Author: Junipher
Beta: --
Fandom: Artemis Fowl
Genre: aika random
Ikäraja: Sallittu
Pairing: eips
Disclaimer: Hahmot ja paikat kuuluvat Colferille, eivät minulle.
AN:
Jouluhaasteeseen Viimeisen kirjan jälkeen kirjoitettua
Poika painoi lyhyeksi leikattujen hiussuortuvien peittämän päänsä vasten joulun kunniaksi esiin kaivettua pöytäliinaa. Hän kuljetti sormiaan kultalangalla kirjailtujen kukkien ääriviivoja pitkin, kykenemättä enää keskittymään aikuisten käymään keskusteluun. Ei hänen tarvinnutkaan.
"Myles", hän kuuli isänsä ankaran äänen kantautuvan pöydän toiselta puolelta: "Älä viitsi maata pöydällä."
Poika suoristi selkänsä. Isällä ei näyttänyt olevan mitään lisättävää kehotukseensa. Hänelle siis riitti, että Myles istui selkä suorana ja edes esitti olevansa kiinnostunut kartanoon kutsuttujen kaukaisten sukulaisten käsittämättömistä kertomuksista. Keskustelu jatkui ja Myles keskittyi tuijottamaan tylsänä eteensä. Poika sormeili edessään olevaa lasia, nähden moninkertaiseksi suurentuneen pöytäliinan sen läpi. Äiti oli sanonut, että yksityiskohtaisin kirjailuin koristeltu liina sekä siihen yhteen sopivat verhot toivat taloon jouluisen tunnelman. Siihen Myles ei ollut sanonut mitään.
Oli absurdia ajatella kuvastosta tilattujen sisustuselementtien vaikuttavan jollakin tavalla Fowl Manorin sisäilmassa kiistatta leijuvaan synkkään suruun. Senkin Angeline oli yrittänyt karkottaa, virittelemällä kirkkaita jouluvaloja ympäri taloa. Poika haroi liian lyhyeksi kynittyjä hiuksiaan ja käänsi katseensa vilkaistakseen pöydän päähän istumaan käynyttä äitiään. Pässinpää. Kuvitteliko hän tosiaan, että työtasolle asetellut pikku kynttilät saattaisivat säikäyttää heidän sisimmissään herkeämättä huutavan surun pois pyhäpäivien ajaksi? Sitä paitsi, ei joulukuussa edes kasvanut kukkia.
"Äiti", Myles yritti ujuttaa sanottavansa muutaman sekunnin verran kestäneeseen hiljaisuuteen. Kukaan aikuisista ei tietenkään ollut kuulevinaan. Tyypillistä. Siispä Myles alkoi rutkattaa äitinsä nimeä herkeämättä, tietäen käyttäytyvänsä äärimmäisen epäkohteliaasti. Hän sai osakseen muutamia ärtyisiä katseita.
"Lapsikulta", pelkällä etunimellä Mylesille esitellyn naisen turpeista kasvoista aavistuksen verran ulos pullistuvissa silmissä leimusi kiukku: "Mikä ihme sinulla on hätänä?" Mylesin kasvoilta paistava tyrmistyneisyys ei jäänyt Angalinelta huomaamatta. Myles oli vähällä huutaa. Eikö nainen tosiaan tiennyt, että hänen isoveljensä Artemis Fowl toinen oli kuollut hiljattain?
"Myles. Sinä saat mennä", äiti sanoi. Poika nousi ja lähti huoneesta viitsimättä laitta tuolia paikoilleen.
Myles kuljetti kättään toiseen kerrokseen vievien portaiden kaidetta pitkin. Yläkerran oleskeluhuoneen ovi näytti olevan raollaan. Kynnyksen yli kantautuvat äänet saivat pojan kiertämään koko huoneen kaukaa. Vastoin vanhoja perinteitä, Beckett oli saanut avata lahjansa jo aikoja sitten. Tai no, ainakin osan niistä. Myles oli katsellut lahjapaketteja hullun kiilto silmissään auki repivää kaksoisveljeään miettien, mikä ihme oli saanut isän lupautumaan moiseen.
"Beckett viihtyy näin paremmin. Kun hänellä on mukavaa puuhaa illaksi, hän ei saa aikaan niin paljon tuhoa", mies oli iskenyt silmää näin sanoessaan.
