Author: Minä, Jocinda
Pairing: Peeta/Finnick (Peeta/Katniss, rivien välissä Finnick/Annie)
Raiting: S
Fandom: Nälkäpeli
Genre: Drama, romance
Disclaimer: En omista ficin hahmoja (too bad), vaan he kuuluvat Nälkäpelin luojalle Suzanne Collinsille. En tosiaankaan ansaitse rahaa tällä tekeleelläni.
Warnings:
SPOILAA Vihan liekit -kirjaa! Jos et halua tietää minkäänlaisia paljastuksia kirjasta, jätä lukematta! Älä lue myöskään, jos et voi sietää slashia.
Summary:
Ehkä unohtaminen on joskus paras vaihtoehto.A/N: Tulen trollaamaan viattomien finiläisten mieliä tällä ficillä
Ihastuin ajatukseen Peeta/Finnickistä lukiessani Vihan liekkejä ja etsiskelin internetin ihmeellisestä maailmasta ficcejä kyseisellä parituksella. Fanfiction.netin 7672 Nälkäpeli-ficin joukosta löytyi huikeat kuusi osumaa... Niistä yksi oli kirjoitettu espanjaksi (jota en tosiaankaan osaa tarpeeksi hyvin pystyäkseni lukemaan espanjankielisiä ficcejä), yhtä ei ollut oikeastaan edes aloitettu ja yksi ei ollut vielä edennyt sellaiseen vaiheeseen, että näiden kahden välille olisi kehkeytynyt jotain. Just my luck. Päätin sitten ottaa ohjat omiin käsiini ja kirjoittaa itse jotain kyseisellä parituksella. Minustahan tämä paritus nimittäin jostain kumman syystä toimii. Ehkä se johtuu siitä, että Peeta ja Finnick kuuluvat lempihahmoihini, ja tykkään paritella lempihahmojani toisilleen... Mielestäni Finnick on naurettavan seksikäs, ja Peeta taas on tajuttoman ihana, eli luultavasti näiden kahden yhdistelmä on joko ihanan seksikäs tai seksikkään ihana
Idea pomppasi mieleeni jostain kuusesta, ja ficcihän siis sijoittuu
Vihan liekkien ajanjaksoon.
Huom! Haluaisin vielä sanoa erikseen, että olen tosiaan ignoorannut tietyllä tavalla aika pahastikin Nälkäpelin canon-pareja ja etenkin Peetan ja Katnissin intohimoisen suutelukohtauksen tuossa rannalla. En kuitenkaan kovin mielelläni ota vastaan "Iiik sä hirvee ihminen, miten sä pystyit erottamaan Peetan ja Katnissin yyh angst!!1!" - tai "Vitsi miten random paritus. Ei mulla muuta." -tyylisiä kommentteja. Jos paritus tökkää pahasti silmään, voi aina jättää lukematta ja kommentoimatta
Anna minun unohtaa
Istun rantahiekalla muutaman metrin päässä kyhäämästämme keppiviritelmästä, jota voisi optimistisesti kai kutsua majaksi. Kauhon hajamielisesti hiekkaa käteeni vain voidakseni valuttaa sen takaisin maahan sormieni välistä. Laskelmieni mukaan kello on jo raksuttanut yli keskiyön, mutta vaaleanpunaisessa taivaassa ei näy lainkaan merkkejä ajankohdasta. Taivaan luonnoton muuttumattomuus ahdistaa minua. Kaipaan ylleni levittäytyvän loppumattoman lakanan täyteläistä tummuutta, jonka olen tottunut näkemään. Vielä sitäkin enemmän ikävöin tähtiä. Ne voisivat pitää minulle seuraa muiden nukkuessa.
Ajatellessani nukkuvia liittolaisiani Katnissin kasvot lipuvat hitaasti mieleeni. Näen sieluni silmin tytön tumman palmikon, jota hän sormeilee ollessaan hermostunut. Verkkokalvoilleni piirtyvät Katnissin harmaat silmät. Vaikka harmaa on tyypillinen silmienväri vyöhykkeellämme, on tummahiuksisen tytön silmissä silti jotain erilaista. Jotain, mikä vetää minua puoleensa.
