4ever Young (K11) femme, raapalemittaa, 15/15

[Kharon]

Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K11
Varoitukset: Alkoholia, viitteitä seksiin, rumaa kielenkäyttöä
Summary: Mä en ole sinun etkä / Sinä ole minun mutta
A/N: Olin kyllä katsovinani, että koko tarina mahtuu tähän ikärajaan, mutta huikatkaa jos olette eri mieltä. Tämä on siis vanha oikeastaan, kirjoitettu viime vuoden heinäkuussa, ja oon vuoden mittaan tätä kypsytellyt. : ) Halusin kirjoittaa femmeä, jossa osapuolet eivät ole söpöjä & outoja vaan tavallisia kansalaisia. Taas kyllä lipsuin tavoitteesta, tulihan näistäkin aika kesän lapsia (mitä vihaan femmessä) mutta kai mä jotain pojoja saan yrittämisestä. Tähän tulee vähän lapsellisen satumaisia piirteitä jossain vaiheessa mutta toivottavasti joku tykkää! Taidan pistää koko paskan samalla kertaa neljän paketeissa. : ) Suurin piirtein 200 sanan raapalemittaan nämä on kirjoitettu, vähän voi paikoitellen heittää yli!

Otsikko on PMMP:n biisistä 4ever Young ja summaryn lyriikat taas kuuluvat Olavin biisiin Viimeinen kesä.

4ever Young

I

Pernilla ja minä kohtasimme kesäkuun syreenikatveessa. Ilma tuoksui niin, etten haistanut hänen hajuvettään, ja näköaistini oli täynnä vaaleanviolettia sykeröä, mutta hän ei silti kadonnut kukkien sekaan. Hän seisoi kyllästyneenä polttamassa tupakkaa räsyissä farkuissaan.

”Mitä tuijotat”, hän kysyi muutaman henkäyksen perästä, ja minä käänsin pääni.

Hänen silmissään olin kai harmiton runotyttö, mustatukkainen Emily ikkunaruudun takaa, vaikka näin päiväunia hänen vaaleanpunaisista rinnoistaan ja vielä punaisemmasta kielestään. Hän oli luokallani, oli ollut lukion ensimmäiseltä matematiikantunnilta asti, emmekä olleet puhuneet toisillemme juuri koskaan. Välissämme olivat kaikki ne kahdeksantoistavuotiaiden näkymättömät piikkilangat – älä puhu ellei hän ei ole kaunis, hauska, kännissä tai edes hyvä englanninläksyissä.

Syreeneiden alla me seisoimme ja katselimme kauas, Pernilla tumppasi tupakkansa ja huiskautti pitkää punaista tukkaansa ja tuli lähelleni. ”Ankee kesä”, hän totesi, koska oli ensimmäinen kirkas päivä kahteen viikkoon.

”Niin on”, vastasin, ja pelkäsin todella kuulostavani tylsältä runotytöltä.

Pernilla sormeili tukkaansa eikä meinannut päästää minua menemään. Ei hän pidellyt sanoin tai ruskealla katseellaan, mutta hän odotti jotakin, ja minä jäin odottamaan hänen seurakseen. ”Poltatko sä?” hän kysyi ja tarjosi askista. En minä polttanut, kiitti. ”Paha tapa kyllä, hampaat haisee ja kynnet kellastuu.” Ei ollut minun tehtäväni moralisoida, vaikka olin samaa mieltä.

Mutta häntä olisin suudellut, tupakan käpristämänä ja kellastamana tai ilman.

II

Minä näin Pernillan joskus makaamassa valkeassa hiekassa, lapaluut valkoisina kuin siivet, vaikka hän muuten kimalsi ruskeana ja syntisen vähäpukeisena. Hän makasi usein yksin ja luki vanhaa, ränsistynyttä kirjaa – niin minä näin hänet kaupungilla, syömässä jäätelöä ja lukemassa samaa vanhaa kirjaa, ja aina yksin.

Yhtenä jäätelöpäivänä hän astui minua vastaan, hukkui varvassandaalistaan, ja nauroi niin kuin en ollut koskaan kuullut hänen nauravan. Vapautuneesti ja normaalisti, ei niin kuin mehiläispesän kuningatar. ”Oho, hups”, hän hekotti ja ujutti vihreäksi lakatut varpaat samansävyiseen sandaaliin. ”Suakin näkee.”

Muakin näkee? Emme olleet puhuneet toisillemme syreenien jälkeen, hän ei varmaan tiennyt nimeäni eikä ollut kiinnostunut. Häkellyin kommentista niin, että saatoin todeta vain: ”Joo.” Ja siinä varmaan karisi viimeinenkin runotytön imagoni – runotyttö olisi hymyillyt uneliaasti ja liihottanut hänen ohitseen, kirjoittanut kotona päiväkirjan sivut täyteen kymmenen vuotta vanhemmasta äidinkielensijaisesta. Minä sanoin: ”Joo.”

”Mennäänkö joskus kahville?” Pernilla kysyi, kuin se olisi ollut täysin johdonmukainen päätös järjettömälle kohtaamisellemme. Hän seisoi sulava mangojäätelö kädessään ja vanha kirja kainalossa ja vihreää lakkaa varpaankynsissä.

Se ei ollut edes halkeillut.

”Mennään vaan”, vastasin.

”Vaikka mä juon kyllä teetä. Mutta mennään, hei. Nähdään tässä joskus.” Pernilla väläytti hymyn ja sipaisi letin olkansa ylitse, siihen oli pujotettu helmiä ja värikkäitä linnunsulkia.

Hänen olisi pitänyt olla se runotyttö.

III

Pernilla todella joi teetä. Sain tietää sen eräänä sateisena tiistaina, eksyimme yhtä aikaa Coffee Houseen, jossa hän istui – taas kaksin vanhan kirjansa kanssa. (Se oli F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu, hänen kolminkertainen lempikirjansa. Vain Sieppari ruispellossa pääsi samalle hyllylle sen kanssa.)

Hän joi vaniljateetä ja minä pyysin kahvini mustana, vaikka se oli hämärässä kahvilassa hävyttömän hintaista. Ja hänellä oli yllään hävyttömät vaatteet, turkoosi toppi jonka alta vilkkuivat kirkuvan pinkit rintaliivinolkaimet, ja mistä hän keksi niin rumia väriyhdistelmiä vaikka luki niin laadukasta kirjallisuutta?

Hänen hiuksensa olivat taas letillä, mutta helmet ja sulat olivat kadonneet. Hän näytti nyt enemmän itseltään, ei kliseiseltä kesän lapselta vaan kovakasvoiselta tytöltä, joka kerää kaikki katseet luokkakuvaa esiteltäessä.

”Olisitsä halunnut jonkun leivoksen?” kysyin kun hämmensin kahvia.

”Mä pärjään näin. Ootsä lukenut Kultahattua?”

Väitin omaksi huvikseni nukkuvani kirja tyynyn alla. Hän tajusi vasta äimisteltyään muutamankymmentä sekuntia – minun karkaileva virneeni paljasti. ”Hemmetti!” hän huudahti ja läimäytti minua ranteeseen, sitten kyynärvarteen, ja vielä olkapäähän.

Minä olin siitä iloisempi kuin hänen hemmetin suloisista mutruhuulistaan. Hänen pinnallinen suuttumuksensa oli intiimimpää kuin yhdentekevät kohteliaisuudet.

