Jätimme toisemme Normandiaan [J/S, S, nostalgia-angst]

[Renttu]

Nimi: Jätimme toisemme Normandiaan
Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: nostalgia-angst, oneshot
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/James
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Nyt on Writer's block selätetty ainakin hetkeks, halleluja sain tän julkaistua. Osallistuu FF100 sanalla nro 49. Risti ja Kerää kaikki hahmot-haasteeseen James Potterilla. Inspiraatiota olen etsinyt enimmäkseen Beirutin kaunottaresta nimeltään Nantes. Kommentoikaahan. : )


Jätimme toisemme Normandiaan


Taivas oli täällä harmaa, auringonviiruilla ja lokeilla kuvitettu peitto. Pikkutyttö harjoitteli kärrynpyörää kauempana, ylpeä isä yritti saada nopean pyllähtävän liikkeen vangittua kuvaan. He kaksi seisoivat kauempana kumpikin ääneti epäillen tulleensa sentimentaaliseksi ja liian vanhaksi tällaiseen samalla, kun tyttö kaatui jo kolmannen kerran.

Sirius halusi sanoa jotakin typerää. Huomauttaa Jamesin housunpolvien puhki kuluneista paikoista. Miettiä ääneen, olivatko tällaiset hetket sitten niitä kuuluisia katkeransuloisia muistoja, joita kaunisteltiin ja väriteltiin vanhoina kiikkustuolissa. Sirius ei uskonut ikinä päätyvänsä kiikkustuoliin, joten hän ei sanonut mitään.

James mietti lokkeja, pesivätköhän ne jossakin lähistöllä ja miten niitä oli näin mahdottoman paljon. Julkisissa puistoissa ja roskien täyttämillä likaisilla kujilla valkeat linnut inhottivat häntä, kuinka ne raatelivat säälittävää saalistaan, pudonnutta sämpylää tai vohvelinmurua, tappelivat siitä siivet levällään. Tänne meren kohinaan ja taivaanrantaan sekoittuneina nekin tuntuivat olevan kotonaan. Hiekka rahisi kenkien alla, kengännauhat olivat unohtuneet auki ja repsottivat lohduttomina, päistään mutaan sotkeutuneina. Vieressä pikkukiviä potkiva Sirius oli yhtä aikaa kaikkien mielessä risteilevien ajatusten punainen lanka ja välttelyn kohde.

"Onko se muuttunut?" Sirius kysyi eteensä tuijottaen. Tuuli kaappasi pitkän tumman tukan mukaansa ja läimi sitä vasten hänen kasvojaan. Jamesia nauratti, mutta hän ei ollut varma saiko tässä paikassa nauraa, joten hän tyytyi nopeasti hyytyneeseen hymyyn.

"Paljon lokkeja."

"Niin oli viimeksikin."

 James näki vihreänsinisissä aalloissa parin vuoden takaisen kesän, tunsi tien muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle mökille, jonka lautalattioille kulkeutui hiekkaa paljaista jaloista, ja jonka takan vieressä oli aina pino valmiita polttopuita. Hän muisti Lilyn turkoosissa uimapuvussa ja Siriuksen lyhyet, pörröisiksi saksitut hiukset. Siriuksen ranskalaisen bruneten ja tämän etuhampaiden välissä olevan ärsyttävän viettelevän raon. Kesä oli ollut tukalan kuuma ja ranta täynnä auringonvarjoja ja jäätelökauppiaita raidallisissa paidoissa. Sirius oli varastanut sellaisen paidan uimakoppiin jätetystä urheilukassista ja tepastellut se yllään mökin pihassa tyytyväisenä itseensä, kunnes varkauden kohteena ollut poika oli sattunut kävelemään ohi.

Mökissä oli ollut kaksi huonetta, tupa ja pieni makuukammari, kammarin kerrossängyllä karheat lakanat ja niihin sotkeutunut pakka kuluneita pelikortteja. Sirius käsitteli kortteja huolimattomasti, pataässä oli hukkunut ja löytynyt myöhemmin sohvan tyynyjen välistä. Alasängyltä löytyi useammin kaksi tyynyä kuin yksi, mutta Lily ja Ellie eivät joko välittäneet tai huomanneet asiaa. Yöpöydän lamppu oli kaatunut lattialle ja jätetty siihen, matto oli rullalla ja verhot repsottivat vasemmasta kulmasta. James oli tiennyt olevansa onnellinen.