Katnissin ajatteleminen saa hymyn nousemaan huulilleni. Samalla sisimmässäni velloo kuitenkin polttava epäilys. En osaa vieläkään sanoa, mitä Katniss tuntee minua kohtaan. Omat tunteeni ovat olleet kristallinkirkkaat jo vuosia, mutta tytön mielensisäiset tapahtumat säilyvät täytenä arvoituksena. Välillä uskon, että hän voisi vastata tunteisiini. Joskus taas tuntuu, että haaskaan aikaani kurkottelemalla kohti mahdottomuuksia. Muistan, miten paljon Katniss oli tekemisissä Galen kanssa silloin, kun me kaksi olimme tuskin puheväleissä. Mielikuva tytöstä ja tämän komeapiirteisestä ystävästä yhdessä saa käteni puristumaan nyrkkiin. Nyrkin sisällä oleva hiekka painaa kämmentäni, mutta minä en välitä siitä. Puristan vain kovempaa ja yritän saada Katnissin pois päästäni epämiellyttävän tunteen avulla.
Purkaessani sisäisiä patoumiani viattomiin hiekanjyviin kuulen äkkiä hiljaista rahinaa, joka on peräisin jostain lähistöltä. Viskaan hiekan takaisin rannalle. Käteni lennähtää automaattisesti vyölläni roikkuvalle veitselle. Aistini terävöityvät, ja lihakseni jännittyvät. Kuulostelen tarkasti hiljaisuuden rikkoutumisen varalta. Seuraava ääni kuuluu pian suoraan takaani, mutta se ei ole lainkaan sitä, mitä olen odottanut.
”Iltaa”, juuri majasta esiin kömpinyt Finnick toivottaa minulle hymyillen. Mahdan näyttää varsin naurettavalta tuijottaessani häntä suu auki, sillä miehen hymy vaihtuu nopeasti huvittuneeseen virnistykseen.
”Tiedän kyllä, että olen hurmaava näky, mutta lakkaa jo toljottamasta tuolla tavoin. Tässähän ihan punastuu.”
Yritän tuhahtaa Finnickin sanoille halveksivasti, mutta yritykseni ei ole kovin vakuuttava. Tunnen, kuinka haalea puna nousee kasvoilleni. Raivostun itselleni siitä, kuinka helposti annan Finnickin nolata itseni, mutta mies ei ole huomaavinaankaan ahdinkoani istuutuessaan viereeni. Ehkä hän luulee punan olevan pelkkää heijastusta taivaan hehkusta, tai sitten hänellä on jonkinlaista syvälle piilotettua hienotunteisuutta. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa.
”Miksi sinä olet siinä?” kysyn mieheltä, jonka merenvihreät silmät ovat suuntautuneet kohti laiskasti vellovaa vettä. ”Vahtivuorosi alkaa vasta minun vuoroni jälkeen. Siihen on vielä pari tuntia aikaa.”
”Heräsin enkä saanut enää unta”, Finnick toteaa. Hänen veistokselliset piirteensä kiristyvät tuskaisaan ilmeeseen, joka kertoo, ettei mies nähnyt nukkuessaan ainakaan onnellisia unia. Hetken minun tekee mieli kysyä, mikä häntä häiritsee, mutta se tuntuu tungettelevalta. Pian Finnickin kasvot rentoutuvat ja sulavat hänen tavalliseen hymyynsä, eikä niissä näy merkkiäkään niistä kauhuista, jotka vielä äsken söivät miehen sisintä.
”Oli kestämätöntä kuunnella Johannan kuorsausta. Se kaikuu korvissani vieläkin”, nelosvyöhykkeen tribuutti toteaa virnistäen. En voi olla nauramatta, vaikka olen varma, ettei Finnickin herääminen liittynyt millään tavalla lyhythiuksisen tytön kuorsaukseen.
