Ficin nimi: Koskettava seikkailu osa 1
Kirjoittaja: Godfather Son
Tyylilaji: seikkailu, pikku huumori, pikkuriikkisen angst
Ikäraja: k-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilöt: Kingsley Kahlesalpa ja Alastor Vauhkomieli
Summary: Tylypahkassa eletään rauhallista aikaa, kunnes salaperäinen ja kuuluisa Ben Brookers saapuu Tylypahkaan. Ben on Kingsleyn kuolleen isän ystävä ja vaikuttaa kiltiltä, mutta onko hän todella sitä? 17-vuotias Kingsley ja Vauhkomieli joutuvat elämään tiukasti, kun taas Tylypahkassa Minerva ja muut ovat huolissaan heistä. Mutta mitä sitten kun Voldemort tulee sotkemaan asioita? Onko se jonkun Tylypahkalaisen loppu?
A/N: Ben Brookers on itsekeksimäni hahmo, mutta muut hahmot kuuluvat J.K.Rowlingille!
Koskettava seikkailu osa 1
Oli kaunis tavallinen loppusyksyinen päivä Tylypahkassa. Suuressa salissa Sirius punoi Kingsleyn kanssa ilkeää juonta; he aikoivat tipauttaa muutaman pisaran lemmenjuomaa Kalkaroksen aamukahviin niin nopeasti, ettei kukaan huomaisi mitään. Sirius hiippaili opettajienpyödän luokse ja mietti hetken, mikä kolmesta kupista olisi Kalkaroksen. Musta, missä oli hopeita tähtiä, punainen, missä oli kultainen yksisarvinen vai sininen, missä oli raidallisten sukkien kuvia. Sirius vilkaisi Kingsleytä.
- Mikä näistä on Ruikulin kuppi? hän kysyi.
- Heitä arvalla. Mulla ei ole hajuakaan, mikä noista on sen kuppi, mutta sen tiedän, ettei se ainakaan ole tuo punainen, Kingsley vastasi.
Sirius mietti kuumeisesti, kunnes sujautti lemmenjuoman siniseen kuppiin ja palasi nopeasti Kingsleyn luokse. Kun opettajat tulivat aamiaiselle Suureen saliin, Sirius hihitti hillittömästi, kunnes Kingsley tökkäsi häntä kylkeen.
- Mihin kuppiin laitoit sen juoman? Kingsley kysyi.
- Siniseen, Sirius vastasi.
- Se on Dumbledoren kuppi!
Sirius meni punaiseksi häpeästä. Kaksikko oli kauhuissaan, kun Dumbledore oli nostamassa kuppia huulilleen, kun...
- Albus, saanko lainata kuppiasi? Omani meni rikki jostain kumman syystä, Kalkaros pyysi.
- Toki. Juo vain, Dumbledore sanoi ja ojensi kupin Kalkarokselle, joka joi kahvin nopeasti. Sirius repesi nauruun ja kaikki katsoivat häntä ihmeissään. Lemmenjuoma oli tehonnut ja nyt Kalkaros yritti käpälöidä Minervaa ja Versoa. Lopulta ymmärrys saavutti toisten aivot ja he katsoivat Siriusta vihaisin silmin, mutta onneksi Remus ja Bill tulivat pelastamaan tilanteen.
- Kingsley ja Sirius! Tulkaa Kielletyn metsän reunalle! Siellä on hirveästi väkeä ja kaikki odottavat... no, en tiedä mitä, mutta tulkaa! Remus sanoi.
- Varmaan joku uusi erikoinen eläin? Bill mietti.
- Me tulemme. Sirius, ala tulla! Kingsley kiskoi Siriusta kädestä ja vapaalla kädellä Sirius hakkasi pöytää kuin hullu ja oli tukehtua nauruunsa, kun Kalkaros läppäisi professori Sinstraa takapuoleen ja professori Vektor veti Kalkarosta kuonoon.
- Paras päivä ikinä! Sirius nauroi, kun nelikko käveli Kielletyn metsän rajaa kohti.
- Taasko te kiusasitte Severusta? Remus kysyi.