Kävelimme mukulakiviä puoltatoista tuntia myöhemmin, Pernillan hame ja hiuskiehkurat hulmusivat tuulessa, ja minun teki mieli tarttua häneen, ehkä pussata.

Mutta hän sanoi minulle hei ja hymyili ja oli tiessään.

IV

Minä näin unta, jossa kahlasin kullankeltaisessa ruispellossa, ja taivas oli niin sininen että sen ja maan kontrasti vihloi verkkokalvoja. Pernilla juoksi kauempana, hänessä oli kymmeniä kiliseviä liehuvia huiveja, ja hän tanssi kunnes vilja kietoutui hänen ympärilleen ja vangitsi sisäänsä.

Kerroin unesta hänelle Facebookissa, ja hän tulkitsi sen piilomerkityksiä, vaikkei niitä minun mielestäni ollut. Mä katsoin unikirjasta mitä ruis symboloi, hän ilmoitti, mutta minä en halunnut tietää, koska minulle ruis oli vain yksi kahleista, jotka pitivät meitä toisiltamme.

Näin ruispeltounia kolmena yönä – sen jälkeen ne lakkasivat, yhtäkkiä ja edeltä ilmoittamatta. Neljäntenä yönä Pernilla kutsui minut kylään luokseen, kun istuimme koneidemme ääressä yksin öiden sinertävässä linnunlaulussa. Läppärin valkoinen valo teki minusta aaveen, mutta peilistä minua katseli melkein maanisesti hymyilevä kummitus.

Ostin tuliaisiksi teetä ja keksejä – kuvittelin, että istuisimme hänen huoneessaan kallistamassa kuppia ja nakertamassa pikkuleipiä, mutta Pernilla levitti viltin takapihalleen ja kävi ottamaan aurinkoa.

”Rasvaa mun selkä”, hän käski, ja viskasi häpeämättä paidan pois. Minä pursotin valkoista voidetta kämmenelleni ja rasvasin jokaisen luomen ja lihaksen, koko ruskeana hohkavan ihon. Hän oli aivan helvetin kaunis ja minun täytyi todella pidättää itseäni, etten mennyt liian lähelle ja suudellut rusketusrajaa niskassa.

Hän kehräsi minun hieronnassani kuin auringonvaloon unohtunut kissa, ja minä rapsutin häntä.

[Kharon]

V

Minä sain tietää, että hän rakasti tanssimista. Hän rakasti Piña Coladaa. Hän rakasti kotibileitä, leväperäisiä portsareita, kiehnätä vasten tupakanlemuisia poikia. Hänen Facebook-tilinsä oli täynnä punasilmäisiä valokuvia bileistä, joista yhteenkään ei minua kutsuttu.

Erehdyimme vaihtamaan puhelinnumeroita, mutta vasta kolmen yön perästä sain tietää, että olin tallentanut hänen numeronsa väärin. Tuntematon numeroyhdistelmä koetti sinnikkäästi tavoittaa minua kahdelta yöllä – oli juuri ja juuri juhannus, näin unia kissankelloista ja Pernillan punaisista hiuksista, jotka melkein hukkuivat kukkien sineen.

”Joo”, vastasin luuriin, koska isällä oli tapana joskus soittaa juhannuspuheluita ympäripäissään.

”Hei Emmi! Mä tuun teille jooko?”

”Miten kännissä sä oikeen oot?

”Pari drinkkiä vaan”, Pernilla kihersi, äkkiä kuului kolinaa ja korkokenkien kapsetta. Etäistä vittua ja saatanaa hoettiin, no nyt se putos, hänen äänensä valitti. ”Mun kännykkä putos! Hei oota. Missä sä asut?”

Hänen ei tarvinnut edes yrittää kaivaa osoitetta irti minusta, kerroin sen täysin vapaaehtoisesti. Menin rappukäytävään odottamaan farkuissa ja spagettikastikkeeseen sotkeutuneessa t-paidassa, kun Pernilla hoiperteli katua pitkin minihame vinossa ja korkokengät sieviä ristiaskeleita tanssahdellen.

Hänellä oli keltaiset korkokengät ja korkkiruuvikiharat, hän lemusi viinalta sekä tupakalta sekä tanssihieltä mutta oli silti vastustamaton. ”Mitä baarikärpänen?” nauroin kun päästin hänet ohitseni, mutta hän kapsahti kaulaani ja purskahti melkein itkuiseen nauruun.

Sipaisin punaisia kiehkuroita kaulalta, ulkoa kajastavat katulamput hohtivat hänen ihollaan.

VI

Halusin sanoa jotakin, mutta mikään sana ei mahtunut hiljaiseen rappukäytävään. Pernilla hymyili ripsaria persikkaposkillaan, ja minä nojauduin eteenpäin ja suutelin häntä.

”Ei tyttöjä pussata noin”, hän ilmoitti tärkeänä kesken suudelman, ja melkein horjahti kontilleen likaiseen maahan. ”Niiltä pitää pyytää ensiks. Ootsä juonut?”

”Nyt on juhannus”, vastasin koska halusin selittää suudelman ja kaiken, ja se oli helpoin tapa.

”Hyvä pointti.” Me katselimme toisiamme ja minä pidin hänestä vielä kiinni – en kehdannut kiinnittää huomiota itseeni irrottamalla otteeni. ”Sä voit pyytää nyt.” Hän virnisti lepsusti, ja minä pyysin ja pussasin. Hän maistui pahalta oikeastaan, mutta tuntui niin hyvältä. Lämpimältä ja kaikkea muuta kuin vitun runotytöltä.

Pernilla rusensi minut vasten seinää ja suuteli nälkäisesti, ryvetti sormensa tukkaani kuin kalaverkkoon ja painoi lantionsa vasten minun lantiotani.

”Sun pitäs nukkua”, haukoin happea Pernillan perääntyessä korkokengissään ja läähättäessä kieli ulkona. ”Ja juoda vettä. Sä oot kännissä kuin käki.”

”Ainoo tapa viettää juhannusta, hei! Voitsä peitellä mut?” Hän ujutti kätensä kainalooni ja minä johdatin hänet hissillä kämppääni, korkokenkien kopse raikui ylimmissä kerroksissa asti.

Peittelin humalaisen raasun sohvalle, riisuin korkokengät ja autoin hameen kanssa. Estin häntä kiskomasta toppia pois, mutta mustan samettijakun ripustin henkariin. Hän ehti sammahtaa ennen kuin sain juotettua hänelle lasillisen haaleaa vettä.

Pikkuinen. Hänellä olisi helvetillinen krapula huomenna.

VII

Pernilla herätti minut ynisten ja kitkerää sylkeä yökkien. Raahasin kylpyhuoneesta oksennusvadin, hän onnistui jotenkin krapulaisella sihdillään osumaan siihen, ja niin minä istuin aurinkoisen aamupäivän hänen vierellään silittämässä nihkeään otsaan juurtuvia hiussuortuvia.

Hän hengitti raskaasti eikä jaksanut avata silmiään, lemusi kammottavalle ja syljeskeli vatiin keltaisia klimppejä, mutta hän näytti haavoittuvaisena ja sotkuisissa meikeissäänkin itseltään. ”Pieni”, kuiskasin kun sormeni taas sipaisivat kiharoita hänen korvansa taakse, ja Pernilla hymyili heikosti.