”Sinun täytyy mainita siitä hänelle myöhemmin”, sanon kuvitellen mielessäni tilanteen, jossa Johanna rääkyy pää punaisena, ettei hän takuulla kuorsaa. ”Ilmoita vain etukäteen, niin saat minusta yleisöä.”
Finnick naurahtaa sanoilleni. Hän vaihtaa istuma-asentonsa rennompaan vaihtoehtoon käyden makaamaan kyljelleen hiekalle. Katselen poissaolevasti Finnickin sormia, jotka piirtelevät kuvioita santaan. Katniss palaa mieleeni, ja turhautuneisuus uhkaa luikerrella jälleen suoniini. On suunnattoman kiduttavaa olla rakastunut johonkuhun, joka ei osaa tehdä siirtoaan mihinkään suuntaan. Minun tekisi mieli juosta nukkuvan tytön luo, ravistella hänet hereille ja pakottaa hänet valitsemaan joko minut tai Gale. En kuitenkaan uskaltaisi tehdä niin. Pelkään liikaa, että hänen vaakakuppinsa kallistuisi Galen puoleen…
Olen vajonnut niin syvälle ajatuksiini, että huomaan vasta nyt Finnickin tarkkailevan minua merisilmillään. Hän rypistää otsaansa mietteliäänä nähdessään katseeni, josta alakuloisuus ja turhautuneisuus varmasti paistavat kauas. Finnickin sormi lakkaa piirtelemästä monimutkaisia kuvioita hiekkaan.
”Mitä sinä mietit?” mies kysyy kuulostaen hiukan huolestuneelta. En ehdi edes miettiä sopivan välttelevää vastausta, kun Finnick jo näyttää hahmottavan ajatusteni luonteen.
”Katnissia?”
Miehen kysyvä lausahdus hämmentää minua. Mistä ihmeestä Finnick voi tietää noin helposti, mitä ajattelen? Joko hän on taitava tulkitsemaan ihmisiä tai minä olen surkea peittelemään tunteitani.
”Mistä tiesit?” kysyn hiljaa. Finnick naurahtaa.
”Näytit siltä kuin tavoittelisit jotain, mikä on aivan lähettyvilläsi, mutta juuri kun olet saamassa siitä otteen, se kiskaistaan pois luotasi”, mies toteaa kuulostaen käsittämättömän syvälliseltä ollakseen valtakunnallinen seksisymboli. ”Sellainen sinun ja Katnissin tilanne kai on?”
”Niin”, vastaan nyökäten samalla. ”Sinä olet hyvä lukemaan ihmisiä.”
”Olen nähnyt paljon kaikenlaista elämäni aikana”, Finnick toteaa, ja hänen kasvoilleen nousee sulkeutunut ilme. Olen kuulevinani hänen kuiskaavan vielä sanat ”liian paljon”.
Hillitsen jälleen uteliaisuuteni ja tyydyn nyökkäämään. Hiljaisuus laskeutuu välillemme, mutta se ei tunnu ahdistavalta. Minä pohdin, mitä kaikkea Finnick on joutunut kokemaan ja näkemään. Mietin myös, mitä kaikkea hänen tyynen ulkokuorensa taakse on padottu. Finnick taas jatkaa kuvioiden muodostamista pehmeään hiekkaan. Hänen silmänsä välähtelevät aika ajoin minun suuntaani, ja silloin niissä on tutkiva katse.
Kuuntelen viidakosta kantautuvia heikkoja ääniä, kun Finnick äkkiä rikkoo ympärillämme roikkuneen hiljaisuuden verkon.
”Tiedätkös, minulla on ollut monia naisia”, Finnick toteaa huolettomasti. Miehen äänen leppoisasta sävystä huolimatta hänen kasvoillaan käväisee outo katse. Se näyttää lähes inhoavalta. Uskon kuitenkin kuvitelleeni kaiken, sillä hetki lipuu nopeasti ohi.
