Aina vierelläsi (S, drama, deathfic, lievä humour, F&G, Fred PoV)

[amorito]

Title: Aina vierelläsi
Author: amorito
Genre: drama, deathfic, vähän humour
Pairing: - (George/Angelina kyllä mainitaan, mutta ei ole pääasia)
Rating: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Summary: Fred on kuollut, mutta on yhä Georgen luona vaikkei tämä sitä tiedäkään. Fredin monologi käy läpi Georgen elämän iloja ja suruja, rakkautta ja vihaa.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot, Josh Groban biisin. Minä käytän näitä häpeilemättä hyväkseni, tosin vain omaksi ilokseni ja ihan korvauksetta.
A/N: Josh Grobanin biisi You Are Loved (Don't Give Up) sai ficcinsä albumihaasteen osaksi. (Lyriikat täällä.) Tässä ficissä on seitsemän melko lyhyttä lukua joita lisäilen ajan mittaan tänne. Toivottavasti kommentoitte ja rohkaisette julkaisemaan lisäosat pian. (:


1.

Olen katsonut vierestä jo ainakin tunnin, miten vain makaat ruumiini päällä. Välillä alan epäillä oletko itsekään enää elossa, mutta toisaalta, enkö tietäisi, jos et olisi? Niin turhauttavaa. Olen yrittänyt tökkiä sinua kylkeen, vetää sinulta hiuksia, hypätä päällesi, purra korvanrepaleitasi ja vaikka mitä niin, että alan jo tuntea itseni eläimeksi. Olisinkin eläin, silloin kiinnittäisit huomiosi minuun, mutta valitettavasti nyt et tiedä että yritän rökittää sinut. Aina koskiessani sinuun tapahtuu vain jotain fysiikan lakien vastaista, ikään kuin hajoaisin palasiksi ja kun palaset yhdistyvät jälleen, olen pystyasennossa katselemassa sinua ja, hmm, minua.

Okei, en minä nyt ihan tunteeton ole. Tiedän kyllä, että ottaa koville kun olen kuollut (hemmetti että se kuulostaa oudolta!), mutta ihan totta. Tuollainen murjotus on niin epägeorgemaista, että tuntuu kuin olisin siirtynyt johonkin rinnakkaiseen maailmaan. Aika itsekästä sinulta sitä paitsi, veliseni. Etkö todella ajattele, edes harkitse, harkitse ajattelevasi, että minä voisin olla vielä jollain tavalla läsnä? Koska niin minä vain olen, seisoskelen tässä ja odottelen että palaat takaisin elävien pariin. Ärsyttävää nähdä sinut, mutta sinä et selvästikään näe minua niin kuin ei kukaan muukaan – ainakin se kertoo siitä, etten ole aave. Et kuule, tunne etkä vaistoa minua. Ihan hyväkin toisaalta, ettet ole alkanut höpistä minulle; jos alat, kaikki pitävät sinua hulluna, minä mukaan luettuna. Ethän sinä kuitenkaan kuulisi vastauksiani, mikä pahinta, luultavasti puhuisit päälleni. Kuolleena oleminen ei oikeuta sitä, että muut voivat kohdella ihan miten sattuu.

Tuo ruumiini päälläkin makaaminen. Menisit nyt pois siitä, jooko? Ei sekään ole kovin kohteliasta, ethän sinä maannut päälläni kun olin elossakaan! Tai jos siihen päätit hypätä, sait kyllä lähdöt aika äkkiä. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Tämä ei enää naurata, ei minua eikä varsinkaan sinua. Kyllä minunkin sydämeeni sattuu, ainakin luulisin. Aistit eivät ole ihan ennallaan kuoleman jälkeen, sen voin sanoa. Muotoillaan vaikka niin, että minulle tämä ei ole yhtään helpompaa kuin sinulle, George. Olenkohan oikeassa, jos sanon että sydämesi paikalla on tällä hetkellä musta, vertavuotava aukko? Tuntuu, että haluaisit nousta, mutta päälläsi on massiivinen, koko maailman kokoinen paino? (Minun päällänihän se oikeastaan on, ha ha.) Aivan kuin maailmassa ei olisi enää toivoakaan valosta? Minä tiedän tämän kaiken, George. Minä tiedän, ja minä haluan nostaa tuon painon sinun päältäsi.

