja sai hänet palelemaan. Harry pani kädet tiukkaan puuskaan rinnalleen, mutta kylmä ilma livahti silti jumpperin silmukoista hänen iholleen.
Harry käveli hitaasti. Hän ei aikonut tielle. Harry vain tuulettaisi sumuisia ajatuksiaan. Yöt kävivät yhä levottomimmiksi. Harry ei ollut varma, mikä häntä kiusasi. Kai se väistämätön ajatus, että hänen täytyisi lopulta palata todelliseen maailmaan ja tarttua velvollisuuksiinsa. Harryn henkeä alkoi heti ahdistaa. Hänen oli vaikea nähdä itsensä arkisena hahmona, joka kävi töissä ja vietti aikaa läheistensä kanssa. Harry ei tiennyt normaalista elämästä mitään eikä hän ollut varma, halusiko edes sellaista.
Kuistin ovi avautui vauhdilla. Puu rahisi ja lasiruutu särkyi.
”Hemmetti. Entistus”, hengästynyt Ron mutisi ja lasi kilahti taas ehjäksi. Kiireiset askeleet pysähtyivät, kun Ron näki Harryn puutarhassa. Harry saattoi kuvitella, miten Ronin olkapäät rentoutuivat ja ryhti lysähti helpotuksesta.
Hiljaisuus heidän välillään oli epämukava. Harry tiesi Ronin miettivän, mitä sanoa vai oliko kenties parempi olla sanomatta mitään. Ron varmasti toivoi, että Hermione olisi ollut täällä. Hänhän oli heistä taitavin tunneasioissa. Harrysta oli kuitenkin parempi, että he olivat täällä kahdestaan. Hermionen päättäväinen touhukkuus oli välillä niin uuvuttavaa.
Harry kääntyi päästäkseen Ronin piinasta. Ronin punainen tukka oli sotkuinen ja silmät väsyneet. Hänen ihonsa näytti tavallistakin kalpeammalta aamuyön hämärässä.
”Tulin vain haukkaamaan happea”, Harry sanoi. Ääni oli niin käheä, ettei Harry edes tunnistanut sitä omakseen.
”No, sitähän täällä riittää”, Ron naurahti hermostuksissaan ja viittasi autiuteen heidän ympärillään. Harry nyökkäsi. Kiusallinen hiljaisuus palasi. Heidän oli ollut jo pitkään vaikea puhua toisilleen. Oli helpompaa laittaa yhdessä ruokaa ja tehdä kotitöitä kuin katsoa toista tällä tavalla suoraan ja tulla tietoiseksi siitä, että sota oli muuttanut heitä peruuttamattomasti.
Muuttanut, Harry toisti mietteissään,
vai vahingoittanut?Ron liikahteli levottomasti, mutta päätti lopulta astua narisevat portaat ja tulla Harryn luo. Ron oli paljain jaloin, mutta hän ei näyttänyt tuntevan kylmää. Ron heilutti käsiään, kunnes tuli tietoiseksi niiden vauhdista ja työnsi kädet sitten verkkareidensa taskuihin. Ron ei katsonut Harrya silmiin.
”Hiljaisuusko vaivaa?” Ron kysyi.
”Ei. Tykkään siitä”, Harry sanoi. Kun Ron alkoi näyttää taas tuskastuneelta, Harry ponnisteli jakaakseen mieltään enemmän:
”Mietin vain, millaista elämä on sitten, kun me ei voida enää piileskellä täällä.”
”Piileskelläänkö me?” Ron hymähti huvittuneena. ”Hermionesta tämä on pakkolomaa.”
Harry ei ollut yllättynyt. Jos Hermione olisi saanut itse päättää, hän olisi jo ollut jälleenrakentamassa velhoyhteisöä, mieluusti Taikaministeriöstä käsin. Monien asiantuntijoiden mielestä oli kuitenkin kannattavampaa – Harry vihasi sitä sanaa – että sotatraumat hoidettiin ensin pois alta ennen paluuta arkielämään. Hermione oli valinnut intensiivisen lyhytterapian, joka sisälsi paljon tehtäviä ja itsetutkiskelua. Harry ja Ron olivat päätyneet vaihtoehtoon, jossa he pääsivät kaikista helpoimmalla eikä tekemisiä tarvinnut raportoida Mungoon kuin erittäin väljällä aikataululla.
”Mitä tämä sinusta on?” Harry kysyi. Ron kohautti olkiaan.
”Ihan mukavaa”, Ron sanoi. ”Tai siis. Kukaan ei nalkuta tai vouhota. Saa olla rauhassa. Mitä nyt on vähän tylsää välillä...”
”Kiitti”, Harry sanoi kuivasti.
”Mitä? Ei, en minä sitä tarkoittanut”, Ron paikkaili kiireesti ja mottasi Harrya käsivarteen, kun näki hänen virnistävän. ”Täällä ei vain ole mitään tekemistä. Mietin, että voisin tilata postimyynnistä muutaman pelin.”
”Uuden velhoshakkisetin?” Harry kysyi. Parantajat olivat takavarikoineet Ronin oman, koska he olivat pitäneet sitä liian väkivaltaisena ja siksi todennäköisenä esteenä heidän toipumiselleen. Harry ei ollut koskaan kuullut mitään yhtä naurettavaa.
”Esimerkiksi”, Ron sanoi.
”Puolitetaan kulut”, Harry sanoi. ”Minullekin kelpaisi muutama leikkimielinen voitto."
”Ai velhoshakissa? Älä unta näe”, Ron tyrskähti. Harry hymyili. Siinä hetkessä kaikki tuntui helpolta ja tavalliselta heidän välillään. Ronin siniset silmät tuikkivat tuttua iloa ja ilkikurisuutta. Harry tunsi ryhtinsä oikaistuvan.
Hetki kesti hymyn verran ja hiipui taas liikkumattomaan alakuloisuuteen, jolle kumpikaan heistä ei mahtanut mitään.
”Mene takaisin nukkumaan”, Harry kehotti. Hänen huomionsa harhaili Ronin multaisissa varpaissa ja puutarhan nuupahtaneissa kukissa. Äkillinen hajamielisyys häiritsi Harrya. Harry kurtisti kulmiaan. Miksi hän oli alun perin edes tullut ulos? Mikä ajatus oli pitänyt häntä hereillä?
Taas se tapahtui. Yksittäisistä asioista ei saanut enää ymmärrettävää kokonaiskuvaa. Ajatukset ja muistot menettivät muotonsa. Ne valuivat Harryn otteesta kuin vesi, ja se pelotti häntä. Harry ei halunnut Ronin näkevän häntä tällaisena.
”Ei minua väsytä”, Ron sanoi härkäpäisesti, vaikka selvästi ponnisteli ollakseen haukottelematta.
”Mene sisälle, Ron”, Harry tokaisi tylymmin ja väisteli Ronin loukkaantunutta ilmettä. Syyllisyys tykytti jo kuumana hänen rinnassaan. ”Minä lähden kävelylle.”
Ron ei sanonut mitään eikä hän yrittänyt estää Harrya, joka lähti tielle. Harry käveli kohti aamunkoittoa, mutta vaikka taivas vaaleni yläpuolella, pimeys hänessä syveni.