”Mä taisin juoda vodkaa eilen”, hän totesi ja hapuili pitkillä rakennekynsillään minun kättäni. ”Mutta mä muistan. Välähdyksiä. Kun mä konttasin asvaltilla, ja rappukäytävän.”

”Rappukäytävän?”

”Niin. Kun mä pussasin sua.”

Ai. ”Joo no. Niin sä teit. Hei, nuku nyt. Ei se rappukäytävä siitä mihinkään katoa.” Väistin täpärästi kun Pernilla kumartui laidan yli ja yrjösi elegantisti punaiseen vatiin. Sellaista tyttöä minä olin suudellut, ja olisin suudellut otsalle nytkin, ellei se olisi hikoillut kuin sika ja näyttänyt niin kärsivältä sylkirihmaa suupielessään. ”Kelpaako vesi?”

”Ei nyt pysy mikään sisällä... Tapa mut.”

Hän nukkui seitsemään asti illalla, heräsi välillä oksentamaan ja valittamaan pääkipuaan. Sälekaihtimien välistä pöly tanssahteli persialaisella matolla ja hänen ihollaan ja muutama auringon raita viipaloi paljaat reidet.

”Onks sulla Kultahattua?” heikko kuiskaus havahdutti minut kahvin keittämisestä.

”Joo, kuinni?”

”Lukisitsä mulle ääneen?”

Ja minä luin: Taas kerran Zeldalle.

VIII

Pernilla juurtui sohvaani, hänen paljas ihonsa napsahteli sohvan nahkaa vasten ja me katselimme television typerää romanttista komediaa ja vertailimme miehiä (”En panis!”) koska se tuntui oikealta, vaikka ulkona paistoi aurinko ja Pernillan posket lämpenivät haljenneiksi mansikoiksi.

”Tiedätsä mitä mä ajattelen susta nykyään”, kerroin, kun komedia loppui ja Pernilla halusi tupakalle. Parvekkeeni kalusteet olivat olemattomat – kaksi muovituolia ja lasipurkki vierailijoiden tupakantumppeja varten. ”Mä ajattelen että sä oot niin kuin runotyttö, tiedätsä sen ikivanhan kirjan?”

”Joo.” Pernilla imi tupakkaa ja nauroi ja katsoi auringonlaskua, joka heijastui kaupungin ylle punaisena hologrammina, jotenkin läpikuultavana pakokaasujen ja tupakan ansiosta. ”No en mä kovin runotyttö oo, rööki kädessä ja muistikuvat vodkasta sumeita.”

”Oot sä tarpeeks.” Sipaisin hänen hiuksiaan korvan taakse kamalan intiimillä eleellä, ja minusta tuntui että me kumpikin tajusimme tekoni herkkyyden. Vaikkei Pernilla liikkunut.

”Mä en halua olla. Mä haluan olla Daisy. Kaunis ja traaginen ja lopussa aina onneton.”

”Eihän tossa oo mitään järkeä.”

”Mieluummin mä elän kamalaa kiinnostavaa elämää kuin tylsää turvallista. Mieluummin mä juon vodkan ja kärsin krapulan.”

En nähnyt siinä vieläkään mitään järkeä, mutta Pernilla näytti nähneen valon, tajunneen jotakin olennaista tästä elämästä – omasta elämästään. Sen osalta minä häntä kadehdin, sillä minun elämälläni ei ollut tarkkoja ääriviivoja. En tajunnut, ettei hän halunnut olla Daisy, vaan Daisyn kuva – yhtä kaunis, kiehtova hahmo, joka ei häviä ihmisjoukkoon yrittämälläkään.

Siitä asti näin hänet Daisyna.

[Kharon]

IX

Puhuimme suudelmasta parin päivän viiveellä. Pernilla pesi humalan ja hien ihostaan sekä muististaan, hänelle sitä yötä ei melkein ollut olemassakaan, jos ei Facebookiin ladattuja kuvia laskettu. Niissä hänen keltaiset korkokenkänsä ja sileät säärensä loistivat juhannusjuhlan hämärästä, ja hän oli jotain aivan muuta kuin drinkeistä tai syljestä suttuiset ystävänsä.

Minä kutsuin häntä leikilläni Daisyksi, vaihdoin sen hänen nimekseen kännykkääni, ja hän näytti pitävän siitä. Hymyili kuin hyräilin Daisy, Daisy, jäätelöä ja keinahtelevaa jazzia kielelläni. Sehän oli pelkkää pukuleikkiä!

Yhtenä aamupäivänä hän tuli luokseni valkoisessa, heleässä mekossa, jonka tuulenpuuska kietoi paljaiden säärien ympärille. Valkoiset hansikkaat kädessä hän soitti summeria ja henkäisi nimensä Lontoon punaisilla huulilla.

Ja hän sanoi Daisy, ei Pernilla. Pukuleikki jatkui ja jaksoi vielä naurattaa.

Minä olin tyrmistynyt hänen kauneudestaan, vaaleudestaan, ja auringosta, jonka hän kutsui sisään silkalla olemassaolollaan. Koko lukion ajan olin pitänyt häntä saatanallisena narttuna, viileänä kynsiensä viilaajana, jota saatoin palvoa vain elottoman kauneuden vuoksi. Minun täytyi päivittää mielikuvani; hän olikin huulien punaa ja kiharoiden kuparia ja korutonta häämekkoa. Hän oli äärettömän puhdas olento, toisesta maailmasta (kaukaa menneisyydestä, Kultahattu).

”Muistatsä kun me nuoltiin?” Pernilla kysyi, eivätkä sanat sopineet lainkaan hänen esittämäänsä höyhenenkeveyteen.

”Joo?”

Pernilla riisui silkkihansikkaat sormi kerrallaan. ”Mä tahtoisin taas.”

Daisy tuli luokseni, nosti kätensä poskilleni.

X

Meidän sydämemme löivät yhteen laiskaan tahtiin. Sylikkäin sohvalla, hänen varpaansa kutittivat paljasta säärtäni ja mekkonsa helma peitteli minut kuin kapalovauvan. ”Onpa hiljaista”, Pernilla sanoi ja minun käteni lipsahti hänen rinnaltaan alemmas, vatsalle. Lupaa pyytämättä olin koskettanut häntä niin, suudelmamme ohessa, eikä hän ollut sanonut vastaan. Hän antoi luvan ihan mihin tahansa (niin yksi mulkku Facebookissakin väitti).

Alkavan illan puna aaltoili verhoissa ja kaktuksissa. ”Onks kaikki sun mielestä okei?” kysyin paljasta niskaa vasten, haistoin siinä miedon parfyymin ja hoitoaineen. Pikkuiset punaiset kiharat värähtelivät hengitykseni voimasta.

”Ihan kaikki.” Pernilla kääntyi katsomaan olkansa yli ja hymyili, eri tavalla kuin yleensä hymyili baarikuvissaan. Hänen suunsa oli kiinni ja silmäkulmissa ryppyjä.

”Mä oon, ehkä... pitänyt susta jo aika kauan.”

”Kuin kauan?”

”Lukion ensimmäiseltä, kun meillä oli eka matikantunti. Sä teit kaikki vitun tehtävät oikein. Et pyytänyt kertaakaan apua.”