”Olen kuullut tarinoita”, sanon ympäripyöreästi. Toteamukseni ei tosiaankaan ole valetta, sillä nelosvyöhykkeen atrainmiehestä liikkuu jos jonkinlaisia huhupuheita. Villeimmät tarinat sisältävät usein Finnickin lisäksi ainakin kolme naista ja vähintään hämärältä kuulostavia välineitä. Ne ovat niitä juttuja, jotka olisin mielelläni jättänyt kuulematta.
”Älä usko kaikkea, mitä kuulet minusta”, Finnick sanoo muka varoittavasti, mutta hänen huulillaan leikittelee virne. ”En ole koskaan hoitanut samaan aikaan kuutta naista. Ylärajani on viisi.”
Mies nauraa makeasti järkyttyneelle ilmeelleni. Minun tekisi mieli kiittää häntä luultavasti eliniän kestävistä traumoista, mutta en saa jostain syystä sanaakaan suustani. Finnickin nauru hiipuu vähitellen, ja hän kääntää taas katseensa minuun.
”Niin, minulla on tosiaan ollut useita naisia”, merisilmäinen mies toteaa, ”mutta en ole ikinä kokeillut mitään miehen kanssa. Mieleni tekisi kyllä koettaa jotain ennen kuin heitän henkeni tässä pelissä… Mitäs sanot?”
Olen aikeissa jättää Finnickin sanat täysin omaan arvoonsa, kun niiden tarkoitus uppoaa tajuntaani. Tuijotan täysin tyrmistyneenä hänen merenvihreitä silmiään, joissa on kujeileva katse. Miehen huulilla helmeilee vino hymy.
”Mitä?” kähisen kuin olisin menettänyt ääneni. En tiedä, missä vaiheessa Finnick on liikkunut lähemmäs minua, mutta tunnen hänen kehonsa lämmön vierelläni, kun hän vastaa.
”Kuulit aivan oikein.” Nyt Finnick ei edes yritä näyttää viattomalta. Hänen silmissään välähtää haaste. Olen melko lailla hämmentynyt koko tilanteesta mutta en aio pudota miehen ansaan.
”Miksi ihmeessä minä haluaisin ryhtyä kanssasi yhtään mihinkään?” kysyn kohottaen kulmiani.
”Koska Katniss ei osaa päättää, haluaako hän olla kanssasi vai ei. Ilmeisesti hänen serkustaan on tullut vastustajasi”, Finnick toteaa. Typertynyt ilmeeni näyttää huvittavan häntä suuresti.
”Mitä… Mistä ihmeestä sinä tiedät?” Ääneni on tarkoitus kuulostaa tivaavalta, mutta se tulee ulos kevyenä henkäyksenä.
”Seuraan uutisia”, Finnick tokaisee, ”ja sitä kuulee kaikenlaista pyöriessään Capitolin juorupiireissä…”
Hetkeen en osaa sanoa mitään. Auon vain suutani kuin kala kuivalla maalla. Saan kuitenkin koottua ajatukseni pian. Vieressäni kyljellään makaavalla miehellä ei näytä olevan kiire minnekään. Hän vain tarkkailee reaktioitani intensiivisesti.
”Mikä syy tuo muka on siihen, että vehtaisin kanssasi?” kysyn terävästi. Ilmeisesti sanavalinnoissani on jotain hauskaa, sillä Finnick naurahtaa kysymykselleni.
”Se on riittävä syy”, hän toteaa. Ilmeisesti Finnick näkee, etten ole kovin vakuuttunut, sillä hänen silmänsä eivät tuiki enää yhtä kiusoittelevasti kuin aiemmin, ja hänen äänensä ilkikurinen nuotti muuttuu vakavammaksi. ”Minä tiedän, miltä tuntuu, kun se kaikkein tärkein on ulottumattomissani. Usko minua, Peeta. Sinä tarvitset unohdusta; jotakin, mikä vie ajatuksesi pois Katnissista.”