Sen kerran kun kauan kaivattu sade ropisi peltikattoon, lähti Sirius kävelylle rantaan, unohti kengät ja sadetakin. Meri oli teräksenharmaa ja sen laituriin lyövät tyrskyt peittivät alleen eläimellisen huudon, joka saattoi lähteä vain ihmisestä. Seuraavalla viikolla Lily esitteli onnellisille vanhemmilleen ja nyrpeälle Petunialle sinikivistä sormusta nimettömässään Jamesin virnistellessä syyllisenä vieressä.


Kaikki oli ennallaan. Hiekka, kostea tuuli ja rannalta pois johtavat poikkipuut, uimavalvojan koppi ja valkoisessa tangossa roikkuva pelastusrengas. Painostava tunne Siriuksen rinnassa ei ollut kadonnut sen sateisen päivän jälkeen, aika tuntui pysähtyneen ja jääneen tänne. James pureskeli kynsiään ja sylki palaset maahan.

"Miksi sinä halusit tulla tänne?" James kysyi ja tarkasteli horisonttia tiukasti tutkivaa Siriusta.

"Minä-" Sirius aloitti ja lopetti. Minä halusin nähdä alkaisivatko kellot käydä jälleen, jos palaisin paikkaan, jossa ne pysäytettiin. Halusin tietää olisiko edes mahdollista kulkea taas eteenpäin. Halusin olla taas hetken se sama ihminen kuin ennenkin. James suuttuisi, jos hän sanoisi nuo sanat ääneen.

"Minusta tuntuu, että unohdin korttipakkani tänne."

[Solembum]

Heimoi kommenttikampanjasta siis ja kommentoin nyt vihdoinkin!

En ihan tosissani ymmärrä, miksi tähän ei ole tullut yhtäkään kommenttia ennen tätä minun, koska tämä oli varmasti yksi hienoimmista ja mitä upeimmalla tavalla itkettävistä ficeistä, joita olen ikinäkoskaan lukenut. Lukiessa tiesi jo alusta asti tuhon lähestyvän, mutta aloin itkeä vasta ihan lopussa. Tai ehkä mä itkin koko ajan, mutta huomasin sen vasta lopussa, en tiedä. Keskityin liian tarkkaan.

Ficin alku, keskikohta ja loppu linkittyivät hienosti toisiinsa, ja nimi sopii tekstille ihan loistavasti. Mietin aluksi, että mitennii Normandiaan, onks tää joku sanaleikki nyt ja mietin Normandian maihinnousua, mutta nyt jälkikäteen se vain tuntuu jotenkin tositosi oikealta ja se maihinnousu pysyy jossain mun mielen taka-alalla (ja odottaa että avaan historiankirjan kun saan tämän kommentin kirjoitettua). Teksti oli todella hienoa ja kuvailu oli ihan mahtavaa ja mietin koko ajan, että kuinka kaikki edes voi sopia yhteen niin hyvin ja miten olet saanut tämän kuulostamaan niin oikealta ja todelliselta. Tykkäsin siis ihan hirveästi jo pelkästään tapahtumien ja ajatusten kuvailusta, kaikesta rikkinäisestä ja arkisesta ja yhtä aikaa suorasta mutta kuitenkin kierrellen ja pienin vertauskuvinkin tekstin aihetta käsittelevästä kerronnasta. Vau.

Tapahtumat tuntuivat kaikki jotenkin melankolisilta ja katkeransuloisilta, nekin joiden oli tarkoitus olla iloisia. Sen täytyi johtua tekstistä ja siitä, että loppuratkaisu oli ikään kuin tiedossa ennen loppua. Mutta se sopi tekstiin vielä paremmin kuin jos olisit kääntänyt iloisen menneisyyden angstiseksi tulevaisuudeksi vasta lopussa. Kronologia ei olisi ollut tämän ficin kohdalla välttämättä toimiva ratkaisu ollenkaan.

Pienet yksityiskohdat, kuten korttipakka olivat todella merkityksellisiä ja tekivät kaikesta vielä surullisempaa, koska Sirius muisti nekin, muisti ihan kaiken ja kaipasi sitä niin paljon, että oli valmis kokemaan kaiken taas uudestaan.

En yksinkertaisesti osaa sanoa enää mitään muuta paitsi että tämä oli ihan täydellinen ficci ja että itkettää vieläkin, niin ja anteeksi kommentointitaitoni lähden tästä nyt Normandiaan heihei!

[Renttu]

No awws Sole nyt. Tämän nimi on kieltämättä vähän hämärien aivokiemuroiden tulosta, eli aina kun kuuntelen tuota linkittämääni biisiä ja ylipäätään Beirutia, niin mieleeni tulee aina Ranskan rannikko ja myrskyiset aallot. Mietin kyllä, että pitäiskö selventää tota, että missä maassa mennään, mutta annoin sitten lukijan päättää itse. Kaiken kaikkiaan itse ajattelin tätä ihan Brittein etelärannikkona, Normandia olkoon mukana lähinnä synkällä tunnelmallaan. Mutta paljon paljon kiitoksia aivan ihanasta kommentista!