Pernilla nauroi ja huomasin vasta nyt, että hän oli irrottanut tekokyntensä. Hänen oikeat kyntensä oli lakattu läpinäkyväksi ja ne olivat aika lyhyet, suipot, hirvittävän sievät jostakin turhanpäiväisestä syystä. ”No mä oon aina ollut hyvä koulussa.”

”Mä en tajua sua kyllä. Sä oot hikke koulussa mutta meet seuraavana viikonloppuna baariin tanssimaan kantapääs ruvelle ja juomaan aivos ulos.”

”Elämässä pitää olla tasapaino”, Pernilla virnisti ja lomitti sormensa minun sormiini.

XI

No me, me olimme jotakin mitä emme itsekään osanneet määritellä kesäkuun kääntyessä heinäkuuksi ja Pernillan soitellessa minulle ikäväpuheluita mökiltä.

Hän kertoi istuvansa laiturilla, katsovansa kuinka auringonvalo keriytyi järven aamu-usvan halki ja linnut alkoivat laulaa ja laituria vasten liplatti vesi. Minä kuvittelin hänet saunanpuhtaassa ihossa, järvituulen riepottelemissa kiharoissa ja nuhjuisessa villapuserossa. Mielikuvissani hän oli äärettömän kaunis – minä sanoin sen hänelle ääneen.

”Sä romantisoit mua”, Pernilla vastasi, mutta nauroi silti mielissään.

”Mutta sä olet niin kaunis.”

Hän ei koskaan sanonut minua kauniiksi, mutta mihin minä sitä olisin tarvinnut? Olin hampuusi hänen rinnallaan, ulkonäöstään yhtä kiinnostunut kuin reissussa rähjääntynyt kulkuri. Minulle riitti hänen kauneutensa.

Heinäkuu alkoi tekstiviesteinä, minua hymyilytti nähdä lähettäjänä Daisy (vaikka samalla siinä oli jotakin karmivaa, kuin aaveolento olisi niitä viestejä lähettänyt). ”Hyvää heinäkuuta :-) <3”, ”Vittu että nuo lokit huutaa, mä en saa unta!”, ”Pelasta mut ennen kuin mä erakoidun, pliis.”, ”Ikävä.”.

Olisin pelastanutkin hänet, ajanut valkoisella avoautolla kaupunkiin ja satamaan ja siitä suoraan jenkkien savuisiin jazzklubeihin. Klubeihin, joihin meidän ikäiset pikkutytöt olisivat hukkuneet ja pyyhkiytyneet tiskirätin mukana sivukujiin.

Minä olin täynnä niitä lapsellisia unelmia.

Heinäkuun kahdeksas päivä hän viimein tuli takaisin, ruskettuneena ja pisamia kukkivana. ”Älä sano mitään”, Pernilla oli nyreissään pisamistaan, mutta sain yöllä lohdutettua häntä.

Minun mielestäni ne olivat ihania.

XII

Pernilla oli huolissaan kirjoituksista.

”Mä niin feilaan englannin ja meen varmaan ihan kipsiin ja kusen matikankin”, hän murehti kun makasimme patjalla olohuoneeni lattialla, lakanoihin ja toisiimme liimaantuneina. Lämpömittarin elohopea kipusi melkein kolmeenkymmeneen ja kuumuus oli kuin päällemme viskattu nihkeä turkki.

”No et varmana feilaa tai kuse mitään. Sulla on hei kymppi matikasta, kyllä sä läpi pääset.” Kerin punaisia kiharoita etusormeni ympärille.

”Mutta englannissa mä oon niin onneton. Iskä tulee vihaamaan mua jos mä en saa siitä ainakin ämmää.” Hänessä ei ollut varjoakaan huolettomasta Daisysta, joka osasi kätkeä ahdistuksen helmoihinsa tai hattunsa lieriin. Pernilla oli aidompi.

”Kyllä sä ehdit sitä tankata abikurssilla.” Hän antoi minun pussata itseään, ja hetken huolen jälkeen kietoi kätensä selkääni ja vastasi suudelmaan, kynnet sipsutellen ihollani. Rintaliivien lukko napsahti auki kuin vahingossa. ”Mutta”, kuiskasin hengästyneenä katsellessani ruskettuneita kasvoja hänen päältään, ”mitä meille käy kun koulut alkaa?”

Hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän kääntänyt katsettaan pois. ”Mä en jaksa puhua tästä nyt”, Pernilla viimein vastasi, ja tempaisi minut uuteen suudelmaan.

En minäkään jaksanut, mutta kesä ei ikinä kestä loputtomiin, laineet jäätyvät ja kaupunki huurtuu lumisiksi lupauksiksi ensi keväästä. Tämä ei kestäisi loputtomiin. Mutta en sanonut sitä ääneen, pidin häntä hyvänä vielä hetken sillä ainakin muistot jäävät, pikku Daisy.

[Kharon]

XIII

Heinäkuu juoksi ohitsemme tunkkaisina lakanoina, kesäsateina ja lempeinä öinä. Kerran istuimme puistossa juomassa valkoviiniä ja syömässä patonkia ja puhumassa elämästä. Kerran ostimme kilotolkulla makeita herneitä ja valtavia mansikoita, söimme itsemme ähkyyn ja söimme lisää heti kun vatsa antoi vähän periksi. Kerran juoksimme naku-uinnille ja räiskytimme toisemme kylmyyttä vapiseviksi, kunnes kotona rakastelimme ja lämmitimme kaiken taas kohdalleen, jokaisen palan paikoilleen.

Minä ajattelin, että sinä kesänä minä oikeastaan elin.

”Lähdetään retkelle”, Pernilla ehdotti haavesilmäisenä heinäkuun viimeisellä viikolla, ja me pakkasimme koriin pöytäliinan ja viskillä terästettyä mummon marjamehua ja tuoreita sämpylöitä ja kirsikoita ja palan sinistä taivasta. Hän verhoutui liehuvaan valkoiseen mekkoon ja yhtä valkoiseen lierihattuun, onnistui näyttämään kaupungin raskaassa harmaassa humussa epätodelliselta, kuolemattomalta.

Kapusimme kalliolle katselemaan kaukana höyryävää kaupunkia, sihiseviä junaratoja, asvaltin yllä väreilevää ilmaa. Söimme ja joimme ja hihitimme toistemme hiuksiin, Pernilla riisui olkaimensa ja suuteli minua maistuen marjoilta sekä viskiltä.

”Tällaisina hetkinä”, hän supatti sivellessäni hänen kylkensä kaarretta, ”sä todella, oikeasti, elät. Just nyt.”

Minulla ei ollut siihen sanoja. Hän oli oikeassa. Sillä hetkellä elämä maistui paremmalta kuin koskaan ennen, en ajatellut isän kasseissa kiliseviä olutpulloja tai äidin unipusseja tai paskalta maistuvaa koulunkäyntiä. Ajattelin Pernillaa ja kesää ja hänen huuliensa makeutta, ja se ajatus oli suloinen.

XIV

Elokuun ensimmäisellä viikolla Pernilla riisui Daisyn mekkonsa, taitteli sen vaatekaappiini ja suuteli minua hyvästeiksi. ”Tuun mä takaisin”, hän vakuutti ja suli minun syliini vielä yhdeksi yöksi. Seuraavana aamuna hän ja puolta päätä lyhyempi Manna astuivat lentokoneeseen ja katosivat sadetaivaaseen, minun saavuttamattomiini.

