Title: Suuri salaisuus
Author: minä eli Safira
Beta: ei ole
Rating: K-11
//Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:Genre: romance
Pairing: Minerva McGarmiva/Albus Dumbledore
Disclaimer: Kaikki ficin hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, minä vain vähän lainaan
Summary: Hermione ja professori McGarmiva jäävät hieman loukkuun, ja McGarmiva päättää paljastaa jotain menmneisyydestään...
A/N: Ensimmäinen koskaan kirjoittamani ficci, joka oli jo aiemmassa Finissä ja jonka piti aluksi olla kirje. Hahmot eivät ole kovin IC, mutta en vain voinut sille mitään
Palaute silti tervetullutta!
Suuri SalaisuusKuolonsyöjät olivat selvästi päättäneet tehdä viimeisen hyökkäyksen Tylypahkaan. Professori McGarmiva ja Hermione olivat vieneet ensiluokkalaiset turvaan metsään ja nyt he olivat palaamassa takaisin koululle auttaakseen Harrya, Ronia ja muita vanhempia oppilaita ja opettajia taistelussa Kuolonsyöjiä ja Voldemorttia vastaan. ”Toivottavasti Kuolonsyöjät eivät ole vielä voittaneet” Hermione huudahti.
” En usko, ainakaan melusta päätellen” McGarmiva vastasi. He juoksivat kohti koulua, kun yllättäen maa tuntui pettävän heidän jalkojensa alla: ”IIIK!!” Hermione kirkaisi. He tippuivat pitkin pimeää ja pitkää tunnelia, kunnes lopulta osuivat sen pohjalle.
”Missä me olemme? On niin pimeää etten näe edes omaa kättäni!” McGarmiva sanoi. ”Oletko kunnossa?” hän sitten jatkoi ja sytytti taikasauvansa valon. Hermione istui lattialla ja piteli vasenta kättään.
”Tipuin käteni päälle ja se taisi murtua” Hermione selitti. McGarmiva kiepautti taikasauvaansa ja Hermionen käden ympärille ilmestyi side ja kantoliina. ” Tuon pitäisi auttaa” McGarmiva totesi. Hermione katseli ympärilleen pimeässä luolassa jossa he olivat. ” Emme taida päästä pois täältä ilman apua” hän totesi.
McGarmiva vastasi: ” Olet oikeassa, mutta kukaan ei kuule meitä, koska kaikki taistelevat Kuolonsyöjiä vastaan.” Hermione katsoi McGarmivaa ja huudahti: ”Emme voi auttaa heitä ja sillä aikaa he voivat kuolla! Huudetaan nyt edes apua! Jos joku vaikka kuulee!” ”Turha toivo. Vaikka joku kuulisikin, hän todennäköisesti ajattelisi, että se on Kuolonsyöjien ansa.” McGarmiva sanoi ja jatkoi: ” Lisäksi, jos joku Kuolonsyöjistä kuulee huudot, olemme automaattisesti kuolleita!” He istuivat lattialla puhumatta mitään pitkän aikaa. Yllättäen Hermione kysyi: ” Professori McGarmiva, haluaisitteko kertoa minulla suurimman salaisuutenne?” McGarmiva jäi tuijottamaan Hermionea ja kysyi: ” Miksi sinä haluat sen tietää?”