2.

Puhuminen voisi kuule auttaa, ihan totta. Myönnän kyllä olevani itsekin otsaani myöten täynnä kaikenmaailman myötätuntoisia katseita ja osanottoja ja vaivaantuneisuutta siitä, että tuo tullessaan hyviä uutisia. Mitä järkeä on olla iloitsematta sodan voitosta?! Sehän on mieletöntä! Uhreja nyt sattui tulemaan, minä olin yksi heistä joten kai minä tiedän. Se on ikävää, mutta ei se estä jatkamasta elämästä iloitsemista. Sinussakin on nähtävissä jo piristymisen merkkejä, tiedätkös? Olen huomannut sinun hymähtelevän itseksesi. Hymyilet välillä jopa seurassa. Tosin heti kun joku kääntyy sinuun päin ja alkaa taas puhua sinulle sillä kuolinvuodeäänellä, se katoaa eikä kukaan huomaa sinun toipumistasi. Jopa äiti syyllistyy siihen! Herran jestas nainen, ihan kuin et haluaisi oman poikasi tokenemista ja piristymistä. Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa lappu ennen sotaa, ”Jatkakaa elämistä vaikka osa siitä menetettäisiinkin” tai jotain. Kesä näyttäytyy aika kauniina tänä vuonna, joten mikset menisi vaikka uimaan, lentämään, kävelemään?

…Herran jestas, sinähän lähdit ulos! Nyt käy pelottavaksi. Pirun hiljaista poikaa sitä kyllä ollaan. No, toisaalta olet kyllä nyt yksin, joten pitäisin puhumista vähän huonona merkkinä tässä tilanteessa. Aika ankealta sinä vain näytät. Kesän kaunein päivä ja sinä olet ihan manaliuksen näköinen. Hei, siinä se hymy taas on! Osaathan sinä. Nautihan nyt tästä minunkin edestäni, koska kuten sanottu, minun aistini eivät ole aivan entisenlaisensa. Joten johdata minut jonnekin, jossa koko luonnon kauneus on parhaimmillaan. Eli siis kukkuloille? Aivan, hyvä valinta kieltämättä. En ole viitsinyt käydä siellä yksinäni, kaipasinkin sinne. Kappas, tuolta tulee lapsia, joku muukin on huomannut että ulkona on kaunista…! Ohhoh, kuulivatko korvani oikein? Sanoitko sinä ”moi”? Oliko tuo todella kommunikointia? Vau, mahtavaa! Tämähän oli hyvä idea.

Minä en ihan totta usko että sinä tarvitset minua lähelläsi, jotta voit puhua muille ihmisille. Onhan siitä aika kauan kun niin on viimeksi käynyt… tai no, ehkä niin ei ole koskaan käynyt. Milloin me muka olemme olleet erossa toisistamme? Ehkä pari kertaa. Eikä niilläkään kerroilla ole juuri tarvinnut puhua muille ihmisille. Mutta en oikein usko, että minun kuolemani vei sinusta puhekeskuksen. Jotain se vei, mutta puhekyky ei kuulu niihin. Joten sovitaanko, että tästä eteenpäin puhut enemmän? Avaat vain suusi, sanot jotain, mitä tahansa. Niin helppoa se on, ja se auttaa kyllä, vaikket minusta puhuisikaan joka ikinen kerta. Minä voin rikkoa hiljaisuuden, sinä voit täyttää sen. Reilu työnjako, ottaen huomioon että minä en voi sanoa mitään muiden korvin kuultavaa. Okei? Niin, hiljaisuus on myöntymisen merkki.

3.