[Kuurankukka]

Anteeksi kamalasti että olen tällainen nolo myöhästelijä, otin tämänkin ficin jo yli viikko sitten kk:sta ja vasta nyt kommentoin... Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eli iltaa kommenttikampanjasta!

Taivas oli täällä harmaa, auringonviiruilla ja lokeilla kuvitettu peitto. Pikkutyttö harjoitteli kärrynpyörää kauempana, ylpeä isä yritti saada nopean pyllähtävän liikkeen vangittua kuvaan. He kaksi seisoivat kauempana kumpikin ääneti epäillen tulleensa sentimentaaliseksi ja liian vanhaksi tällaiseen samalla, kun tyttö kaatui jo kolmannen kerran.

Tykkäilen tästä alusta kovasti: koko ficin läpihuutava surumielisyys erottuu jo tässä, pojat ovat muka liian vanhoja ja kaikki on jo lopussa tai loppumassa. Samaan aikaan ympäristö välittyy lukijalle hyvin tehokkaasti: on lokkeja ja harmaata, mutta aina välilläkin aurinko paistaa, eikä sitä kerrottu turhan tavanomaiseen tapaan. Niiniin ja tuo kärrynpyöriä tekevä tyttö isänsä kanssa oli muuten kiva yksityiskohta.

Sirius halusi sanoa jotakin typerää. Huomauttaa Jamesin housunpolvien puhki kuluneista paikoista. Miettiä ääneen, olivatko tällaiset hetket sitten niitä kuuluisia katkeransuloisia muistoja, joita kaunisteltiin ja väriteltiin vanhoina kiikkustuolissa. Sirius ei uskonut ikinä päätyvänsä kiikkustuoliin, joten hän ei sanonut mitään.

Koin syvää samaistumista Siriuksen kanssa tutun tilanteen takia, molemmat ovat vaivaantuneita ja tekee huomauttaa mitä tahansa jotta hiljaisuus loppuisi. Se, että Sirius "tiesi" jo tuossa vaiheessa ettei pääsisi kiikkutuoliin, oli jotenkin kovin surullista ;__;

Sirius oli varastanut sellaisen paidan uimakoppiin jätetystä urheilukassista ja tepastellut se yllään mökin pihassa tyytyväisenä itseensä, kunnes varkauden kohteena ollut poika oli sattunut kävelemään ohi.

Tähän väliin pakko hehkuttaa tätä, koska pätkä oli niin kovin Siriusmainen. Varastuu nyt toisen pöksyt Vaikka ficci oli aika surullinenkin, tällaiset kohdat olivat kuin ihan pieniä auringonpilkahduksia harmauden keskellä, vaikka toisaalta ne tekivät kokonaisuudesta ehkä vain entistä katkeramman.

Sen kerran kun kauan kaivattu sade ropisi peltikattoon, lähti Sirius kävelylle rantaan, unohti kengät ja sadetakin. Meri oli teräksenharmaa ja sen laituriin lyövät tyrskyt peittivät alleen eläimellisen huudon, joka saattoi lähteä vain ihmisestä. Seuraavalla viikolla Lily esitteli onnellisille vanhemmilleen ja nyrpeälle Petunialle sinikivistä sormusta nimettömässään Jamesin virnistellessä syyllisenä vieressä.

Tykkäsin aivan hirveästi  tuosta "eläimellisen huudon, joka saattoi lähteä vain ihmisestä". Se oli jotenkin ihanan uniikki, raaka ja tietenkin myös kovin surullinen. Tuli sellainen tunne, että Sirius varmaan jo tiesi tuossa vaiheessa, miten juttu tulee päättymään, eli että menettää Jamesin, ja huusi ehkä juuri siksi myrskyssä missä kukaan muu ei voinut kuulla, varsinkaan James. Tässä oli taas tällaisia kivoja yksityiskohtia, esimerkiksi tuo sinikivinen (ihana sana <3) mutta aivan erityisesti maininta kateellisesta ja ehkä katkerastakin Petuniasta.

"Minusta tuntuu, että unohdin korttipakkani tänne."