”Löin vetoa Ronin kanssa, että uskaltaisin kysyä sitä. Nyt täytyisi enää ehtiä kertoa se Ronille, ennen kuin hänelle sattuu jotain.” Hermione selitti. McGarmiva hymyili ja sanoi, Hermionen yllätykseksi: ” Voinhan minä kertoa sen sinulle, koska voi mennä kauan ennen kuin meidät pelastetaan. Mutta sinun täytyy luvata että et ikinä kerro sitä kenellekään!” ” Minä lupaan, Tylypahkan Rohkelikkojen kunniasanalla!” Hermione vakuutti. McGarmiva alkoi kertoa:
”Oli niin, ei kovin kauan aikaa sitten, että tytöt tavattiin laittaa naimisiin jo lapsena, eli vanhemmat järjestivät avioliitot. Niin oli tehty myös minun kannallani. Täyttäessäni 18 vuotta menisin naimisiin Drake Leimacht nimisen miehen kanssa. Mutta, tämä ”herra” oli yksi pahimmista vihamiehistäni. Inhosin häntä yli kaiken! Drake, joka oli minua vuoden vanhempi, oli ollut yksi koulun pahimpia naistennaurattajia. Ja kaiken kukkuraksi hän oli LUIHUINEN!!! Hän ei ymmärtänyt että tytöilläkin oli tunteet ja että tytöt ovat ihmisiä.” ”Mitähän minä oikein jaarittelen?” McGarmiwa kysyi ja hymyili.
"Olin tehnyt selväksi hänelle, että inhosin häntä ja yritin tietysti selittää sitä myös vanhemmilleni. Drake vain nauroi, kun kiljuin hänelle että kuolisin ennemmin kuin menisin hänen kanssaan naimisiin, ja sanoi: ”Kyllä minä sinulle vielä näytän, neiti olen-erilainen-kuin-muut-tytöt!” Vanhempani vain sanoivat, että minun piti vain tottua ajatukseen että menisin naimisiin Draken kanssa ja ajatella positiivisesti. Kuvittele, POSITIIVISESTI!!” McGarmiva huudahti.
”En kestänyt ajatusta, että joutuisin sietämään Drakea loppuelämäni ja aloin miettiä oliko tilanteesta mitään pakokeinoa. Karkaaminen ei kävisi, koska minut saataisiin heti kiinni. Eroaminen heti häiden jälkeen ei olisi järkevää, koska se taas olisi vanhempieni häpäisy ja siitä en elävänä selviäisi. Vaihtoehdot hupenivat yhtä nopeasti kuin vapaat päiväni. Aikaa oli enää viisi kuukautta. Silloin löysin sen.” McGarmiva kertoi. ”Minkä? Haluan tietää mitä teit!” Hermione huudahti.
McGarmiva hymyili Hermionelle ja jatkoi: ”Se oli yksinkertaista, mutta toisaalta hyvin vaikeaa. Tytön kun piti naimisiin mennessään olla neitsyt tai liitto purkautui. Se olisi hyvä syy ja kaiken lisäksi minustahan sitä saattoi melkein odottaakin. Tuohon aikaan tyttöjen tuli näkyä mutta ei kuulua ja minä, todellinen elohopea tein juuri päinvastoin. Kysymys kuuluikin, miten se onnistuisi. Olin aika kaunis, joten saisin kyllä iskettyä jonkun jos haluaisin, mutta miten tekisin sen ilman että vanhempani huomaisivat mitään ja mitä herrat tekisivät jos kuulisivat millaiseen sotkuun olivat päänsä pistämässä.”
”Eräänä iltana, kävellessäni puistossa melkein törmäsin päin miestä, jonka olin tavannut ennenkin. Hän oli Albus Dumbledore. Hän oli hyvännäköinen, kastanjanruskeahiuksinen ja -partainen mies, jolla oli aivan syvän siniset silmät. Olin tavannut hänet kerran tai kaksi Taikaministeriössä ja hän oli ihastuttava. Albus oli todellinen herrasmies ja hän ymmärsi naisia ainakin tuhat kertaa paremmin kuin Drake. ”Hei! Sinut minä olen tavannut jossain!” sanoin ja aloin heti ihmetellä mitä oikein selitin. Albus vastasi: ”No niin kai. Sinä taisit olla Minerva McGarmiva, etkö ollutkin?” Hän muisti tavanneensa minut! ”Joo, aivan oikein. Sinä olet Albus Dumbledore. Tai ainakin luulen niin!” hymyilin suloisesti sen sanoessani ja tajusin että ratkaisu ongelmaani seisoi edessäni ja että flirttailin hänelle kokoajan! ”Juu, olenhan minä. Mihin moinen kiire, ettet edes eteesi ehdi katsoa?” hän kysyi.
