Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel-mussukka, kiitos! ♥
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: joku draama-angstiasia (suoraan Cerwelin suusta ♥)
Paritus: Sherlock/John
Vastuunvapautus: John, Sherlock, ja Sherlockin viulu kuuluvat ACD:lle ja BBC:lle.
A/N: Kävin katsomassa Hesassa ”Viulunsoittaja katolla”. No, tarvitseeko edes enempää selittää, mitä tapahtui?
Kommentit tekisivät minut edelleen kovin iloiseksi.
Yhteenveto: Sävelet vierivät eteenpäin, mutta jäivät silti leijumaan Johnin mieleen.
Katonharjalta tuuleen hukkuvat tarinat
”Sherlock, nyt alas sieltä!”
John tunsi Lontoon tuulen kasvoillaan. Se nipisteli Johnin poskia punaisiksi, eikä hän ymmärtänyt, miksi Sherlockin piti kiivetä juuri sinne. Miksei olohuoneen ikkunan edusta enää riittänyt? Pitikö tämän kertoa koko maailmalle, vaikkei kukaan kuullut? Mutta John kuuli ja kuunteli.
Miksi, Sherlockin katse kysyi venyttelevästi, välinpitämättömästi, ja hän näppäili uuden soinnun viulustaan ilmoille. Se katosi huminaan, mutta John ehti silti napata sen.
Pakokauhua.
”Sinä tiput kohta sieltä”, John huomautti mutristaen huuliaan huolestuneena ja kapusi katolle varovasti. Jalka voisi luiskahtaa, ja luisu syöstä hänet hetkenä minä hyvänsä alas. Katkoa luut ja Sherlockin viulun kielet.
”Sherlock, sinäkin olet vain ihminen”, John huokaisi astuessaan hieman lähemmäksi. Jalat tärisivät, eikä sydänkään kyennyt nähtävästi antautumaan rauhaan. ”Jos sinä tiput, sinä kuolet.”
”En oikeastaan. Tuuli pistää vastaan lounaasta, se vastustaa maan vetovoimaa. Pudotus ei ole varsinaisesti hengenvaarallinen. Jos putoaisin, saisin luultavasti vain kasan katkenneita luita ja annoksen erityisen vahvaa kipulääkettä”, Sherlock avasi viimein suunsa.
John huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hapuilevat askeleet veivät hänet Sherlockin luokse, varovasti hän istuutui pidemmän viereen. Sherlock näppäili viimeiset soinnut viulustaan, katsoi alas hiljaista katua, joka näytti melko kauniilta aamuauringossa. Aurinko kipusi hiljaa taivaanrantaa pitkin, tervehti viulunsäveliä lämpimillä säteillään.
”Miksi täällä?” John kysyi, vaikka olikin varma, ettei saisi vastausta.
Eikä Sherlock sitä antanut. Hän asetti vain viulunsa ja liu’utti kappaleen ensimmäiset sävelet kaupungin tuuleen. Ne olivat kiihkeitä, suorastaan pelottavia. Kylmät väreet hyväilivät Johnin selkärankaa häilyvillä kosketuksillaan.
Sävelet vierivät eteenpäin, mutta jäivät silti leijumaan Johnin mieleen. Soinnut asettuivat lymyilemään hänen aivoratojensa pohjille, odottamaan oikeaa hetkeä. Jokainen sointu riipi Johnia aina edellistä syvemmältä, eikä John päässyt pakoon. Hänen oli pakko kuunnella, kuinka Sherlock synnytti katkeranhuumaavat soinnut aamuun, joka valkeni pilvettömänä. Aamu oli viattoman lempeä, mutta Sherlockin sävelet muuttivat Johnin aamun tummaksi. Pelon varjostamaksi, vaikkei John edes ymmärtänyt, miksi hänen piti pelätä. Miksi hänen piti pelätä sitä, mitä Sherlockin viulu yritti toisen sormissa kertoa? John ei tiennyt vielä, Sherlock tiesi.
John olisi halunnut kertoa, että häntä pelotti. Hän ei ymmärtänyt, mikä, Sherlock olisi ymmärtänyt, mutta John ei saanut sanoja suustaan. Hän ei saanut koskaan sanottua sitä, mitä olisi pitänyt, kun Sherlock soitti. Soitti, kertoi tarinoita sävelillään, joita John ei välttämättä myöskään ymmärtänyt. Sen jälkeen kaikki oli liian myöhäistä. Kun Sherlockin viulu oli vaiennut, ei tarinoihin enää kajottu.
Sherlock huojui tuulessa, ei vaan viulussa. Viulu piti hänet katolla, vaikka samaan aikaan se sai miehen nojautumaan eteen, sivulle ja taakse. Johnista oli pelottavaa katsella sitä. Hän odotti, milloin Sherlock kallistuisi liikaa ja kadottaisi tasapainonsa. Liukuisi alas katolta ja tippuisi. Tippuisi metrin, toisen, useamman, kunnes saavuttaisi asfaltin ja rikkoontuisi kuin posliinienkeli.
John tiesi, ettei hän kuitenkaan pystynyt pyytämään toista lopettamaan huojumista. Sherlock oli toisessa ulottuvuudessa ja vain putoaminen toisi hänet takaisin ennen kuin kappale olisi saatettu päätökseen. Putoaminen…
Ei, ei Sherlock putoaisi. Ja jos putoaisi, John putoaisi myös. John tarraisi kiinni takin hihasta ja yrittäisi pitää heidät katolla, mutta todellisuudessa hän ei voisi estää sitä. He putoaisivat yhdessä. Hehän olivat aina yhdessä. Eikä John antaisi Sherlockin pudota yksin, tehdä poikkeusta, joka vahvistaisi säännön. Sitä sääntöä ei tarvinnut vahvistaa.
Sherlockin viimeinen sointu jäi kummittelemaan katolle. John saattoi melkein nähdä sen, kuinka sointu kieppui ilmassa, väläytti valkeita hampaitaan ivailevassa virneessä, eikä antautunut perääntymään takavasemmalle. Hän yritti turhaan tuijottaa sitä murhaavasti, sointu vain nauroi, kumarsi, muttei kadonnut aamuun. Se asettui Johnin varjoon, joka seuraisi alinomaa mukana. Edes taivaan pilvet eivät saisi varjoa irrottamaan otettaan. John ei pääsisi karkuun.
Sherlock nousi ylös, ei edes horjahtanut. Hän ei katsonut Johniin, eikä John kohottanut katsettaan Sherlockiin. Hän ei halunnut nähdä mitään siitä, minkä oli juuri äsken saanut kuulla. Häntä pelotti tietää yhtään enempää.
John kuunteli, kuinka Sherlock meni pois. Vei mennessään viulunsa ja kappaleensa, muttei huomannut sitä pientä häivähdystä Johnin varjossa. Sherlock sulki tarinansa lukkojen taakse, mutta John pääsi kuitenkin tirkistelemään avaimen raosta. Se riitti pitämään pelon läsnä. Se synnytti pahoja unia, joita John ei ollut koskaan ennen osannut edes kuvitella. Sherlock oli vienyt painajaiset pois, ja tuonut ne nyt takaisin.
Sinä aamuna Sherlock ei tippunut katolta. John jäi silti reunalle.