"Entä minä", Myles oli kysynyt: "Miksi minä en saa avata lahjojani jo nyt?"
"Koska sinä et ole kuten Beckett. Sinä olet enemmän, kuin..."
"Kuin Artemis", poika muisti sanoneensa. Artemis Fowl vanhempi ei ollut kyennyt kätkemään katseeseensa asumaan muuttanutta surua pojaltaan: "Niin. Aivan kuin Artemis." Hän oli pörröttänyt lapsen pystytukkaa kädellään ja mennyt pois.
Myles pakottautui sulkemaan tuliterän Nintendon peliäänet tajuntansa ulkopuolelle. Vain typerys saattoi olla tyytyväinen saadessaan pelata illat läpeensä samalla, kun mussutti äidin leipomia pipareita. Myles ei ollut maistanut niistä yhtäkään. Miten Beckett, äiti ja isä saattoivat olla niin sokeita? Myles heittäytyi oman huoneensa sängylle ja yritti pidätellä kyyneleitään. Ei jouluna saanut itkeä, kyllä poika sen tiesi. Hän tuijotti päänsä yläpuolelle kohoavaa kattoa tuntien olevansa niin yksin. Hyvä ruoka, taloon kutsutut vieraat, tai huolettomalla äänellä hoilatut joululaulut eivät tehneet hänen oloaan yhtään paremmaksi. Torilta ostetun kuusen alle asetellut paketit olivat hänelle merkityksettömiä ilman Artemiksen sanelemaa peliä, jossa oli tarkoitus päätellä kunkin paketin sisältö pelkän ulkonäön perusteella. Ei joulu ollut joulu ilman isoveljeä.
****
Artemis Fowl ei voinut käsittää, mitä oli tapahtunut. Hyvin harvinaislaatuinen tilanne ottaen huomioon, että nuorukaisen älykkyysosamäärä sattui olemaan noin 7,5 kertaa hänen kengännumeronsa verran. Hän käveli taloa ympäröivän puuteri lumikerroksen poikki, tuntematta keinonahkakenkien läpi oletettavasti tunkeutuvaa kylmyyttä ihollaan. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, eiväthän aaveet noin yleisesti ottaen tunne mitään. Mutta ei Artemis sitä tiennyt, siis olevansa aave ja juuri siitä syystä hänen oli hyvin vaikea käsittää määrittelemättömän pitkän ajan jatkunutta tilannetta. Nuorukainen kävi istumaan talon kivisille portaille, nojaillen kirkkain valoin koristeltua kuistin aitaa vasten. Hän katseli käsiään, jotka kylmyys oli tehnyt värittömiksi, yrittäen puhaltaa niille edes höyryävän henkäyksen verran lämpöä. Ei onnistunut. Oikeastaan Artemis ei kyennyt muistamaan, milloin olisi viimeksi tuntenut edes talvipakkasen terävien hampaiden pureutuvan hipiäänsä.
Muistamisesta puheen ollen, nuori nero oli pistänyt merkille, että oli heräämisestään lähtien ollut hieman vähemmän nero. Kyllä hän edelleenkin muisti jaksollisen järjestelmän ulkoa, sekä osasi luetella nimeltä kaikki Saturnuksen kuut suuruusjärjestyksessä, ei se sitä ollut. Muutamia juttuja hän ei kuitenkaan kyennyt kaivamaan esille monimutkaisen mielensä sopukoista. Ensinnäkin, miten ihmeessä oli mahdollista, että hän oli herännyt ruusupuskasta? Tai kenties herännyt oli sittenkin väärä sana. Artemis kutsui sitä pikemminkin olemassaolon tiedostamiseksi. Ei sillä ollut mitään tekemistä syvästä unesta havahtumisen kanssa, sillä nukkumaan mennäkseen piti olla väsynyt, kun taas herätessään tunsi itsensä levänneeksi ja virkeäksi. Artemis taas ei tuntenut mitään.