Älä nyt hermostu enempää, mutta hienon kohtauksen osasit kyllä järjestää. En tiennytkään, että osaat huutaa noin kovaa. Pelottavaa oikeastaan. Mutta, rehellisen mielipiteen sanoakseni, Angelina ei kyllä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika ilmiselvää, että raukka on aika väsynyt? Syyllä ei ole väliä, minä en tiedä sitä sen enempää kuin sinäkään, mutta ero on siinä että sinä voit kysyä mikä häntä vaivaa, minä en. Toki hän sanoi aika suoraan mitä ajatteli, myönnän sen. Olen kyllä väkisinkin vähän hänen kannallaan. Kyllä minusta saa puhua negatiiviseenkin sävyyn. Sai puhua silloin kun olin elossa ja saa puhua nytkin. Ei se, hmmm… ”loukkaa minun muistoani” eikä, tuota, ”ole kaksinaamaista ja vittumaista”. On oikeastaan aika virkistävää kuulla jotain muutakin kun kiusaannuttavia ylistyssanoja. Oli siinä puolensakin silloin sodan jälkeisenä kesänä, minähän olin kuin suurin sankari: niin urhoollinen, rohkea ja älykäs. Ja minähän vain kuolin! Oli sinullakin suuri osasi kaikessa.

Minä ymmärrän sinua kyllä, sinä vaikutat tosi yksinäiseltä kaikesta huolimatta. Vaimo ei taida korvata kaksosta ihan tarpeeksi hyvin. Varmaan sinä olet kullannut, kiillottanut ja huoltanut muistot minusta yhtä huolella kuin vanha Voro konsanaan. Mutta älä huoli, jos niihin tulee tahroja. En minä ollut täydellinen, kukapa olisi, varsinkaan törttöilevä teini-ikäinen pojankolli. Angelina oli ihan oikeassa, minä en ollut täydellinen pyhimys. Angelinassa on kuitenkin se pieni miinuspuoli, että hänellä ei ole ollut kaksosta. Siksi hän ei voi koskaan ymmärtää sitä tuskaa, josta sinä näennäisesti olet jo päässyt, vaikka sisäisesti se on vielä tallella, pakattuna johonkin nuhjuiseen laatikkoon, joka on paiskattu hämärään nurkkaan muistojesi joukkoon.

Angelina haluaa kuitenkin osan siitä rakkaudesta, jota sinä tunnet kuollutta veliraiskaasi kohtaan. Kaikki haluavat osakseen jotain sellaista. Eli mene nyt jo vähän äkkiä pyytämään anteeksi, kysymään mitä Angelinalle kuuluu ja haluaako hän kaakaota ja kuinka paljon vaahtokarkkeja siihen laitetaan, paljon vai hirveästi. Minä rakastan sinua ihan yhtä paljon kuin sinäkin minua, minä tiedän sen ilman marttyyrimaista ”kunniani” puolustusta. Eikö se ole vähän viktoriaanista? Niin että ryhdistäydy jo, iso mies. Joku rakastamasi odottaa sinua jossain muualla, ja hän on sentään vielä elossa.

[amorito]

A/N: Kaksi luvuntynkää lisää. Risuja, ruusuja?


4.

Olihan toki ihan herttaista nimetä poikasi minun mukaani, mutta se on valitettavasti kovaäänisin lapsi jonka olen ikinä nähnyt. No, kai sinä sen itsekin olet huomannut. Söpöhän se on, tavallaan. Sen naama sointuu aika kivasti sen hiuksiin, Weasley-geeni kun taitaa olla dominoiva. Olen aika ylpeä sinusta, kuule. Ensinnäkin nappasit Angelinan itsellesi, mikä oli aika sulava liike ottaen huomioon että hän taisi tykätä ensin minusta, mutta asioiden ollessa tällä tolalla vaihtoi sinuun. Eipä tuo muutos tainnut kovin huomattava olla. Toiseksi, onnistuit jatkamaan Weasleyn sukua, joka ei näytä lakkaavan koskaan. Lisääntymästä eikä huutamasta.

Ei se haittaa, ettet pärjää vielä. Ei sinun tarvitse heti osata ja tietää kaikkea mitä pitää tehdä, tuskinpa äitikään on osannut toimia Billin kanssa heti ensimmäisestä sekunnista alkaen. Kokemus opettaa, kuten aika monessa muussakin asiassa. Luulisin, tuota kokemusta ei nimittäin ehtinyt kauhean montaa vuotta kertyä oikein miltään alalta. Paitsi pilailulta ja hölmöilyltä, mutta onhan hyvä että minut muistetaan sentään jostain. Tosin Angelina vaikuttaa aika asiantuntevalta, mutta siinä voi olla kyse… hetkinen nyt. Ei kai tuo ole kyynel, George? Älä nyt viitsi, ei tämä niin kamalaa ole. Eihän?