”Ei mihinkään, enää.” vastasin ja loin ihailevan katseen häneen. Lähdimme kävelemään yhtä matkaa, koska enhän minä varsinaisesti ollut menossa mihinkään. Me juttelimme ja nauroimme ja tunsimme olleemme hyvät ystävät aina. Tapasimme sen jälkeen useita kertoja ja pidin hänestä päivä päivältä yhä enemmän. Albuksen seurassa pystyin välillä unohtamaan jopa surkean kohtaloni joka lähestyi päivä päivältä. En ollut kertonut hänelle kohtalostani ja jotenkin vain tiesin että minun olisi kerrottava ennen kuin tapahtuisi yhtään mitään. Olisi liian julmaa olla kertomatta hänelle.” ”Mitä sitten tapahtui”, Hermione kysyi, ” Kerroitko hänelle?”
”Totta kai raivostuttavat vanhempani saivat tietää ja eräänä iltana kotiin tultuani sain niskaani kysymysten tulvan. ”Tiedämme, ettet ole näinä iltoina Draken kanssa vaan tapailet jotakuta muuta!” äitini sanoi. Isäni kysyi, siskojeni mulkoillessa hänen olkapäänsä yli:” Kuka se on?” ” So what, kuuluuko se muka teille? Olen aikuinen ja saan päättää omista asioistani!” sanoin. ”Sinä olet menossa naimisiin Draken kanssa, neiti hyvä.” isä totesi.
Silloin nuorin siskoni, Stephanie juoksi alas ja sanoi kuuluvalla äänellä: ” Näin kun kävelit Albus Dumbledoren kanssa naapurin portin kohdalle ja hän SUUTELI sinua!” Olisin voinut tappaa pikkusiskoni!! ”Vai niin. Ja nyt tietysti kuvittelet että voit paeta tilanteesta.” äitini sanoi ja hymyili suorastaan teennäisesti. ”Sinä et tapaa häntä enää ollenkaan ja saat kohta myös pysyä kotona häihin asti!” isäni sanoi.
”PAITSI ETTÄ MINÄ EN MENE NAIMISIIN DRAKEN KANSSA!!!” minä huusin ja juoksin yläkertaan. Löin huoneeni oven kiinni, lukitsin sen ja heittäydyin sängylle itkemään. Maailma oli tosi epäreilu! Lopulta kun muut jo nukkuivat ja minä istuin ikkunalaudalla ja tuijotin tähtiin, tajusin yhden asian. En ollut ihastunut Albukseen, vaan RAKASTIN häntä.” McGarmiva kertoi. Hermione katsoi McGarmivaa hymyilen, ja sanoi: ”Sinä tajusit, että RAKASTAT häntä!” Hermione virnisti ja kysyi: ”Rakastatko häntä yhä?” ”Eipäs mennä asioiden edelle” McGarmiva vastasi. Ja hymyili hänkin.
”Mutta sitten vanhempani ja siskoni lähtivät äitini puoleisten isovanhempieni luokse järjestelemään häitä. Minä kieltäydyin ehdottomasti lähtemästä mukaan. Kun he olivat menneet, tajusin että olin yksin eikä kukaan vahtisi mitä tein. Kai vanhempani olettivat että olin jo tottunut ajatukseen häistä enkä enää yrittäisi mitään.” Minerva kertoi. Hermione tuijotti häntä suorastaan haltioissaan, eikä voinut uskoa, että hänen opettajansa kertoisi hänelle näin auliisti elämästään. hän ei kuitenkaan voinut keskeyttää McGarmivaa, vaan antoi hänen puhua, koska halusi kulla miten lopussa kävisi. ”Ja hah hah! Lähdin heti tapaamaan Albusta.”
