Ikäraja: K11
Tyylilajit: Draama, angst
Kirjoittajan kommentti: Halusin kirjoittaa siitä, millaista on olla rakkaudessa se epätoivoisen ihastunut, joka yrittää saada jotain, mikä on mahdoton omistaa.
Kaipuunsa vanki
Luku 1/2
Minä olen jo niin tottunut.
Kun tulen kotiin ja näen lattialla kauppakassin ja lämmenneen maidon, nostan muovipussin pöydälle ja laitan tavarat kaappiin. Nostan lattialta farkut ja valkoisen topin ja viikkaan ne sängyn päätyyn, menen lopulta kylpyhuoneeseen ja valmistelen itselleni kylvyn. Sillä välin kun vesi valuu, istun ammeen laidalla ja vedän syvään henkeä. Kylvyn kosteassa ilmassa tuoksuu edelleen Nadjan hajuvesi, Calvin Kleinin Eternity. Käyn vielä olohuoneessa laittamassa levyn soimaan, ennen kuin laskeudun kuumaan veteen ja unohdan Nadjan edes hetkeksi.
Minä olen jo niin tottunut.
Mutta tällä kertaa mitään ei kuuluu. Kahden viikon päästä Nadja on edelleen poissa. Minun on vaikea lähteä asunnolta yksin. Saan juuri ja juuri käytyä töissä ja ruokakaupassa, mutta kaikki muu tuntuu ylivoimaiselta. Kuinka minä osaan liikkua ilman Nadjaa? Minne minä menisin? Lopulta, kun mitään ei kuuluu, minun on pakko lähteä ulos. Käyn ensimmäiseksi naapuritalossa, jossa asuu kaunis Bella, joka on minulle kuin sisko ja joka tuntee Nadjan paremmin kuin kukaan. Bella kaataa minulle yrttiteetä ja silittää minun päätäni ja sanoo että kyllä kaikki järjestyy. Että kyllä Nadja palaa, eikä hän voisi jättää omaa tyttöään. Mutta toisaalta minä tiedän jo, että hän on lähtenyt lopullisesti. Valkoinen mekko on poissa. Nadjan valkoinen mekko, joka ylläni minä nukun kun hän tavallisesti on poissa. Tällä kertaa hän on ottanut sen mukaansa, eikä hän ole tulossa takaisin.
Viikon kuluttua tulee postin mukana lasku. Minä tarvitsisin 650 euroa vuokraan. Tähän mennessä Nadja on aina maksanut meidän vuokramme. Minä maksan kaiken muun, mutta vuokran on aina maksanut Nadja.
”Älä huoli pikkulintu. Minun kanssani sinulla on aina katto pääsi päällä.”
Kun karhukirje tulee, mietin vain hetken. Ei vuokran maksu ole rahasta kiinni, minä olen edelleen töissä, mutta Nadja on aina maksanut meidän vuokramme. Kun hän tulee takaisin ja huomaa, että minä olen maksanut vuokran, hän pettyy suuresti.
”Voi lintupieni, etkai sinä kuvitellut, että minä en huolehtisi sinusta?”
Ja minä jatkan odottamista, mutta lopulta minun on pakko lähteä. Otan mukaani passin ja rahat ja vaihtovaatteet ja tiputan avaimen postiluukusta sisään.
Minä kuljen enimmäkseen öisin. Se ei ole minulle välttämätöntä, mutta siitä huolimatta tunnen olevani silloin enemmän elossa. Sitä paitsi Nadjan kanssa me kuljimme ainoastaan pimeän tultua. Ensin ajattelin mennä takaisin kotiini, mutta rautatieasemalla ostin lipun Turkuun ja majoituin vanhan lapsuudenystäväni luona kolme päivää. Hän katsoi minua ja sanoi että olen muuttunut, laihtunut ja vanhentunut. Hän kuitenkin otti minut luokseen ja me teimme kreikkalaista salaattia ja katsoimme vanhoja romanttisia komedioita. Hän pahoitteli sitä, että joutui päivät olemaan töissä, mutta minä sanoin, ettei se haitannut, kaipasin joka tapauksessa lepoa ja illalla me kävimme teatterissa ja yökerhossa. Minulla oli pitkästä aikaa tavattoman hauskaa, mutta sitten minä muistin jälleen Nadjan ja ajattelin, että minun on pakko lähteä. Ystävälleni sanoin, että halusin nähdä maailmaa ja kävisin Saksassa asuvan isoäitini luona ja seuraavana aamuna astuin ruotsinlaivaan ja lähdin Tukholmaan.