Tuijotan Finnickin vakavoituneita kasvoja sekavien tunteiden velloessa sisälläni. Vilpittömyys miehen äänessä kertoo, että hän todella tietää, mistä puhuu. Hänellä on myös joku, jonka ajatteleminen tuottaa niin paljon tuskaa, että unohtaminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.
”Entä kamerat?” kysyn vetäen Finnickin ajatukset hieman käytännöllisempiin ongelmiin. Madallan ääntäni, ettei se kantautuisi kameroiden mikrofoneihin. ”Luuletko minun ja Katnissin siirappikuvion pysyvän pystyssä, jos me kaksi vietämme helliä hetkiä kaiken kansan edessä?”
Ilmaisu ”helliä hetkiä” nostaa virnistyksen Finnickin huulille. Hän näyttää yrittävän pidätellä naurua.
”Kamerat eivät yleensä kuvaa tähän aikaan. Ihmiset eivät jaksa kiinnostua tästä ajanjaksosta, koska monet tribuutit ovat leiriytyneet ja yrittävät nukkua. Kameroista vastaavat capitolilaiset vilkuilevat kuvamateriaalia aina välillä, ja kamerat kytketään päälle, jos yöllä syttyy taistelu tai jotain vastaavaa.” En jaksa kysyä, mistä Finnick on saanut kaiken tämän informaation. Hän vaikuttaa joka tapauksessa olevan varma asiastaan. ”Luuletko, että olisin muuten sanonut kaiken äskeisen noin kovaan ääneen? On minulla sentään jotain muutakin kuin sahajauhoa pääkopassani. Olen varma, että tällä hetkellä capitolilaiset mässäilevät kuolemilla, joita pyöritetään uusintoina televisiossa.”
”Sinä olet liikkunut varsin hyödyllisissä juorupiireissä”, totean kuivasti. Finnick virnistää vastaukseksi ja liikahtaa hiukan lähemmäs kehoani.
”Miten on, kultakutri?” hän kysyy nojautuen kohti minua. Merenvihreissä silmissä tanssii ilkikurisia aaltoja. ”Lämpenetkö ehdotukselleni?”
Yritän perääntyä poispäin Finnickin luota. Mies on vanginnut käteni omillaan ja pitää niitä tiukasti paikallaan. Koetan vielä taivuttaa päätäni taaksepäin mutta hetken päästä tunnen hiekan takaraivoni alla. Olen umpikujassa. Finnick virnistää voitonriemuisesti huomatessaan ahdinkoni. Olen melko varma, että mies hengittää kasvoilleni jotain viettelemiseen tarkoitettua kaasua, sillä päässäni liikkuvat ajatukset muuttuvat vähitellen oudon sumuisiksi. Sydämeni hakkaa hiukan kovempaa kuin normaalisti, ja äkkiä merisilmäisen miehen huulet vaikuttavat omituisen houkuttelevilta.
”Et vastannut kysymykseeni”, Finnick huomauttaa pehmeästi. Miehen kasvonsa ovat vain kymmenisen sentin päässä omistani. Hänen läsnäolossaan on jotain, mikä huimaa minua, vaikka olen makuuasennossa.
”Lämpenetkö ehdotukselleni?” Finnick kysyy toistamiseen. Tiedän, että kaiken järjen mukaan minun pitäisi työntää mies pois luotani ja antaa hänen ymmärtää, että hän luulee liikoja itsestään. Looginen ajattelu tuntuu kuitenkin jättäneen minut oman onneni nojaan, joten vastaan Finnickin kysymykseen tavalla, joka vaikuttaa jostain syystä parhaalta vaihtoehdolta tällä hetkellä.
”Ota selvää”, minä henkäisen. Pienen hetken hämmästys valtaa Finnickin piirteet, aivan kuin hän olisi odottanut, että työntäisin hänet pois ja alkaisin karjua hänelle. Hämmennys sulaa kuitenkin nopeasti virnistykseen, kun mies laskee kasvonsa yhä lähemmäs omiani.