”Häihin oli enää kuukausi ja olin alkanut jo uskoa kohtalooni. Kun saavuin Albuksen luokse, olin jo todella surkeana. Juttelimme ja yritin olla kuin aina ennenkin, mutta lopulta hän kysyi: ”Miksi näytät noin surkealta?” Tiesin että kertomisen aika oli koittanut ja sanoin: ” Joudun menemään naimisiin Drake Leimachtin kanssa kuukauden kuluttua.” ” Drake Leimachtin, sen itsekeskeisen tylsimyksen ja naistennaurattajan kanssa!?” Albus huudahti. Hän näytty suorastaan järkyttyneeltä kohtalostani ja nyökätessäni myöntävästi hän otti minut syliinsä ja suuteli minua. ” Voi sinua raukkaa.” hän sanoi.
”Enkö voi auttaa sinua mitenkään?” kuului kysymys. Tajusin, että jos hän todella ymmärtäisi, voisin ainakin kertoa sen hänelle” Minerva jatkoi. ”Mitä sitten tapahtui?” Hermione kysyi, vaikka tiesi olevansa jo liian utelias. ”Se ei enää ole sinun asiasi Hermione hyvä” McGarmiva totesi. Hermione punastui, mutta kohotti sitten katseensa ja sanoi: ”Kerro nyt edes, miten lopulta kävi.” ”Hyvä on, mutta muista, että et selitä koko tarinaa kaikille vastaantuleville.”
”Häiden aamuna olin todella huonolla tuulella. Minulla oli paha olo ja oloani huononsi vielä ajatus Drakesta. Serkkuni, Hera katsoi minuun ja kysyi: ”Voitko pahoin? Näytät huonovointiselta.” ”No, voin vähän pahoin mutta ei tässä mitään.” vastasin. Hera totesi, että oli kuullut minun voivan pahoin jo ainakin viikkoa ennen häitä ja näin ollen se ei voinut johtua jännityksestä. Hera raahasi minut vessaan ja kysyi olinko ollut jonkun muun kuin Draken kanssa. ” Voit kertoa minulle, sillä en kerro vanhemmillesi ja autan sinua jos voin.” Hera sanoi. Luotin häneen, joten kerroin hänelle mitä olin tehnyt.
Hera katsoi minua hymy suupielessään ja sanoi: ”Minerva kulta, uskon tietäväni mistä pahoinvointi johtuu.” ”Oletko varma?” kysyin. ”Olen melko varma.” Hera vastasi hymyillen salaperäisesti. ”NO, MISTÄ?” kysyin. Hera vastasi lähes nauraen: ” Luulen, että olet raskaana.” Minä vain tuijotin häntä. Lopulta aloin hymyillä ja halasin Heraa.” Lupaa ettet kerro kenellekään kuka lapsen isä on!” minä huudahdin. Hera nauroi ja lupasi ottaa selvää olinko raskaana. Pyysin häntä selvittämään sen ennen tahdon-sanoja” Minerva kertoi. Loppu kirvoitti huudahduksen Hermionen huulilta: ”Ei ole TOTTA!” ”Hyvänen aika kuinka olet vielä siinä, minä olen lukenut, että…” ”Hermione, haluatko kuulla lopun vai et?” McGarmiva kysyi. ”Tietysti haluan!”
”Lopulta seisoin alttarilla ja toivoin että Hera ehtisi ajoissa, jos hän oli oikeassa. Pappi kysyi: ”Onko jollakulla syytä vastustaa tätä liittoa?” Juuri silloin ovi rämähti auki ja ovelle ilmestyi Hera.” Kyllä, minulla on!” hän huudahti.” Ja mistähän syystä” äitini kysyi. ”Hän on raskaana! Eikä hän kai silloin voi olla neitsyt!” Hera totesi. ”MITÄÄ!!” äitini kirkui. Hyvä ettei isäni tappanut minua siitä paikasta. ”OLETKO SINÄ SAAMARIN TYTTÖ MENNYT MAKAAMAAN JOKUN KANSSA ENNEN HÄITÄSI!!!” isäni karjui.