Taidat olla aika rikki vieläkin, vai mitä? Kai minä sen tiesinkin, jollain lailla. Pienistä merkeistä sinun ilmeissäsi, suhtautumisessasi, liikkeissäsi, toiminnoissasi. Mutta ei tämä ole helppoa minullekaan, tiedätkö? Minä vain jäin tänne, seuraamaan sinua ja pitämään sinusta huolta, tai niin minä luulin. En ole aave, en ole varma haluaisinko edes olla sellainen, mutta silloin sentään pystyisit näkemään ja kuulemaan minut. Nytkin olisi niin paljon sanottavaa, mutta mitäpä siitä on hyötyä kun sinä vain kyyhötät siinä ja nyyhkytät ja minä voin vain tulla viereesi ja puhua äänettömyyteen. Olen puhunut aika paljon näinä vuosina, tiesitkö? Ironista kyllä puhun nykyisin varmaan enemmän ja älykkäämmin kuin elossa ollessani. Harmi, että äiti ei voi todistaa sitä. Minusta on sittenkin tullut jotain; kuollut lyyrikko.

Se 19-vuotias George on kyllä tuolla jossain. Syvällä, pimeässä, kätkettynä ja yksin. Sillä saattaa olla jopa sellainen parta, mikä meille kasvoi kun yritimme saada nimemme liekehtivään pikariin, muistatko? Tosin ehkä vähän värikylläisempi. Joka tapauksessa, siitä on hyvin kauan kun se poikaparka on nähnyt päivänvaloa. Moikatessasi silloin vuosia sitten niille lapsille eräänä kauniina kesäpäivänä alkoi jonkinlainen muutos. Minä luulin, että sieltä kuoriutuisi takaisin se George, joka tuohon koteloon oli hautautunutkin, luulin vielä pitkään jälkeenpäin. Mutta nyt huomaan, että sinä oletkin joku muu kuin minun veljeni. Tai ei, ei, kyllä sinä olet vielä minun veljeni, puolikkaani, kaksoseni, mutta joku muu kuitenkin kuin kuvittelin. Sinä kuitenkin taidat etsiä sitä nuoruuden Georgea vielä? Sieltä sielun syövereistä, huhuilet porraskäytäviin ja salaluukkuihin joista minäkään en tiedä mitään. Minä aion auttaa sinua siinä – ehkä sinä et tiedosta sitä, mutta minä olen sinun kanssasi löytöretkellä.

5.

Mietin joskus, kuuletko sinä minua sittenkin, George. Näytät nimittäin aina välillä vähän siltä, kuin häiriytyisit jostain: niin kuin kärpänen pyörisi ympärilläsi, mutta kun et löydä häiriön alkuperää, luovutat. Sääli, olisi hauska katsoa sinua silmästä silmään. Mutta nyt ihmettelen suuresti, ettet kuule kun nauran ääneen. Todella nauran, syvältä sieltä, missä joskus muinoin sykki sydän. Olet tullut niin auttamattoman vanhaksi! En voi verrata sinua omaan ulkomuotooni, näyttäisin kyllä varmaan yhtä ikääntyneeltä kuin sinäkin, mutta nyt et voi huomauttaa minulle siitä ja minä voinkin nauraa niin paljon kuin jaksan. Uskomatonta että olet näin ulkona kaikesta! Etkö todella seuraa enää musiikkia, tyylivelhoja, bileprinsessoja, huispaustakaan? Etkö sinä todella tiedä nykyisten nuorten, omien lastenlastesi suosikeista mitään? Ihan totta, kuvittelitko tosissasi, että nuorin tyttärentyttäresi kuolaa oikeiden luolapeikkojen perään? Painahan nyt mieleesi, että hankit tyttöparalle liput seuraavalle keikalle.

