Nimi: Joulusta ja muistoista
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Genre: Jotain jouluista draamaa kai, angstin ja fluffyn vivahteilla
A/N: Hyvää joulua Kiirsulle! Pyysit fikkiä vanhuksesta, joka joutuu viettämään joulunsa yksin. Tämä ei ole mitään masennusmatskua, enkä ole varma voiko tätä sanoa yksinäiseksikään: onhan hänellä kissa!
*
Ikkunan takana leijaillee pehmeitä lumihiutaleita, sellaisia joista kirjoitetaan runoja ja lauluja, joita kuvataan postikortteihin. Ne saavat pienten lasten silmät syttymään (Äiti! Isi! Ulkona sataa lunta, kattokaa, kattokaa!) ja joskus aikuistenkin, silloin kun he eivät anna periksi ajatukselle puhdistettavasta pihatiestä ja autosta, tai siitä miten huomenna on liukasta ajaa töihin. Ulkona on pimeää, kuten suurimman osan vuorokaudesta tähän vuodenaikaan. Pitäisi sytyttää pihavalot, mutta kukaan ei ole tulossa kuitenkaan. Turha vaiva.
Sen sijaan Mirva poistaa teenlehdet pannusta, glögi olisi toki jouluisampaa, mutta aivan liian imelää hänelle nykyään. Teekin on lämmintä, polttaa sormia mukin läpi ihan samalla tavalla. Toki hänellä olisi hienompikin astiasto, mutta se kaivetaan esiin kaapinperältä, oikealta ylähyllyltä vain kun vieraita on kylässä. Yksikseen hän juo kummilasten antamasta höpsöstä kuvamukista, itsetehty lumiukko toisella, tonttulakkiin puettu koira toisella puolella.
Naapurin Taisto oli kaatanut hänellekin pienen kuusen joka nyt pönötti paraatipaikalla keskellä tupaa. Komea nuorimies, se Taisto, vaimokin hänellä taisi jo olla. Vastahan Mirva oli pidellyt häntä sylissään, kun naapurinemäntä tuli nuorinta poikaansa näyttämään. Niin aika riensi. Mirva kohesi saalia harteillaan, kynttilät varmaan pitäisi sytyttää, olihan sentään aatto.
Aivan kuusen ylimmille oksille Mirva ei kumaruuttaan yletä, mutta eipä tarvitsekaan. Pian kynttilöiden liekkien suloinen lepatus heijastuu tummasta ikkunaruudusta, ja nainen katselee tyytyväisenä aikaansaannostaan. Korealta näyttää, Mirva tuumii ja tarttuu uudestaan teemukiin. Kyllä nyt kelpaa.
Hän istuu varoen takaisin pirtinpöydän ääreen, polvia kolottaa taas. Panadolia olisi lääkekaapissa, jos vain hakisi. Harmo tassuttaa räsymattoa pitkin hänen luokseen ja puskee ojennettua kättä hyristen. Mirva hymyilee kissan hypätessä hänen syliinsä, jossa se pyörii hetken siliteltävänä ennen kuin käpertyy kerälle. Pieni olento lämmittää suloisesti jalkoja, yhtä hyvin kuin tee ja vanutöppöset.
Harmo saa hänen ajatuksensa kulkeutumaan Teppoon, mieheensä. Tämä kissan pelasti paleltumasta hankeen silloin viisi vuotta sitten tammikuussa. (Kato nyt Mirva tätä ressukkaa. Pakkohan minun oli se mukaani ottaa, maukuikin niin anovasti. Lumessa ei ole mukavaa värjötellä, kyllä minä sen tiedän.) Mirva oli samaa mieltä, ja niin Harmo jäi heidän ottopojakseen.
Teppo oli ollut hyvä mies. Hän ei koskaan valittanut vaikkei Mirva voinutkaan saada kaipaamiaan lapsia, tarjosi vain olkapäätään ja keitti kahvit. Mirva oli käynyt sytyttämässä kynttilän hänen haudalleen aamulla, heti kirkonmenojen jälkeen. Ystävällinen naisihminen oli auttanut häntä tulitikkujen kanssa, ne kun eivät oikein tahtoneet pysyä vanhoissa, kylmettyneissä näpeissä. Oli asetellut havutkin paremmin ja taluttanut taksitolpalle asti. Se oli ystävällistä se, ei voinut paremmin sanoa.
Tee oli jo loppu, mutta Mirva ei halua häiritä sylissään nukkuvaa kissaa. Seinällä raksuttaa vanha kello, se pitää vetää joka toinen päivä ja jätättääkin tunnin vuorokaudessa. Mutta ei perintökalua voi poiskaan heittää, ja täyttihän se hiljaisuutta. Lapsena sitä ei juuri ollutkaan, ehkä se korvattiin näin vanhoilla päivillä. Mirvalla oli ollut kuusi sisarusta, kolme isompaa veljeä ja yksi isosisko sekä kaksi pikkuveljeä. Hulinaa oli riittänyt. (Mennään laskee mäkeä, mennään jo! Kuka eka mäen päällä! Vuuu, Arttu kaatui hankeen! Hihi ha hiiih! Olisitte hyödyksi ja toisitte puita sillä kelkallanne!)
Nyt heitä oli jäljellä enää kolme: Arto, Elisa ja Mirva itse. Kolme oli sota vienyt, Untamo sai sydänkohtauksen myöhemmällä iällään. Elisakin oli ollut viimeaikoina vähän huonona, asui nyt palvelutalossa vaikka henkisesti virkeä vielä olikin. Kaikkia töitä ei vain jaksanut tehdä itse, ruoka unohtui joskus hellalle. Omat lapset kävivät sentään Elisaa katsomassa, luultavasti menisivät huomennakin. Elisalla oli ollut kovia lonkkakipuja ja sydämentykytystä, Mirva muisti häntä joka ilta rukouksessaan ja soitteli toisinaan.
Arto asui nykyään kaupungissa myös, kerrostalossa lähellä terveyskeskusta ja lähikauppaa. Mirva oli jäänyt maaseudulle, taksilla pääsi ja kauppa-auto kävi torstaisin. Puhelimella tavoitti nykyään kenet vain ja missä vain.
Harmon korvat värähtävät ja kissa nousee valppaana seisomaan, häntä kysymysmerkkinä. Sitten Harmo laskeutuu lattialle ja hiipii äänettömästi seinänvierustaa. Hiiret varmaan rapistelevat taas talon nurkissa, Mirva arvelee ja kohottautuu jaloilleen. Riisipuuro pitää viedä kylmään ja tiskit hoitaa, kuusen kynttilät oli parasta sammuttaa. Sen jälkeen vain iltapesulle ja nukkumaan, joulusaunan voisi lämmittää huomenna.
Viimeisimmäksi nainen pukee yöpaitulin päälleen, istuu sängynreunalle kampaamaan hiukset auki. Kun harmaat suortuvat on selvitetty, Mirva palmikoi ne uudelleen ja lukee jouluevankeliumin Raamatusta. Raskas täkki on lämmin ja unettava, Mirva sammuttaa lukuvalon ja katselee hetken ulkona leijuvia lumihiutaleita hymy huulillaan. Joulu on taas.