Äitini näytti siltä että pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä. Olisitpa nähnyt sen hullunmyllyn joka siitä syntyi! Kaikki puhuivat toistensa suuhun ja vanhempani ja Drake kovistelivat minua kenen kanssa olin ollut. Vaikenin tietysti kuin muuri. Lopulta koko juttu päättyi siihen että vanhempani joutuivat perumaan häät ja olisin voinut kiljua riemuani. Ja kaikeksi hyväksi päätin pitää lapsen! Myöhään illalla lähetin Albukselle pöllön ja kerroin mitä oli tapahtunut. Hän vastasi vielä samana iltana ja kertoi olevansa todella onnellinen” Minerva sanoi ja hän näytti aika onnelliselta kertoessaan häiden peruuntumisesta.
”Mutta… professori McGarmiva… eikö tuo tarkoita että sinulla ja Albus Dumbledorella on…” Hermione takelteli. ”Kyllä” McGarmiva vastasi ja jatkoi: ”Äitini oli saada sydänkohtauksen kun kuuli että aioin pitää lapsen. ”Pidät lapsen vain meidän kiusaksemme!” äitini hoki. Vastaukseni oli aina sama: ”Enkä, mutta rakastan sitä kenen lapsi tämä on enkä halua tuhota pienokaisen elämää.” Vanhempani ja siskoni yrittivät saada minut sanomaan erehdyksessä kuka lapsen isä oli, mutta pidin varani. He eivät tajunneet sitä vaikka ratkaisu oli heidän nenänsä edessä. Jos olin ollut Albuksen kanssa jo ennen häitä, niin eikö vastaus ollut ilmiselvä? He eivät selvästi tunne sanontaa ystävät hädässä tunnetaan.” Sen sanoessaan Minerva hymyili.
”Ne seuraavat yhdeksän kuukautta olivat elämäni piinaavimmat. Vanhempani ja siskoni olivat vain ja ainoastaan inhottavia minulle ja minulla oli eräs toinenkin ongelma joka minun piti ratkaista”, Minerva jatkoi. Hermione näytti kysyvältä ja avasi lopulta suunsa: ”Mikä ongelma, professori McGarmiva?” ”En ollut silloin vielä valmis muodonmuutosten professori, ja ongelma oli se, että minun piti matkustaa Yhdysvaltoihin asti jotta voisin valmistua”, Minerva selitti. Mutta tavallisesti niin terävä Hermione ei käsittänyt vaan kysyi: ”Mikä ongelma tuo nyt oli?”
Minerva katsoi häntä hetken aikaa ja vastasi: ”Etkö käsitä? En voinut ottaa pientä vauvaa mukaani Yhdysvaltoihin, koska ensiksikin se olisi ollut vaikeaa ja toiseksi aiheuttanut valtaisan haloon paikallisessa koulussa. Kuten ehkä olet puheestani jo aiemmin huomannut, avioton lapsi oli siihen aikaan kauhistus.” ”Mitä sinä sitten teit? Olet nyt kuitenkin muodonmuutosten professori”, Hermione ihmetteli. ”Mietin tarkasti mitä tekisin. En ikinä olisi uskonut lasta vanhempieni huostaan koska se olisi voinut johtaa siihen että lapsi olisi surmattu. Älä näytä noin kauhistuneelta, olenhan jo kertonut että avioton lapsi oli suuri häpeä suvulle”, Minerva totesi nähtyään ensimmäisen lauseensa jälkeen Hermionen järkyttyneen ilmeen.