Ainoastaan Facebookiin päivittyvät kuvat kertoivat tuosta kaukaisesta elämästä; hän mintunvihreissä bikineissä meren vihreässä sylissä, hän terassilla oluttuoppi edessään ja aurinkolasit nenällään, hän Mannan ja ruskettuneen, kameran salamaa kiiltävän jätkän kainalossa.

Minä olin mustasukkainen, hipelöin kännykkääni viestien varalta – mutta hänen elämänsä oli baaria tanssia olutta ja sitä ruskettunutta jätkää, enkä minä mahtunut siihen.

Koti kutsui elokuun 8. päivänä, minä menin häntä vastaan lentokentälle ja halusin suudella häntä (ihmisten edessä, iPodini yllytti), mutta hän ja Manna kulkivat käsikynkkää ja hän loi minuun yhden helvetin katseen.

Älä viitsi, lähetin viestin illalla istuessani parvekkeella ja polttaessani hermosauhuja, vaikka olin aina vihannut tupakanhajua. Vastaa mulle. Mulla oli kamala ikävä sua. Nähdäänkö huomenna? Lähdetäänkö taas retkelle sinne kalliolle?

Pernilla ei vastannut ja heikkona hetkenäni minä nostin Daisyn mekon kaapista, haistoin sitä, ja kyyneleet tulvahtivat silmiini, koska hän oli kuollut. Daisy oli kuollut, ja minä muistin hänen typerät sanansa: Kaunis ja traaginen ja lopussa aina onneton.

Haista paska, ajattelin ylimielisesti ja itkin joka vitun yö.

XV

Vihasin koulua. Vihasin luokkaamme. Vihasin häntä. Vihasin ankeita aamuja ja kirvelevää unirähmää ja hänen vallatonta kauneuttaan. Vihasin vihasin viha

sin paitsi kun hän nauroi vitsille ja käänsi silmänsä sattumalta minuun eikä lakannut nauramasta, vaikka hänellä oli surua silmissään, mutta hän näytti onnelliselta.

Pernilla lyöttäytyi yhteen tummasilmäisen pojan kanssa. He olivat aivan ihana pari koska poika oli Pernillaa paljon pidempi ja korkokengissäänkin Pernilla sai ojentua suudellakseen häntä kunnolla. He olivat juuri sellaisia joita katsoessa kaipasi ikiomaa hongankolistajaa, tai omaa pyykkipojankokoista runotyttöä, jota rutistella syksyn pimetessä.

Mutta ennen kaikkea he olivat ihana pari, koska he eivät jääneet koulun kulmiin nuoleskelemaan. Pernilla piti välit viileänä, istui tunneilla lakkaamassa kynsiään kuten aina ennenkin (täydellinen tyttö).

Minä ajattelin, että hän teki niin ehkä minun vuokseni. Suojellakseen minua.

Hän ei koskaan vastannut viesteihini, emmekä enää puhuneet toisillemme. Tai tartuin häntä kerran kyynärpäästä ja pyysin kahville, mutta hän väläytti pikaisen hymyn ja oli liian kiireinen. Talvi tuli ja unohti lupaukset ensi kesästä, kevät tuli ja muistot haalenivat jo minultakin.

Lumi suli.

Kevätjuhlassa hän itki, ruusupuska sylissään, aivan valtavan kauniina valkoinen lakki lyhyeksi pätkityillä kiharoillaan. (Ehkä hän itki minun vuokseni, halusin ajatella niin sillä hän tuli luokseni ja halasi minua eikä kyennyt nikotukseltaan puhumaan, mutta halasi kuitenkin.)

Hän kirjoitti kolme ällää, kaksi eetä ja englannista ceen.

Syksyllä hänen raitapaitansa pullotti vatsan kohdalta eikä hänessä ollut jälkeäkään traagisesta, lopussa aina onnettomasta Daisysta.

[Zarroc]

Minä taidan itkeä.

Tässä oli jotain aivan... aivan loistavaa. En ole ihan varma mitä enkä löydä edes sopivaa sanaa, mutta tämä oli ihana, ensin tämä nauratti, hymyilytti ja sitten kaikki muistot omista kokemuksista palasivat flashbackina mieleen, itkuhan siinä pääsi.
Teksti oli sujuvaa, sanakäänteet kauniita ja Pernilla (niin tähän käypäinen nimi) oli sen verran häipyväinen ja häilyväinen, että tähän jäi vain koukkuun.

Kevätjuhlassa hän itki, ruusupuska sylissään, aivan valtavan kauniina valkoinen lakki lyhyeksi pätkityillä kiharoillaan. (Ehkä hän itki minun vuokseni, halusin ajatella niin sillä hän tuli luokseni ja halasi minua eikä kyennyt nikotukseltaan puhumaan, mutta halasi kuitenkin.)

Kaunista. Ja niin surullista.
Kiitos tästä.

~ Zar

[4forever]

Awwww söpöä <3 minäki haluaisin oman daisyn semmose millainen se oli  sen kesän

[vaapukka]

rakastuin Pernillaan ja samaistuin niin kertojahenkilöön. Kirjoitat tosi kauniisti ja tekstiin voi vain heittäytyä ja samaistua ihastukseen ja vihaan ja ai että, niin kesäistäkin vielä! Viimeinen twisti ja raitapaita kruunasi ihanan tekstin. Kiitos ihanasta pikku lukukokemuksesta!

[Pähkinäinen]

Ihana. Upea. Tämän takia alan nyt taas pitää suosikkitekstikansioita, koska tämä tyyli, nämä hahmot ja koko tämä tarina on sellainen, että pitää päästä lukemaan uudestaan sitten kun on mennyt tarpeeksi aikaa. En huomannut ainuttakaan virhettä tai epäkohtaa, joko silmäni siivilöivät ne kun keskityin niin lukemiseen tai sitten niitä ei ollut.

Ihanat, aidon tuntuiset hahmot, realistinen tarina ja kaunista kuvailua, sellaista sulavaa, lipuvaa, juuri sellaista kesään sopivaa, jollain tapaa haikeaa. Jo alkupuolella aisti, ettei tämä tosiaan jatku loputtomiin, jo ennen kuin minäkertoja sen totesi, mutta tästä kuitenkin nautti. Eikä loppu ollut liian surullinen vaan juuri sellaisella sopivalla tavalla haikea, juuri oikeanlainen. Toisen elämä jatkuu, toisella muistot kulkee koko ajan mukana.

Enpä tiedä, mistä tässä en olisi pitänyt. Paitsi nimi, vaikka se nyt tietyllä tapaa sopiikin tähän, ei vain musiikkimakuun iske kappale... Se joka tapauksessa jollain tapaa käy tähän hyvin, en oikein voi kuvitella tälle muutakaan nimeä, tulisi liian runoollista.

Varmaan kommentoin uudelleen joku päivä jos olen kehittynyt lukijana ja keksinyt tästä uutta sanottavaa. En rupe nyt mitään lainailemaan, koska niitä mahtavia kohtia oli liikaa sellaista varten.

Joka tapauksessa, kiitos. Kiitos ja seuraavaan kertaan.

// Oh, minullepa tuli tuosta nimestä siis mieleen One Direction! : D Pitääpä käydä kuuntelemassa kun kerran onkin PMMP:tä, heiltäkin joitain kappaleita musiikkimakuuni mahtuu.