Minä herään kun ulkona on vielä pimeää ja vieressäni nukkuu mies, jolla on punaiset bokserit. Jean-Pierre, Jean-Paul, Jean-Jean, aloitin pelini kolme viikkoa sitten; aina kun kohtaisin miehen, jonka nimi alkaa Jean, minä panisin häntä. Kello herättää kohta ja minä otan patterin pois, ettei rakas Jeanini heräisi. Minä kurkotan lattialta valkoisen hellemekon, joka on huono korvike, mutta yhtenä yönä ikävä kasvoi liian suureksi ja minä ostin mekon läpi yön auki olevalta kirpputorilta. Minä kuljen ilman rintaliivejä ja alushousuja, ajattelin ensin, että se on ehkä jo huijausta ajatellen peliäni, mutta sitten päätin, että en halua olla liian ankara itselleni.
Minulla on tapaaminen vanhan rouvan kanssa, jonka tapasin edellisenä yönä. Hän tuli minun luokseni torin laidalla ja sanoi tuntevansa minut. Vastasin huonolla ranskallani, että valitettavasti rouva on erehtynyt henkilöstä, mutta sitten hänen silmänsä tuikahtivat tavalla, joka kertoi, että ehkä minä kuitenkin tunnen tämän ihmisen.
Rouvan antama osoite vie minut toisessa kerroksessa sijaitseva asunnon ovelle. Rouva avaa oven täysissä pukeissa ja valloittavasti hymyillen ja me istumme olohuoneeseen suuren ikkunan alle. Kun aurinko pikkuhiljaa nousee, rouva käy sulkemassa verhot ja huoneeseen laskeutuu rauhallinen hämärä.
”Minä niin kaipaan aurinkoa”, vanha nainen sanoo ja siemaisee viinilasistaan. ”Mikä hänen nimensä on?”
”Nadja”, minä vastaan lyhyesti. Nainen hymyilee ja me olemme pitkään hiljaa, kunnes hän sanoo:
”Minä olin onnekas. Victor kuoli vain kolme päivää sen jälkeen, kun me olimme tavanneet.”
”Minä luulin että...” aloitan, mutta vanha rouva naurahtaa.
”Kultaseni, ei kukaan elä ikuisesti. Ajan myötä se helpottaa, mutta vasta kun hän kuolee, olet todella vapaa. Kovasti helpottaa myös kun teet itsellesi oman palvelijan.”
Mutta minä en halua. Minä haluan Nadjan. Haluan että hänen huulensa ovat jälleen vasten omiani ja että saan kuljettaa sormeani pitkin hänen selkärankaansa ja että hän kertoo minulle kuinka kaunis minä olen. Minä haluan maata sängyllä pimeässä ja leikkiä nukkuvaa, kun hän tulee takaisin oltuaan poissa monta yötä. Ja haluan kuunnella, kun hän puhuu kaikista paikoista, joissa on käynyt ja ihmisistä joita on tavannut. Haluan että hän kertoo minulle, että syntymähetkelläni Merkurius oli Pluton kanssa sektillissä ja siitä johtuen minun on vaikea pitää kiinni päätöksistäni. Haluan tuntea, kuinka hän kastelee ihoni itkiessään vasten rintaani kun luulee minun nukkuvan. Minä todella kaipaan häntä.
Kirjoittajan kommentti: S.E Hinton: Vampyyrin palvelija ja Darren Shan: Friikkisirkus