- Vähän, mutta se lemmenjuoma taisikin olla vahvaa, Kingsley vastasi, mutta pysähtyi äkisti. Niin äkisti, että Bill törmäsi häneen.
- Mikä ihmeen äkkijarrutus toi muka oli? Bill vitsaili, mutta vaikeni, kun hänen paras ystävänsä ei vastannut. Kingsley tuijotti kuin noiduttuna ihastustaan Emmelineä, joka oli metsän laidalla ja jutteli... Dawlishin kanssa! Kingsleyn mielen saastutti aina se, kun Dawlish oli Emmelinen seurassa.
- Oletko mustasukkainen? Sirius kysyi, kun oli ällännyt, mitä Kingsley tuijottaa.
- En, mutta ärsyttää, kun Dawlish roikkuu Emmelinen perässä melkein joka päivä, Kingsley vastasi hammasta purren.
- Tiedän, että se harmittaa, mutta mennään nyt metsän laidalle, Remus sanoi.
- Minä sanon ensin Emmelinelle yhden jutun, Kingsley sanoi, kun näki Dawlishin menneen pois ja nyt hän meni ihastustaan kohti.
- Kingsley odota! Bill huikkasi.
Mutta Kingsley ei jäänyt odottamaan, kun yhtäkkiä hän pysähtyi; hän näki komeannäköisen miehen seisovan lähellä ja menevän sitä tietä metsään, millä Kingsley nyt seisoi. Mies lähestyi hitaasti ja Kingsley perääntyi pois keskeltä tietä. Hän katsoi kummissaan tuota velhoa. Kun mies oli melkein yli Kielletyn metsän rajan hän pysähtyi Kingsleyn kohdalle ja katsoi tätä silmiin. Kingsley hymyili hieman: velho katsoi häntä sanomatta mitään ja jatkoi matkaansa metsän uumenia kohti. Kingsley hämmästyi vielä enemmän ja hätkähti hieman, kun Vauhkomieli tuli hänen viereensä.
- Hän pysähtyi ja katsoi minuun, Kingsley sanoi hiljaa.
- Niin, tiedän, Vauhkomieli myönsi.
- Miksi kaikki tylypahkalaiset olivat hiiren hiljaa, kun hän oli menossa metsää kohti?
- Jokainen kunnioittaa häntä, sillä hän on toiseksi vanhin Tylypahkan velho. Kerran taikaministeriössä oli hirveä tappelu, kun kuolonsyöjät yrittivät tappaa taikaministerin, mutta hänen avulla kaikki järjestyi ja hän on hirveän kuuluisa.
- Kuka hän on ja miksi hän pysähtyi katsomaan minua? Kingsley kysyi.
- Hän on Ben Brookers, isäsi ystävä ja hän varmasti tunnisti sinut, sillä muistutat isääsi paljon ja hän on myös takulla kuullut sinusta. Hän on 119 vuotta vanha, mutta viisas ja häntä kunnioitetaan, vaikka tosin Dumbledorea kunnioitetaan enemmän, sillä hänhän on maailman mahtavin velho, Vauhkomieli kertoi.
Kielletyssä metsässä Ben käveli ja tarkkaili, että kaikki on kunnossa. Hän pysähtyi ja katseli tarkemmin ympärilleen, kun äkkiä alkoi kuulua korppien raakumista ylhäältä ja se merkitsi vain yhtä asiaa. Hän juoksi nopeasti metsän reunalle ja huusi: - Voldemort on tulossa!
Siitä seurasi sekamelska; kaikki juoksivat karkuun ja velhoja ja noitia säntäili ympäriinsä.
- Mennään linnaan! Remus huikkasi ja hän, Sirius ja Bill lähtivät linnaa kohti juosten. Vauhkomieli aikoi myös häipyä linnaan, mutta nyt hän tuli ajatelleeksi, ettei Kingsley pärjäisi yksin.
- Kingsley! hän huusi ja yritti nähdä hänet panikoivien ihmisten joukosta.
- Vauhkomieli! Kingsley etsi Vauhkomieltä ja hän oli hirveän peloissaan ja oli jäämässä melkein koko ajan toisten noitien ja velhojen jalkoihin.