[KatieB]

Eeikä D; mää melkee itkenn täällä, tää oli aivan superihana. Mutta miks, miksei voinu tulla onnellista loppua? Tosin onnellisen lopun kaa tää ei ois välttämät herättäny näin pal tunteita, mut silti !

Henkilöi oli just sopivasti kuvailtu, ja tota päähenkilöö oli helppo ymmärtää. En löytäny (tai sanojen ahmimiselta huomannu) kirjotusvirhei.

Ää, miks tän piti loppua sad. Mut toivottavasti ymmärsit että rakastuin tähän ja piste.

[nauha]

Luin ja halusin tulla sanomaan, että pidin hirveän paljon.

Kauhistelin aluksi tuota tekstin määrää, koska viisitoista tuplaraapaletta tuntui tänään hirveän paljolta, mutta oikeasti tämä kyllä soljui nopeasti ja ihanasti silmissä ja mielessä.
Kirjoitustyyli oli leikkisä ja oivaltava, kaunis. Eikä se viisitoista todellisuudessa edes ole paljon, se oli sopivasti piirtämään tarinan, jossa yksikään osa ei ollut ylimääräinen.

Et ehkä tosiaan täysin – kuten itsekin sanoit – onnistunut pysymään erosta siitä kliseistä femmemuotista, jossa ollaan erilaisia ja söpöjä ja kesänlapsia. Koska olivathan nämä vähän sellaisia, varsinkin Pernilla alussa.
Keskivaiheilla onnistuit kyllä häivyttämään vaikutelmaa ja tuomaan hahmoihin tavallisuutta. Emmi oli silti runollisen älykkään oloinen, mikä sai minut vähän rakastumaan, kun Pernillaan ehkä vihastuin.
Tunnen itse paljon (ehkä liikaa) tuollaisia tyttöjä, joilta ei tunnu puuttuvan mitään. On älykkyyttä, lahjoja, ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja. Se on pelottavaa, koska ei kukaan saisi olla täydellinen. Vaikka eihän Pernilla kyllä ollut. Kuin ehkä 18-vuotiaiden silmissä.

Haluaisin lainata monta kohtaa, mutta olen siihen totta puhuakseni liian laiska ja väsynyt. En vain uskaltanut jättää kommenttia kirjoittamatta nyt. En olisi muuten ehkä saanut kirjoitettua sitä koskaan.
Tämän kuitenkin lainaan

Kevätjuhlassa hän itki, ruusupuska sylissään, aivan valtavan kauniina valkoinen lakki lyhyeksi pätkityillä kiharoillaan. (Ehkä hän itki minun vuokseni, halusin ajatella niin sillä hän tuli luokseni ja halasi minua eikä kyennyt nikotukseltaan puhumaan, mutta halasi kuitenkin.)

koska en osannut päättää vihaisinko Pernillaa vai tuntisinko jonkinlaista onnea tai myötätuntoa. Eniten ehkä tunsin silti kaikenlaisia tuntemuksia Emmiä kohtaan. Se oli vielä loistava kertojakin.

Pullottavaa vatsaa mietin kahdella tavalla, enkä osaa ajatella kumpi olisi pahempaa, raskaus vai siideripömppis. Tuskin tässä kuitenkaan siideriin viitattiin.

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta, se oli yksi virkistävimmistä pitkään aikaan. Ehkä juuri "tavallisuuttaan".

- Nau

[Kharon]

Hui, en odottanut tähän näin paljon kommentteja! : o Kiitos paljon kaikille muruille jotka ovat kommentoineet ja lukeneet, olette ilahduttaneet syvästi. <3

Zarroc: Voi kiitos kaunis, aivan ihanaa kuulla että tämä kosketti. :') Hyvä jos tuo Pernillan nimi käy tähän, vaikka hahmo onkin vuosikausia vanha ja asui silloin Ruotsissa... Halusin sen vaan mukaan tähän, koska se on niin sopiva mehiläispesän kuningatar.

4forever: Kiitos kommentista! Joo kyllähän se tuo Daisy kelpaisi tämänkin katon alle. :--)

vaapukka: Kiitos kovasti kommentistasi! Kesän keskellä tätä olikin hyvä kirjoittaa. :---) (ja tuli ikävä kun marraskuun pimeydessä tätä lueskeli.) Kiva kuulla että kertojahahmoon saattoi samaistua, jakelin siitä tietoa sen verran niukasti, että ajattelin jääkö se nyt lukijalle ihan nobodyksi.

Pähkinäinen: Oi, kiitos ihanasta ja syväluotaavasta kommentistasi! Sitä oli ilo lukea. :--) Itse oon huomannut tässä vähän korjattavia kohtia, mutta ne taitaa häiritä vain mun omaa pientä päätäni. Joo en kyllä ollenkaan muistanut/tiennyt että One Directionillakin on tuon niminen biisi mutta olisihan se pitänyt arvata... :''D Joo PMMP:n versiota kyllä tarkoitin, ei senkään lyriikat oikein tähän sovi, vaikka niistä muuten tykkäänkin, mutta se tunnelma! Voi vitsi, osaisinpa kertoa miten paljon oikeasti ilahduin sun kommentista, kiitos!

KatieB: Voi kiitos, ihana kuulla että rakastuit. Mulla ei oikeastaan ikinä ollut tarkoituksena tehdä tähän onnellista loppua, jos tää jotenkin alkaa ja päättyy niin näin sitten... :') Julmaahan se on mutta eikö elämäkin. Mutta ihanaa että tästä silti saattoi nauttia ja että päähenkilöä oli helppo ymmärtää! Jes, kiitti paljon kommentista!

nauha: Ihanaa, kiitos kiitos kovasti kommentistasi! <: ) Hieno kuulla että tämän jaksaa lukea viisitoistaosaisenakin, mäkin vähän irvistelin että onko tämä liian pitkä mutta menin sitten tällä kuitenkin. Kyllä nuo kaikki osat kuuluu tosiaan kokonaisuuteen eikä yksikään oo ylimääräinen. :')

Joo muakin ärsytti kovasti tuo miten lähdin taas tunkemaan näitä siihen femmemuottiin, mutta mulla on vaan pyöreän nollan verran itsehillintää. Oli pakko ruveta tekemään näistäkin taas niitä hiivatin kesänlapsia. :--D Mutta kiva kuulla että edes keskivaiheilla se ei ollut niin vahvasti ilmi. Katson viel mitä voin tehdä jotta saisin sitä paremmin ilmi muissakin osissa. Emmi on kyllä tosiaan älykäs tyttö, vaikkei siitäkään tässä paljon puhuta, hyvä että se kuitenkin tuli ilmi rivien välistä. Pernilla taas on aika ristiriitainen hahmo, vaikka sen valintojen taustalla olisi mitä niin eihän tuo sen ratkaisu oikein ole. Vihastus on siis oikeutettua.

En tiedä mistä nuo täydelliset tytöt sikiää, mäkin oon niihin törmännyt niin usein. Ja en mäkään Pernillaa näe täydellisenä, ehkä Emmin silmissä se sellainen on mutta varmaan tuo miten niiden tarinakin loppui muuttaa Emminkin käsitystä. Ei täydelliset ihmiset tee noin.