Ja ää taas, raukkaparka Sirius. Minusta tässä tiivistyi todella kivasti koko ficin juoni/idea: Sirius haluaa tulla Normandiaan saadakseen takaisin jotain kadotettua/unohdettua vaikka tietäänkin, ettei löydä. Hassua, tuli muuten sellainen tunne niin kuin nuo kortit olisivat olleet jokin vertauskuva onnellisuuten, joka mökillä vielä oli mutta silti samalla myös loppui sinne. Otsikko tavallaan tuki tuota käsitystä että onnellisuus/suhde/yhteys/joku jäi sinne Normandiaan, kun ainakin Lily tuli tilalle.

Halusin tietää olisiko edes mahdollista kulkea taas eteenpäin.

Lainaus nro. 569696 mutta ei voi mitään, tämä on ihan pakko nostaa esille. Luin tämän kohdan pariinkin kertaan ja rupesin ajattelemaan, että jospa Sirius, sen lisäksi että tahtoi saada jotain kadotettua takaisin, näki tilanteen myös jonkinlaisena siedätyshoitona? Sitten myös se, Sirius varmasti ihan oikeasti tahtoi päästä Jamesista ja yli, ja jopa mietti jopa olisiko se mahdollista. Taas sellainen pieni valonpilkahdus harmauden keskellä.

Eh, tulipas tästä lainauspainotteinen kommentti. Hieman tiivistettynä pidin hirveästi tämän tunnelmasta, ja siitä kuinka meri oli omalla tavallaan jokaisessa lauseessa läsnä. Sitten se, ettei Jamesin ja Siriuksen välillä varsinaisesti tapahtunut mitään, vaan kaikki sijoittui tavallaan menneisyyteen, mutta lukija silti tajusi suhteen olleen jnejne, siitäkin paljon plussaa. Pakko ihmetellä Solembumin kanssa samaa asiaa, mielestäni tämä ansaitsisi ehdottomasti lisää huomiota, oli sen verran hieno tekele. Mukavan erilainen J/S ficci, kiitos siis oikein paljon. Tätä oli ilo lukea, vaikka tunnelma surullisenkatkera olikin

[Letizia]

Tätä olisi pitänyt kommentoida jo aikaisemmin, mutta korjaanpa nyt asian.

Heh, minäkin ajattelin otsikkoa ensimmäistä kertaa avatessani Normandian maihinnousua ja mietin, että onkohan tämä jokin toiseen maailmansotaan sijoittuva AU. Mutta otsikko toki avautui lukemisen myötä, ja Normandia sopii myös näihin tunnelmiin. (Esimerkiksi Pariisi ei olisi herättänyt ollenkaan samanlaista haikeaa fiilistä!)

En tiedä kuinka kärrynpyöränheittäjän isä onnistui kuvansa kanssa, mutta sinä ainakin olet onnistunut pysäyttämään hetken tämän fikin aloitukseen! James ja Sirius mietteisiinsä vajonneina, lokit, harvakseltaan käyty keskustelu, ja saiko tässä paikassa nauraa. Näistä kaikista kutoutuu hieno tunnelmansa, melkein juhlallisen harras arkisissa puitteissa.

Taivas oli täällä harmaa, auringonviiruilla ja lokeilla kuvitettu peitto.

Tämä tuo mieleeni erään ilmauksen toisesta fikistäsi, muistaakseni jotain sellaista kuin "leikkipuisto oli kuorrutettu haalaripukuisilla lapsilla". Tämä ehkä minun päässäni kääntyy vähän liiankin konkreettiseksi (ajattelin täkkejä...) mutta jotenkin tosi kiehtova ja persoonallinen. :)

Mielenkiintoista, että Jamesin ajatuksia kuvattiin enemmän, mutta silti niistä ei tuntunut aivan paljastuvan, mikä oli Jamesin suhde koko tilanteeseen. Hän miettii lokkeja ja montaa muutakin asiaa, ja oli lopulta tiennyt olevansa onnellinen, mutta niin, siihen se ikään kuin jää. Ehkei hän tiedä itsekään. Sirius pääsee ääneen vähemmän, mutta paljastaa suoremmin tunteensa lukijalle, vaikkakaan ei Jamesille. Molempien poikien mielet vaikuttivat aika mutkikkailta, tykkäsin näistä kiemuroista tosi paljon.

Fikistä loppujen lopuksi tuli minulle vähän AU-fiiliksiä, vaikka sanoin itselleni monta kertaa, ettei tässä ole mitään kaanon-yhteensopimatonta. Ehkä se johtui siitä, että tämän fikin James ja Sirius olisivat myös voineet olla olematta sotaakäyviä velhoja, ja usein velhosota on läpitunkeva teema tämän aikakauden fikeissä. Vaihtelu oli kyllä ehdottomasti tervetullutta. Tämän tunnelma oli raikas haikeudesta ja lopullisuudesta huolimatta.

Kiitos tästä! Pidin paljon.