No, ehkäpä sinä… ja minä… tai, no, ehkä me molemmat olemme jo todella aika vanhoja eikä meidän tarvitse tietää aivan kaikesta tuoreimmasta. Konserteissa hyppiminen ja nuorien noitien kyttääminen on kai jo jäänyt taakse kauan sitten, vai? Se harmittaa minua vähän, sinä nimittäin keräsit pubeissa ja juhlissa kaikki katseet, minä vain peesasin mukana eikä kukaan edes nähnyt minua! Osa siitä huomiosta olisi maistunut minullekin. Mutta hei, olihan meillä menneisyys kuuluisuuksina, eikö? Oli aika jolloin me olimme huomion keskipiste, tuoreinta, villeintä ja uskaliainta mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Nyt se kaikki taitaa olla jo aika vanhanaikaista. Mistäs minä tietäisin, olen säälittävää kyllä yhtä pihalla kuin sinäkin.

Huomiostahan nauttivat kaikki, niin minä kuin sinäkin. Voisithan sinä ihan hyvin olla rokkipappa, joka käyttää yhä sitä lohikäärmeennahkatakkia, joka hankittiin Matami Malkinilta 17-vuotiaana ja järjestää VIP-lippuja Luolapeikkojen levynjulkaisukeikoille, koska tuntee heidät henkilökohtaisesti. Mutta vaikka itse sanonkin (ja voin kertoa, että kavahdan vaistomaisesti vähäsen), sinä olet ikääntynyt arvokkaasti, veli rakas. Et sinä voi olla tähti ikuisesti, antaisit nyt nuorempiesi loistaa. Sinä olit suosiosi huipulla yllättävän kauan, ja sitä paitsi pilapuoti on yhä edelleen huippumenestys, vaikka Fred-poika sitä nykyään johtaakin. Nauttisit vanhuuden päivistäsi, ei sinun tarvitse fossilisoitua.

Tiedäthän, miten tuntuu siltä että sokeutuu, kun astuu todella kirkkaasta valaistuksesta pimeään tai vaikka vain sammuttaa yhtäkkiä kaikki valot? On aivan sysimustaa, autiota ja olo tuntuu orvolta ja siltä, ettei uskalla liikahtaakaan epämääräisen putoamisen tunteen uhatessa. Tätähän voi verrata siihen, eikö? Tosin valo, joka nyt on sammunut, on lähtenyt sinusta itsestäsi, ehkä siksi pimeys tuntuu synkemmältä. Mutta hei stara, mitä jos tehtäisiin näin? Minä olen aina halunnut tehdä jotain hyödyllistä, ehkä ennätin tehdäkin jotain, mutta nyt haluaisin auttaa sinua. Hohtaa samaa valoa, jota sinäkin hohdit, ja johdattaa sinut pois noista mielesi labyrinteistä, joihin niin mielelläsi hautaudut. Ei tämä tähän vielä pääty.

[amorito]

6.

Sinä olet tosi, tosi, tosi hidas. Anteeksi vaan. Okei, iän puolesta annetaan anteeksi osa, mutta voisit sinä silti vähän enemmän kiiruhtaa. Ehkä hautausmaalle ei tosin ole kaikkein kovin kiire. Päätellen kyllä siitä, miten sinä olet verhoutunut kaiken maailman huiveihin ja takkeihin ja lapasiin, ulkona on pirun kylmä. Yksi syy lisää, miksi luulisi sinun kiiruhtavan… Hmmm, en ole aivan varma, koska en tosiaankaan näe enää juuri mitään muuta kuin vaaleaa utua, mutta liikkuvatko sinun huulesi? Puhutko sinä itseksesi? Et kai sinä enää tässä vaiheessa ajatellut seota? No, kovin kovaa sinä et taida puhua, koska ehkä minä kuulisin silloin jotain, joten ei kukaan varmaan ajattele sinusta mitään epämääräisiä. Tosin, ei täällä ole ketään joka olisi ajattelemassa sinusta jotain, kaikki ovat sisällä lämpimämmissä oloissa.

Angelinan hautakivi on aika kaunis, täytyy sanoa. No, olihan hän itsekin kaunis, vielä viimeisillä hengenvedoillaankin hänet tunnisti siksi samaksi tytöksi, jonka pyysin joulutanssiaisiin noin puoli vuosisataa sitten… Ai, nytkö jo mennään? Isket ruusut kivenjuurelle ja lähdet painamaan? Melko tylyä, kyse on sentään vaimostasi. Minne sinä nyt oikein… Ai.