Apua, hajosin siideripömppikselle. Joo se ei ollut ihan mun päämäärä mutta varteenotettava vaihtoehto kuitenkin. :---D Ehkä tuo "ei jälkeäkään traagisesta, lopussa aina onnettomasta" viittaa vähän siihen mistä tosiaan on kyse, eli just raskaudesta. : ) Hyvä että se tuli lukijoille ilmi. Kiitos hei itsellesi kommentista, sitä oli ihan yhtä virkistävä lukea! Ihana että jaksoit sellaisen raapustaa, se niin ilahduttavaa kirjoittajaa. :--) <3

[sugared]

Jee, sainpas tämän luettua! Mua on kiinnostanut klikata tämä auki siitä asti, kun näin otsikon, tykkään tollaisista ei-runollisista otsikoista silloin, kun tiedän, että se on kontrastissa hyvän tekstin kanssa. Ja hyvää tekstiähän tämä oli.

Ihana kesä kaikkine odotuksineen ja pettymyksineen! Teksti oli totta kai pääosin sujuvaa ja kaunista, ja mukana oli paljon nokkelia ja hauskoja ilmauksia, esimerkkinä vaikka tuo ihan viimeisen osan pyykkipojankokoinen runotyttö ja alkupuolen maanisesti hymyilevä kummitus.Toisaalta tässä oli myös vähän sellaista hiomattomuutta paikoitellen ja ilmauksia, jotka eivät toimineet.

hukkui varvassandaalistaan

Tässä on varmaan ihan joku ajatusvirhe, mutta muutama muukin hieman horjahtava ilmaus tuolta löytyi. Sellainen näennäisen nokkela, mutta lähemmässä tarkastelussa kuitenkin sisällötön, you know?

Tykkäsin siitä, että tämä eteni hitaasti ja kiirehtimättä pitkin kesää. Ei mitään taianomaista hetkeä, jonka jälkeen ollaan ah-niin-rakastuneita. Mun makuuni tämä oli tosi hyvin rakennettu muutenkin, ja keskittymiskyvyttömänä ihmisenä arvostin pitkässä tekstissä tuota osiin jakamista. :--D Pernilla oli mukavan ristiriitainen hahmo, ja vaikka tuo "niin kaunis, niin älykäs, niin suosittu, niin carpe diem, niin rohkea, niin sisältä rikki ja väärinymmärretty" onkin aika kliseinen kuvio, toit häneen muitakin värejä. Esimerkiksi arvosanoista stressaaminen toi hänet mukavan lähelle tavallista tallaajaa. Emmi jäi mulle vähän etäiseksi, lähinnä hänestä sain hieman säälittävän hissukan kuvan. Tyttö tuli esille lähinnä Pernillaa kohtaan tunteman rakkautensa kautta.

”Sä romantisoit mua”, Pernilla vastasi, mutta nauroi silti mielissään.

Tämä Pernillan kommentti on aika osuva. Mua ärsytti välillä, miten Pernillaa mystifioitiin tekstissä. Totta kai Emmi näkee rakkaansa aika jumalallisessa valossa, mutta välillä meni vähän yli. Pernillasta luotiin sellaista kuvaa, että hän tietää elämästä jotain enemmän kuin muut, mikä on musta ehkä yksi raivostuttavimmista ominaisuuksista kuvitteellisissa ihmisissä. Siitä runotyttö-kliseestä ei siis täysin päästy eroon. Miksi se on muuten aina niin, että joku harmaavarpunen rakastuu eksoottisen paratiisilintuun, joka lopulta särkee tämän sydämen ja lentää pois? Kyllä ne ihan tavalliset maantietukkaisetkin tytöt särkevät sydämiä ja ovat vittumaisia.

Kultahatun mukana pyörittäminen oli välillä virkistävää, välillä vähän liioiteltua. Kultahatun mainitseminen Pernillan lempikirjana oli yksi esimerkki siitä, mistä tässä tykkäsin kovasti: hahmoja rakennettiin hitaasti yksityiskohtien kautta ja rivien välissä. Toisaalta tuo Daisyn ihannointi oli minusta vähän hassua: Daisyhan on loppujen lopuksi vain helvetin pinnallinen muija, ja hänen onnettomuutensa on täysin itseaiheutettua. Sinänsä vertaus on osuva, että Emmikin rakastanee pitkälti sitä kuvaa, jonka on Pernillasta luonut. Se kohtaus, jossa Emmi luki Kultahattua krapulaiselle Pernillalle, oli ihana!

Loppu vaikutti ratkaisevasti siihen, mitä tästä tekstistä pidin. Mielestäni se oli täydellinen! Pelkäsin, että tämä loppuu siihen kurjaan kliseeseen, että tämä 'kuin toisesta maailmasta tullut' unrequited love joko päättää päivänsä tai katoaa jonnekin. Lopetus teki Pernillasta tavallisen tytön, jolla on omat oikkunsa ja epävarmuutensa etenkin teini-iän identiteettikriisien keskellä, vähän itsekkään tyttösen, jonka omat itsenetsimiset menevät silloin tällöin muiden hyvinvoinnin edelle. Loppu oli myös siitä kiva, että sen voi lukea haluamallaan tavalla. Toisin kuin nauha, itse en nähnyt Pernillan vauvamahaa (joksi pömpön siis tulkitsin) rangaistuksena. Teiniäitiydestä on toki monia mielipiteitä, mutta minä ajattelin, että Pernilla on ehkä sittenkin onnellinen näin. Toivottavasti myös Emmi löysi onnensa ja pyykkipojankokoisen runotyttönsä!

Musta tuntuu, että tässä kommentissa oli nyt liikaa valivalia ja liian vähän ihkutusta siihen nähden, kuinka paljon tästä oikeasti tykkäsin. :--D No mutta rakentava kritiikkihän on rakentavaa! Summa summarumina kuitenkin vielä, että tämä oli ihanan kesäinen ja ajoittaisesta kliseisyydestään virkistävän erilainen femmeteksti rakkaudesta ja ehkä vielä enemmän ihmisistä. Kiitos paljon lukukokemuksesta, toivottavasti eksyn taas kohta sinun teksteihisi (tai jospa vaikka tarkoituksella avaisin jonkun, haha)!

[Kharon]

sugared: Hii, ilahduinpa kovasti sun hehtaarikommentistasi! Tosta otsikosta sen verran, että se on ehkä lempiasiani tässä tekstissä, mikä on vähän läppä, koska sekin on biis(e)istä varastettu. Tai populaarikulttuurista. Mutta en ole alusta asti osannut kuvitella tähän tekstiin mitään muutakaan nimeä, se on ihan nenä tän päähän.

Olisi mukava kuulla noista hiomattomuuksista tai epätoimivista ilmauksista enemmänkin, mutta toisaalta oon varma että niitä kyllä posahtelee silmille kuin sieniä sateella sitten parin kuukauden kuluttua kun luen tän uudelleen. : D Luottavaisin mielin! Ja hmm, oon miettinyt paljon tämän tekstin ulkopuolellakin noita sisällöttömiä ilmauksia/kohtia. Ymmärrän että kun niitä viljelee joka väliin niin se vaan rasittaa tekstiä, mutta toisaalta vaakakupissa saahan niilläkin tilannetta ja kenties tunnelmaa luotua. Mutta koetan haravoida tekstin läpi tarkemmin sit kun sen luen taas!