- Kingsley! Vauhkomieli säntäili ympäriinsä etsien häntä, kun ihmisiä ei ollut enää melkein ollenkaan. - Kingsley!
- Vauhkomieli! Kingsley kutsui ja yritti etsiä tämän katsellaan. - Vauhkomieli! VAUHKOMIELI!
Äkkiä Ben tuli hänen luokseen.
- Seuraa minua! Ben käski.
Kingsley yritti pysyä Benin juoksuvauhdissa mukana ja toiselta tieltä Vauhkomieli meni heidän mukaansa ja kolmikko juoksi nopeasti kohti linnaa.
- AVADA KEDAVRA! loitsun loihtimisen ja ilmiintymisen äänet kuuluivat...
Kingsley tärisi hieman ja hän hämmästyi, kun näki lunta maassa. Hän myös ihmetteli, missä hän oli: jonkinlaisessa puskassa, mutta kumminkin sen verran suojassa, ettei lunta voisi sataa puskan sisälle. Katsellessaan ympärilleen Kingsley näki Vauhkomielen, joka oli pusikon ulkopuolella.
- Tule ulos, Kingsley, Vauhkomieli sanoi. - Tule vain. Vaara on ohi, hän lisäsi, kun näki Kingsleyn vaikuttavan epävarmalta. - Ei tarvitse olla suojassa enää.
Kingsley kömpi pois pusikosta ja käveli Vauhkomielen luokse.
- Miten Voldemort pääsi Kiellettyyn metsään, vaikka Tylypahkan ympärillä on vahvat manaukset? hän kysyi.
- Ilmeisesti hän sai tuhottua muutamia niistä, Vauhkomieli vastasi.
- Mikä tämä paikka on?
- Minä ilmiinnytin meidät tänne, koska tappokirous oli lähellä osua. Nyt meidän pitää mennä takaisin, etteivät toiset huolestu. Emme pysty ilmiintymään tällä alueella, joten meidän pitää kävellä Tylypahkaan.
Tylypahkassa vaara oli ohi ja kaikki olivat helpottuneita; suurin osa lepäsi rankan juoksulenkin jälkeen, mutta Remus, Sirius ja Bill ihmettelivät, missä Kingsley ja Vauhkomieli olivat.
- Ei kai Voldemortin tappokirous osunut heihin? Bill tuli kysyneeksi säikähtäen ja muutamat velhot suhahtelivat kuullessaan Voldemortin nimen ja yksi ekaluokkalainen tyttö kiljahti: - Pää kiinni! Älä sano sitä nimeä!
- En usko, että olisi osunut, Remus vastasi ja huomasi, että Minerva, Lipetit, Verso ja Voro kävelivät kolmikon luokse ja kaikkien ilmeet näyttivät huolestuneilta.
- Ovatkohan Kingsley ja Alastor löytäneet jonkun turvapaikan ja jääneet sinne, kunnes on turvallista palata tänne? Verso ehdotti.
- Se on mahdollista, mutta jos he pystyisivät ilmiintymään he olisivat jo täällä, Lipetit huomautti.
- Mitä mieltä te kolme olette? Voro kysyi Remukselta, Siriukselta ja Bililtä. - Missähän he ovat?
- Kyllä ne ainakin on turvassa, Sirius sanoi. - Vaikka Kingsley onkin 17-vuotias niin kyllä se osaa loitsia etevästi ja Vauhkomieli varmasti suojelee sitä vaikeissa tilanteissa, sillä onhan Vauhkomieli Kingsleyn kummisetä.
Minerva kyynelehti hieman: hän oli hirveän huolissaan. Verso katsoi häntä kysyvästi.
- Toivottavasti heillä on kaikki hyvin, hän sanoi.
Kingsley ja Vauhkomieli olivat kävelleet hyvin kauan lumimyrskyn raivotessa heidän niskaansa. Välillä he pysähtyivät lepäämään, välillä Kingsleylle tuli nälkä ja Vauhkomieli kurotti puiden oksiin, että saisi hänelle annettua lumen peitossa, mutta silti ihmeen hyvänmakuisia omenoita. He jatkoivat vaellusta pitkään, kunnes myrsky loppui ja pilvien takaa tuli esiin täysikuu ja tähdet. Kingsley painoi päänsä hetkeksi Vauhkomielen olkaa vasten ja Vauhkomieli silitti hänen vasenta kättään, kunnes he sitten jatkoivat matkaa ja menivät suojaan pusikkoon, jossa oli ihmeen lämmintä. Kingsley katsoi pusikosta ulos ja huokaisi.