Emme ole käyneet täällä vähään aikaan, tiedätkö? Viimeksi huhtikuussa, vähän syntymäpäivämme jälkeen kai te toitte Angien kanssa kukkia. Huh huh, en ole tajunnutkaan miten rankkaa on liikkua tuollaisia matkoja! Tosin sinulla sentään on ruumis, minulla vain… no, jotain. Sopiiko, että lepään vähän aikaa? Ääh, totta kai sopii. Minun kivi, minun säännöt, hah haa.

Siitä on aikaa. Mitä? Mistä? George? Enkä puhu viime käynnistä, vaikka siitäkin kyllä on aikaa. Vau, minähän kuulen sinut selkeästi! Suorastaan kivuliasta kuule, en ole moneen vuoteen kuullut näin kristallinkirkkaasti! Tiedätkö, en ole löytänyt mistään toista, joka olisi menettänyt kaksosensa. Ihan totta? Oletko muka tosissasi etsinyt? Minä olen jopa etsinyt tarkoituksellisesti jotakin toista, joka olisi enää vain puolikas, mutta… Tämä ei taida olla niin yleistä. Näin kauan, eikä yhtäkään ole löytynyt? Sehän on… vau. Ja siksi kukaan ei todella ymmärrä, mitä minä joka päivä ajattelen. Kukaan ei voi ymmärtää, miten kovasti minä sinua kaipaan. No, yksi kyllä ymmärtää. Minä rakastan sinua, Fred. Vieläkin, ja vielä enemmän kuin silloin joskus. En voi rakastaa ketään yhtä paljon kuin sinua, eikä siksi kukaan voi rakastaa minuakaan. Et itkisi, George. Joskus mietin, millaista olisi katsoa sinua silmiin, halata sinua taas ja olla niin kuin ennen. Välillä nuo mielikuvat ovat niin voimakkaita, että tuntuu kuin katsoisin sinua silmiin. Nytkin. Mutta et sinä katso. Voit katsoa silmiini päin, mutta se katse, jota minäkin kaipaan, jatkuu jonnekin kaukaisuuteen, kauemmas kuin missä minä olen. Ikävä kyllä.

7.

Vai että kukaan ei voi rakastaa sinua yhtä paljon kuin minä, niinkö? No, rakkauden määrää on vaikeaa mitata (sitä varten taitaa kyllä löytyä jonkinlainen loitsu, niin olen kuullut), mutta kyllä nämä ihmiset jotain sinua kohtaan tuntevat. Miksi muuten he pyörisivät sänkysi ympärillä niin itkuisen näköisinä? Täällä ovat Ginny ja lapset, Ronin lapset, omat lapsesi ja heidän lapsensa… Niin paljon ihmisiä, jotka tahtovat nähdä sinut ennen kuin menet. Lisääkin taitaa olla vielä tulossa, käsittääkseni Percyn lapsia tai heidän lapsiaan, joten älä vielä päästä irti. Percy oli kunnon kaveri, sitten lopulta. Pysy siis vielä siinä.

Sinä olet vahvempi kuin kukaan osasi odottaa, George. Sinä et sitä ehkä kuullut, mutta minä olin valppaana kuolleen korvillani ja kuulin asian jos toisenkin. Sinun epäiltiin kuolevan suruusi, tekevän itsemurhan, jopa itsemurha-murhan. Jotkut ehdottivat erakoitumista, osa lopullista sekoamista. Jotkut harvat kuiskivat sinun kääntyvän epätoivossasi pimeän puolelle. Mutta mitään näistä sinä et tehnyt, vaikka kaikki olisivat varmaan antaneet sen anteeksi. Kukaan ei osannut edes kuvitella tietävänsä miltä sinusta tuntui, sen he myönsivät itsekin. Kaikista juoruista huolimatta sinä menit naimisiin, sait lapsia, pidit menestyksekästä puotia vuosikymmeniä, järjestit juhlia ja matkustelit ympäri maailmaa. Tuhat kertaa enemmän, kuin mitä olisit oletusten perusteella voinut olla.