”Mutta mitä ihmettä saatoit tehdä?” Hermione kysyi ja sai vastauksen: ”Vaihtoehtoja ei ollut paljoa, mutta Albus keksi ratkaisun joka tyydytti myös minua.” ”Minkä?” Hermionen kysyi nopeasti. ”Hera ja hänen miehensä Robert eivät voineet saada omia lapsia joten päätimme antaa lapsen heille”, Minerva selitti ja näytti hieman surulliselta. ”Päätimme myös ettei lapselle ollut terveellistä olla suvun hyljeksimä ja ettei ollut mitään ideaa että perhe vaihtuisi jossain välissä. Päädyimme myös antamaan poikamme lopullisesti heille, ja sovimme, ettei meidän nimiämme saisi kertoa hänelle”, kertoi Minerva, joka näytti nyt jo siltä, että pelkkä asian muisteleminen teki kipeää.
”Mutta…hetkinen saitteko POJAN?!” Hermione huudahti. ”Kyllä, me saimme pojan. Jolla ei, omaksi onnekseen, ole isänsä sinisiä silmiä” Minerva totesi. Hermione jatkoi nyt aiemmin aloittamaansa lausetta ja sanoi, ennemminkin toteavasti kuin kysyvästi: ”Ette siis kasvattaneet häntä itse.” ”Ei, emme. Tai no jollain tavalla me lopultakin kyllä kasvatimme häntä”, Minerva totesi ja sai Hermionen tuijottamaan itseään kysyvästi ja vähän hämmästyneesti.
”Mutta…onko hän vielä elossa? Ja kuka hän on?” Hermione sitten kysyi. ”Ei, hän ei ole enää elossa, mutta jotain hänestä kyllä jäi. Hänelläkin näet on poika”, Minerva selitti ja katsoi Hermionea. Hermione huomautti:” Et vastannut toiseen kysymykseeni, vai etkö voi tai halua kertoa sitä?” ”En periaatteessa sopimuksemme takia saisi kertoa sitä, mutta haluaisin kertoa sen ja taidan sen kertoakin…” Minerva vaikeni. Hermione katsoi häntä nyt lähes henkeään haukkoen, eikä lainkaan huomannut, että taistelun melu oli vaiennut. ”Halusimme tavallisen nimen joka ei mitenkään viittaisi meihin ja päätimme antaa hänelle nimeksi…” Minerva selitti ja vaikeni epäröivänä.
”Mitä? Aloitit jo, älä nyt lopeta!” Hermione huudahti. Minerva katsoi häntä jotenkin surullisesti ja sanoi: ”Me annoimme hänelle nimeksi James David ja hän sai Heran ja Robertin sukunimen… Potter.” Loppu oli lähes kuiskaus, mutta Hermione tuskin huomasi sitä. Hän oli niin järkyttynyt tunnustuksesta, jonka tietäminen saattaisi muuttaa yhden hänen ystävänsä elämän ikuisiksi ajoiksi, että tuskin sai sanaa suustaan. ”Mutta… Mutta…Hän on Harryn ISÄ, eikö olekin!” Hermione sai lopulta sanotuksi.
Minervan silmistä valui kyyneleitä ja hän sanoi epävakaalla äänellä: ”Niin, sitä hän todella on. Et voi kuvitella, kuinka kauheaa oli ensin jättää oma poikansa ja sitten pojanpoikansa… muistan ikuisesti kuinka se pieni mustahiuksinen poika jäi nukkumaan kynnykselle jotta ne hirveät jästit löytäisivät hänet!” Minerva kuulosti jo kiihtyneeltä kun yllättäen yläpuolelta alkoi loistaa valoa ja kuului kysymys: ”Professori McGarmiva, Hermione, miten te sinne jouduitte ja oletteko kunnossa?” Kysyjä oli tuo pieni mustahiuksinen ja vihreäsilmäinen poika.
//lisäsin vähän välejä kun kappaleet oli niin pitkiä