Hän sulki silmänsä ja pakotti edelleen arvoitukseksi jääneen ensimmäisen kysymyksen väistymään sivulle toisen tieltä. Mitä ihmettä hän teki täällä? Nuorukainen oli viettänyt ikuisuuden verran aikaa kierrellen suuren kartanon pihapiiriä, jättämättä pakkasen kovettamaan maahan yhtäkään jalanjälkeä. Sekin oli kummallista. Tuntui, kuin hän olisi menettänyt ne viimeisetkin fyysiset voimansa, jotka hän tiesi joskus omistaneensa. Vaikka eipähän Artemis Fowl niinkään perustanut fyysisestä puolesta, ellei aivoja sitten halua ajatella pelkkänä lihaksena. Artemis tiesi olevansa näkymätön. Niinä muutamina kertoina, kun hän oli onnistunut keplottelemaan itsensä talon sisätiloihin, kukaan ei ollut nähnyt häntä. Ei, vaikka pitkä, tummatukkainen mies oli näyttänyt katsovan häntä suoraan silmiin. Kaikki ne näkymättömyyden myötä avautuneet mahdollisuudet olivat antaneet ovelille suunnitelmille aihetta itää Artemiksen mielessä.
Nuorukainen oli tukahduttanut ne saman tien. Jostain käsittämättömästä syystä tuntui niin kovin tärkeältä pysytellä sen suuren talon lähellä, jota Fowl Manoriksikin kutsuttiin. Silloin tällöin Artemiksen alitajunta syötti mielelle muistoja, kuin pieniä videopätkiä. Artemis ei vielä siinä vaiheessa osannut yhdistää niitä mihinkään, joten ne eivät aiheuttaneet hänessä minkäänlaista tunnereaktiota. Ainoa asia, joka oli pitkään aikaan tehnyt hänet surulliseksi, oli pikkupoika. Artemis näki hänet kovin usein. Hänen nimensä oli Myles ja nuoresta iästään huolimatta hän vaikutti hyvin itsenäiseltä ja kypsältä. Paitsi, että hän itki. Itki usein ottaen huomioon, että pojalla oli päällisin puolin kaikki hyvin. Tai ei ehkä sittenkään. Artemis oli onnistunut päättelemään, että tuo nimenomainen poika oli menettänyt jotakin hyvin tärkeää.
Yhden ajankohtaisen asian Artemis ainakin tiesi varmasti. Tänään oli joulu! Nuorukainen nousi jaloilleen ja kiipesi seinää vasten tuettuja tikapuita pitkin toisen kerroksen ikkunan ääreen. Hän vihasi sitä, kiipeämistä nimittäin, koska se oli aivan liian helposti rinnastettavissa liikuntaan. Jotkin asiat eivät muutu. Liikuntaa hän nimittäin inhosi. Artemis painoi kasvonsa ikkunaa vasten nähden mustatukkaisen pojan tuijottelevan kattoa samalla tavalla, kun niin monena muunakin iltana. Jos nyt tosiaan oli joulu, pojan pitäisi olla viettämässä sitä perheensä kanssa. Miksi hän siis näytti niin kovin surulliselta? Täyttä tuskaa ja työtä olleen harjoittelun avulla Artemis oli oppinut, kuinka hyllyn päälle kertyneeseen pölykerrokseen piirretään kuvioita.
Poika ei voinut olla pohtimatta, onnistuisiko tekemään saman ikkunalasin pintaan muodostuneeseen huuruun. Kysymys ei ollut osaamisesta tai piirustustaidoista, vaan voimasta, joka tuntui kadonneen hänen laihoista käsivarsistaan täysin. Vaikka Myles ei kyennytkään näkemään keijuruusujen läheisyyteen odottamaan jäänyttä aavetta, ainakin poika saisi jonkinlaisen viestin tämän olemassaolosta. Kumpikaan heistä ei voinut tietää, kuinka pitkään tämä jatkuisi. Kuinka pitkään Artemis leijailisi todellisesta maailmasta irrallisena elementtinä vailla tarkoitusta. Kuinka pitkään Myles joutuisi olemaan ilman rakastavan isoveljen luomaa turvallisuuden tunnetta, jonka hän luuli menettäneensä ikuisiksi ajoiksi tämän kuoleman myötä. Jostakin syystä se vain tuntui tärkeältä, painaa aineeton etusormi ikkunaruutua vasten ja kirjoittaa.
HYVÄÄ JOULUA MYLES
