Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Ikäraja: S
Tyylilaji: jouluista draamafluffya
Paritus: Sirius/James
Vastuunvapautus: Mitäänhän en omista, vaan J.K.Rowlingille kuuluvat ihanaiset hahmoset ja kaikki, minä vain leikin.
A/N: Jouluista draamaa Siriuksen ja Jamesin parissa rakkaalle
Hallahäiveelle, joten hyvää Joulua, kultaseni! Toivottavasti pidät (ja kaikki muutkin myös), sillä nää kaksi oli jotain ihan liian vaikeata. Mutta taisi tää edes jotenkin onnistua… No kuitenkin, kuten kaikki varmaan jo arvaa, kommenteista tykättäisiin kovasti.
Yhteenveto: Uskoisiko James, jos hän väittäisi paketin vain hukkuneen?Pakkasyössä
Sirius ei saanut unta. Oli jouluaatto, eikä hänellä ollut vieläkään lahjaa Jamesille. Remukselle hän oli ostanut kauan sitten uuden kirjan, ja Peterille makeispussin Hunajaherttuasta, mutta vaikka Sirius oli kävellyt huolellisesti koko Tylyahon lävitse, hän ei ollut löytänyt yhtäkään sopivaa lahjaa parhaalle ystävälleen. Aika kävi vähiin, ei ollut enää edes tuntia siihen, että kello löisi kaksitoista, ja jouluaatto muuttuisi joulupäiväksi. Niin vain. Ilman, että kyseli, oliko Siriuksella kaikki lahjat hankittuina. Vastaus oli kaikesta huolimatta panikoiva ei.
Hän kuunteli ystävänsä hengitystä, Peter ja Remus nukkuivat viereisessä huoneessa ja hän oli jäänyt kahdestaan Jamesin kanssa tämän makuuhuoneeseen. Yleensä se olisi ollut vain hauskaa Siriuksen mielestä, hän olisi voinut herättää toisen keskellä yötä antaakseen lahjansa niin kuin jokainen vuosi taaksepäin, koska Sirius halusi aina olla ensimmäinen. Mutta sinä jouluna hän ei olisi ensimmäinen eikä mikään. Uskoisiko James, jos hän väittäisi paketin vain hukkuneen?
Kääntyessään kyljelleen Sirius kohtasi pähkinänruskeiden silmien katseen. Jamesin huulilla leikitteli hymy, kun katseet huomasivat toisensa. Siriuksen huulilta pääsi taasen hienoinen ynähdys ja jättiläismäinen tassu raapaisi vatsan sisälmykset paikoiltaan. Jamesin hiukset harottivat joka suuntaan pojan noustessa istumaan. Sirius tunsi sen hymyn, se oli hymy, jonka omistaja oli keksinyt jotain hauskaa. Sillä kertaa Sirius ei kuitenkaan osannut innostua ajatuksesta, vaikka nousi itsekin istumaan ja haroi hiuksiaan, jotka kutittelivat käsivarsia ja olkapäitä.
”Mennään ulos”, James ehdotti.
”Siellähän on kylmä”, Sirius sanoi ja irvisti. Hänhän kuulosti aivan Remukselta. Ei ollut siriusmaista valitella kylmyyttä, sillä sellaisella asialla harvemmin oli merkitystä. Ei sillä oikeastaan nytkään ollut.
”Ei se ole ennenkään haitannut. Tule nyt”, James naurahti ja työnsi peittonsa syrjään jäämättä odottamaan vastausta, oli se sitten ollut myöntyvä tai kieltäytyvä.
Sirius ei voinut muuta kuin vetää ylleen paksut ulkovaatteet ja hipsutella Jamesin perässä ulos. Kylmä tuulahdus lennätti tummia kiharoita silmille, kun Sirius yritti pysyä toisen vanavedessä. Lumihangessa oli hankalaa tallustaa, ja lunta meni kokoajan sukkiin. James ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan hänen valitustansa, vaan jatkoi eteenpäin pihamaalla ennen kuin pysähtyi. Sirius joutui poikkeamaan Jamesin jalanjäljistä päästäkseen ystävänsä vierelle. Keuhkoissa pisteli.
”James, minun pitää sanoa jotain”, Sirius kähisi. Puhuminenkin oli tullut hankalaksi ja häntä pyörrytti.
”Ei minullakaan ole”, James totesi.
”Minulla ei- Mitä?” Sirius katsoi ystäväänsä katse hieman hämmennyksestä hämärtyneenä.
”Ei minullakaan ole sinulle lahjaa, koska ajattelin, että tämä riittäisi”, James jatkoi ja osoitti lapasellaan heidän ympärillään avautuvaa maisemaa.
”Niinkö?” Sirius ihmetteli tuijotettuaan vielä hetken aikaa toista.
”Niin.”
Sirius huokaisi. Helpotuksen aalto huojahti hänen vatsaansa ja poika astui vähän lähemmäksi ystäväänsä, jonka käsi eksyi Siriuksen käteen. Hetken aikaa he olivat vain siinä, katsoivat pilviverhon takaa varovasti kurkkivia tähtiä ja hengittivät syvään pakkasilmaa. Sirius oli oikeastaan aika yllättynyt, sillä James oli harvoin niin kauaa paikallaan. Itse asiassa se oli harvinaista hänellekin. Pakkanen kiertyi vaivihkaa kaksikon ympärille, sohi punertavaa väriä poikien poskille ja nipisteli hieman leuan alta. Kumpikaan ei sanonut hetkeen yhtään mitään, aivan kuin sanattomasta sopimuksesta, jotka olivat Siriuksen ja Jamesin erikoisalaa.
”Tule”, James rikkoi hiljaisuuden, jonka oli langettanut heidän ylleen, ja päästi irti Siriuksen kädestä juosten hieman kauemmaksi. Pojan hahmo hämärtyi ja hetken kuluttua sarvipäinen eläin seisoi lumihangessa valppaana ja ylväänä. Sirius ei tietenkään voinut jäädä sen huonommaksi, vaan ryntäsi ystävänsä perään neljällä mustalla tassulla. Iloinen haukahtelu säesti kevyitä lumihiutaleita, jotka tipahtelivat tummalta taivaalta maahan.
Aamulla kukaan ei sanonut mitään tassujen ja sorkkien jäljistä lumihangessa.