Kaikki ovat menneet jo, mutta eivät kauas. Nyt on jo ilta, surijat kokoontuivat odottamaan pahinta keittiöön ja syövät siellä haluttomina suolalihaa ja voileipäkeksejä. Minä olen kuitenkin tässä. Vuosia on kulunut, niin monta että niitä laskemaan eivät riitä edes meidän sormemme ja varpaamme yhdessä (sinun reuman ja vanhuuden käpristämiäsi, minun hengettömiä ja käytännössä olemattomiani). Olen seurannut, tukenut, kuunnellut ja tarkkaillut sinua, puhunut, nauranut, vitsaillut ja vinoillut. Tiedätköhän sinä sen, jossain osassa tuota puolilahoa päätäsi?

Älä kadu elämääsi, jota minulla ei ollut; älä häpeä iloasi, jota minä en tuntenut; älä inhoa onneasi, jossa minä en ollut osallisena. Minä olin mukana kaikessa, nautin siitä sinun kanssasi, vaikka kukaan ei sitä tiedäkään. Minä sain täyden elämän, vaikka se loppui fyysisesti aiemmin kuin useimmilla muilla. Muuten se jatkui täydempänä, ihanampana ja rikkaampana kuin se ehkä muuten olisi voinutkaan. Kiellän sinua luopumasta muistoistasi, joihin minä en liity; ne ovat yhtä lailla minun muistojani, me olemme yhdessä ne kokeneet.

Fred? Kuuletko sinä? Kuulen, George. Olen aina kuullut. Minä taidan olla valmis nyt. Siltä minustakin vaikuttaa. Tuntuupa hyvältä kuulla sinun äänesi taas. Niin tuntuu. Sinä olet rakas, Gred. Niin sinäkin, Feorge.

[Belsissa]

Voi tämä oli upea! Miksei kukaan muu ole vaivautunut kommentoimaan?

Kerrontasi oli todella, todella sujuvaa ja elävää, kiitettävää kaikin puolin. Kuivaluakin oli tarpeeksi tämäntapaiseen tekstiin ja olen iloinen, ettet ole kuvaillut liikaa, sillä ylenpaattisen runsas kuvailu ei olisi sopinut tähän tekstiin lainkaan. Virheitä en muista löytäneeni, mutten voi mennä takuuseen siitä, sillä siitä on jo jonkin aikaa, kun luin tämän tekstin.

Ideasi oli kaunis, tosin sitä on käytetty kovin paljon, mutta olen siitä oikeastaan vain iloinen, sillä tykkään lukea aiheesta. Pidin tässä erityisesti siitä, kuinka olit havannoinut Georgen ajatuksia ulkopuolisen(tässä tapauksessa Fredin) silmin ja saanut paljon irti tästä. Mielestäni oli kuitenkin ihan hyvä, ettet ollut kertonut pojan mietteistä yksityiskohtaisesti, kuten minäkertojan kanssa useimmiten käy, sillä tämä jätti paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.
Oli myös oikein kiinnostavaa lukea Georgen eri elämänvaiheista, eikä ainoastaan Fredin kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Loppu oli tietenkin tekstissä kaikista koskettavinta ja täytyy myöntää, että muutaman kyyneleen vuodatin. Sinä kyllä selkeästi hallitset tällaiset tekstit.

Mukavaa, että olit säilyttänyt hahmojen luonteet sellaisina, kuin ne canonissakin ovat, etkä ollut tehnyt Fredistä liian synkkää. Hänen voisi kuvitella reagoivan juuri noin tuossa tilanteessa, vetämällä kuolemansa leikiksi.

Kiitos oikein paljon, tämä oli erittäin kaunis!

[amorito]

Voi kiitos Belsissa! Olen itsekin pohtinut, mikä sai tämän ficin painumaan kommentitta jonnekin hyvin hyvin alas - kiva kumminkin että tämä "löydettiin uudelleen".

Olen tosiaan luvannut että en enää kirjoita aiheesta "Fred on kuollut ja George on yksin" ja siksi olenkin ihan tyytyväinen että tämä jäi yhdeksi viimeisistä (vai onko tämä jopa viimeisin). Minusta aihe kaipasi Fredin näkökulmaa ja Georgen elämän kuvailua aina sinne hamaan vanhuuteen asti. Hyvä että olit samaa mieltä valinnoistani!

[adagrr]

mä en vain tiedä, mutta mulla pääsi monta aivan oikeaa kyyneltä. kieltämättä todella typerää, mutta hällä väliä. kiitos.