- Me emme ikinä löydä takaisin Tylypahkaan, hän sanoi ja kömpi makulla olevan Vauhkomielen viereen.
- Ei. Me löydämme Tylypahkaan ehkä huomenna, Vauhkomieli arveli.
- Minulla on kamalan kylmä, Vauhkomieli, Kingsley sanoi.
- Niin, tiedän sen, Vauhkomieli myönsi.
Kingsley sulki silmänsä nukkuakseen ja Vauhkomieli antoi hänelle viittansa, jotta tämä pysyisi lämpimänä.
Seuraavana aamuna:
- Kingsley! Tule tänne! Vauhkomieli kehotti.
Kingsley käveli ripeästi hänen luokseen.
- Katso! Vihreitä omenia roikkuu puussa, Vauhkomieli kertoi ja molemmat rupesivat syömään niitä ihan rauhassa. Kun Kingsley söi, yllättäen Vauhkomielestä tuntui, kun hän olisi kuullut jotain. Hän nosti päänsä, katseli ympärilleen, kunnes ymmärsi, että Voldemort oli taas lähellä!
- Kingsley, nopeasti takaisin pusikkoon! hän huudahti ja molemmat säntäsivät juoksuun niin että lumi vain pöllysi.
- Juokse, Kingsley! Nopeasti! Vauhkomieli huusi.
- Minähän juoksen! Kingsley sanoi ja käänsi päänsä nähdäkseen, pysyikö Vauhkomieli perässä.
- Älä katso taaksesi! Juokse nopeammin!
Kingsley juoksi minkä jaloistaan pääsi, vaikka häntä alkoi väsyttää.
- JUOKSE KINGSLEY!
- AVADA KEDAVRA!
Muutamien sekuntien päästä Kingsley oli pusikon suojassa ja hengitti kiivaasti.
- Minä selvisin, Vauhkomieli! Me selvisimme! Me-... Vauhkomieli?
Hän konttasi pusikosta ulos; oli hämärää ja lunta oli alkanut sataa sakeasti eikä hän nähnyt Vauhkomieltä missään.
- Vauhkomieli, missä sinä olet?! Kingsley kysyi ja säntäsi etsimään tätä.
Kingsley juoksi ja etsi Vauhkomieltä kauan välillä huutaen hänen nimeään.
- Vauhkomieli! VAUHKOMIELI!
Hän kävi etsimässä läheiseltä purolta, omenapuiden luota ja metsän reunalta. Hän ei löytänyt Vauhkomieltä. Lopulta Kingsley pysähtyi uupuneena ja silmäili vielä vähän ympärilleen.
- Vauhkomieli, hän huokaisi toivottomana.
Ei vieläkään vastausta ja oli melkein säkkipimeää.
- Vauhkomiel-, Kingsley pysähtyi ja henkäisi säikähtäen. Hänen edessään seisoi hahmo, joka oli pitkä. Se oli Ben Brookers, Kingsleyn isän ystävä.
- Vauhkomieli ei voi olla luonasi enää, Ben kertoi.
Kingsley hämmästyi tuosta, kunnes muisti, että oli kuullut Voldemortin lausuvan tappokirouksen, mutta hän luuli, ettei se ollut osunut... Kingsley painoi päänsä alas surullisena. Ben katsoi häntä arvostelevasti, mutta päätti, ettei häntä voisi jättää. Kun Kingsley hitaasti nosti päänsä samalla kyynel putosi hänen ruskeasta silmästään kaavun kauluksen alle.
- Tule minun kanssani, tule, Ben sanoi.
Kingsley seurasi Beniä, kunnes pysähtyi ja kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan pusikkoa, missä hän oli viettänyt kaksi päivää Vauhkomielen kanssa, kun hän sitten taas lähti seuraamaan Beniä.