”Voit olla varma siitä”, Finnick kuiskaa ja painaa huulensa huulilleni. Suljen vaistomaisesti silmäni päästäen irti viimeisistäkin päässäni seilaavista järkevän ajattelun rippeistä. Ainakin voin kuolla areenalla ylpeänä siitä, että olen ensimmäinen poika, jota Finnick Odair on koskaan suudellut.
Kuvittelin Finnickin suutelevan minua rajusti tavalla, joka vetäisi minut intohimon hallitsemattomiin pyörteisiin. Saan huomata olleeni väärässä. Finnickin huulet liikkuvat omillani kevyesti ja pehmeästi. Hän odottaa, että vastaan suudelmaan, ennen kuin syventää sitä. Raotan hetken mielijohteesta suutani antaen Finnickille luvan tutkia sitä kielellään. Tunnen hänen hymyilevän huuliani vasten. Olen vähällä huokaista mielihyvästä tuntiessani miehen kokeneen kielen liikkeet mutta saan hillittyä itseni viime hetkellä. Finnick on selvästi erinomainen suutelija. Hänellä ei ole pienintäkään epäilystä siitä, mitä hän tekee.
Hetken päästä merisilmät avautuvat, ja Finnick vetäytyy hiukan kauemmas minusta. Hänen silmissään on varovainen, kysyvä katse.
”Piditkö siitä?” hän kysyy. Olen erottavinani miehen äänestä hermostuneisuutta, mikä on melko huvittavaa ottaen huomioon kaikki ne naiset, joita hän on suudellut ennen minua.
”Kyllä.” Hetken ajattelin höynäyttää Finnickiä ja antaa hänen ylpeydelleen pienen kolauksen vastaamalla kielteisesti, mutta myönteinen vastaus lipsahti huuliltani huomaamattani.
Finnick hymyilee minulle leveästi. Hän ei sano mitään vaan pelkästään katsoo minua silmillään, joiden vihreissä aallokoissa velloo tuhansia salaisuuksia. Finnickin suuteleminen ei oikeastaan ollut kovin erilaiselta kuin tytön suuteleminen. Hänen huulensa tuntuivat pehmeiltä ja asiantuntevilta. Olisi säälittävää valehtelua väittää, etten pitänyt kokemuksesta.
Ihmettelen aluksi Finnickin puhumattomuutta, mutta sen syy valkenee minulle pian. Hän haluaa minun avaavan suuni seuraavaksi. Olen melko varma, että hän tietää, mitä aion sanoa. Ainakin hän tietää, mitä hän toivoo minun sanovan. Ohikiitävän hetken ajan tiedostan, etten ole ajatellut Katnissia pitkään aikaan. Ehkä Finnick todella tietää, mistä hän puhuu. Ehkä unohtaminen on joskus paras vaihtoehto.
”Suutele minua”, hengähdän äkkiä. Finnick näyttää yllättyvän suorasta käskystäni.
”Mitä?”
”Suutele minua uudestaan”, sanon. Finnickin kasvoille leviää hymy, joka kirkastuu entisestään, kun kiedon kömpelösti käteni hänen alaselkäänsä. Vedän sisääni miehen suolaista tuoksua, joka tuo mieleen kesyttämättömän meren.
”Mielelläni.” Finnickin vastaus kutittaa hetken kasvojani, ennen kuin hän kumartuu alaspäin vangitsemaan suuni huulillaan. Suljen silmäni ja vajoan Finnickin kanssa suloiseen unohdukseen, joka huuhtelee ongelmat pois mielestäni yhtä helposti kuin vaahtopäät huuhtovat hiekanjyvät mukaansa vesirajasta.
A/N2: Don't kill me, I beg. Kertokaa toki, sainko parituksen toimimaan muutenkin kuin kieroutuneessa mielessäni. Kommentit ovat elämä. Risut ja ruusut ovat kummatkin tervetulleita. Kiitos ja anteeksi.
~Joci