Mun makuuni tämä oli tosi hyvin rakennettu muutenkin, ja keskittymiskyvyttömänä ihmisenä arvostin pitkässä tekstissä tuota osiin jakamista. :--D

Kiitos! Ja sama! Musta on jotenkin iisimpi lukea osiksi napsittua tekstiä, ehkä osin siksikin että monen kirjoitustyylistä putoaa se turha hersyily kun "joutuu" kirjoittamaan napakampaa muotoa. Ei minulta vaan tosin. Oops.

"niin kaunis, niin älykäs, niin suosittu, niin carpe diem, niin rohkea, niin sisältä rikki ja väärinymmärretty"

Naurahdin, toi kyllä käy niin osuvasti Pernillaan, carpe diem. :---D Tai kaikki muut osat mutta sisältä rikki ja väärinymmärretty, hmm, tietysti ihmiset lukee tekstiä täysin eri tavalla ja maalaa täysin omat mielikuvat henkilöistä, mutta ite en kyllä mitenkään osaa nähdä Pernillaa rikkinäisenä tai väärinymmärrettynä. Se on puhtaasti se täydellinen tyttö millaisen kuvan Emmikin siitä saa. Tietenkin sillä on omat ongelmansa, kertoohan siitä sekin miksi se Emmille tekee noin vaikka selvästi siitä ja sen seurasta tykkää, mutta ne ongelmat on pohjimmiltaan helvetin mitättömiä sellaisen rinnalla kuin Emmin isän alkoholinkäytön (jota kyllä vain sivutaan) tai sen että Emmi asuu yksin omassa kämpässä ja koko tekstin ajan sen ainoa kontakti on Pernilla. Ei kai tästäkään pidä tehdä liian isoja johtopäätöksiä koska tarina kuitenkin keskittyy puhtaasti Pernillaan (Emmikin on tässä sivuhahmo niin kuin huomasit :/), rakkaudestahan tämä tarina kertoo eikä tässä oikein ole "tilaa" muulle. Mutta hmm kadotin jo ajatukseni.

Miksi se on muuten aina niin, että joku harmaavarpunen rakastuu eksoottisen paratiisilintuun, joka lopulta särkee tämän sydämen ja lentää pois? Kyllä ne ihan tavalliset maantietukkaisetkin tytöt särkevät sydämiä ja ovat vittumaisia.

Ah, tää on niin totta! En tiedä miksi se klisee on niin pinttynyt nimenomaan femmeteksteihin ja miksi, oi miksi en millään päässyt tästä irti. No joo vaikuttaa kyllä sekin, että nämä hahmot oon yläasteella luonut ja heillä oli jo silloin tämänlaiset persoonallisuudet vaikka siinä jutussa heidän välillään vallitsikin ankara vihamielisyys ja kilpailuvietti (kilpailivat pojasta, hih :---D). Yllättävän vaikea edes harkita hahmojen persoonallisuuden muuttamista jos niillä on vähänkin pidempi tausta kirjoittajan kanssa. : o Mutta ensi tekstiin pitää kyllä panostaa sen suhteen, ettei tuu tällaista kliseemättöä. Oot nimittäin täysin oikeassa, Pernillan glorifiointi menee yli monessa kohtaa, eikä hahmojen pitkä ikä oo mikään selitys sille.

Kultahatusta en oikein osaa sanoa. Luin sen kirjan niihin aikoihin kun tätä kirjoitin, viime kesänä, ja se sujahti mukaan aika vaivattomasti, mutta jäi kyllä vähän sisällöttömäksi kyllä sekin. :/ Verrattuna esim. viime vuoden nanooni, johon Kultahattua kirjoitin vahvemmin mukaan (tästä tekstistä inspiroituneena itse asiassa), ja jossa sillä oli selkeä tarkoitus. Mutta ei siitä sen enempää, pyydän muuten tästä rönsyilevästä vastauksesta jo nyt anteeksi, tuli vaan kova puheripuli!

Lopetus teki Pernillasta tavallisen tytön, jolla on omat oikkunsa ja epävarmuutensa etenkin teini-iän identiteettikriisien keskellä, vähän itsekkään tyttösen, jonka omat itsenetsimiset menevät silloin tällöin muiden hyvinvoinnin edelle.

Täydellinen analyysi Pernillasta! Sen ei tarvitse olla rikki särkeäkseen Emmin sydäntä - sen tarvitsee vain olla oma itsensä. Ja en mäkään tuota raskautta näe millään tavoin rangaistuksena oikeastaan, ajattelen että vaikkei vauva (välttämättä?) toivottu ole, se on kuitenkin jotain mitä Pernilla on päättänyt elämässään haluta ja se on valmis ottamaan sen vastaan sitten vaikka vähän aiemminkin.

Ei mutta apua, kiitos aivan käsittämättömän paljon kommentista! Rakentavaa on aina ilo kuulla, se auttaa muakin jäsentämään tekstiä ja näkemään epäkohtia paremmin. :--) Oli ilo lukea sun pohdiskeluja. Kiitos kovasti kommentista <3, ja anteeksi tästä valtavasta vastauksesta!

[Ansa]

Alussa arvasin heti, että itkuhan tässä pääsee. Oon nyt liian herkällä tuulella kaikelle haikealle ja yyh... ihana tarina kyllä, ja realistinen ja hyvin kirjoitettu ja ja... Äh. :,D Mun pitäisi ihan selkeästi olla nukkumassa tai ajatella jotain positiivisia ajatuksia, mutta tottakai nappasin kommenttikampanjasta tämän. Enkä kyllä kadu sitä, koska kaiken kaikkiaan tämä on kaunis tarina. <3 Sitä paitsi oikeasti mä pidän kaikesta surumielisestä ja haikeasta, se on vaan niin... noh,  kaunista. <3 Ja vaikka tän periaatteessa ois voinut kirjoittaa kertalaukaukseksi tai pätkiä vain muutamaan osaan, niin pidin paljon että nämä olivat lyhyempiä. Tauotti lukemista ja teki siitä helpommin lähestyttävämpää ja luettavaa. Virheitä en löytänyt, enkä kyllä etsinytkään. Kiitos tästä. (: *pus*

-LadyLaga!

[RoastedGarlic]

Vaikka teksti on kaunista ja Pernilla nähdään kertojan silmin romantisoidussa valossa, niin taustalla kuitenkin näkyy se, että ihan tavallisia ihmisiä tässä on. Ihanaa, ettei pelkkää sitä femmen kliseesettiä. Vielä jos rakastelusta saisi panemista niin lähestyttäisi kunnon arkirealismia

Tykkään rehellisen realistisesta lopusta ja siitä että parhaimmillaankin suhde oli vähän niin ja näin; että rivien välistä näki totuuden vaikka kertojalla oli siitä vain häivähdyksiä, raukka kun oli vähän Daisynsa huumassa.

Niin ja sekin oli kivaa, että tuolla oli Coffee House, mikä löytyy (myös) täältä JKL:stä, niin oli helppo kuvitella että tää tarina tapahtuisi tutussa ympäristössä!

Annan anteeksi sen, että Pernillan nimi on vähän erikoinen - eihän se sentään mikään Ruusa-Kanerva ollut, että ehkä tässä nyt pärjätään, ei pilannut realismin illuusiota.

Sinun kirjoittamiesi tekstien joukossa tämä on kenties aika, hm, tavanomaisesta päästä, siis siinä mielessä että tämä voisi olla jonkun muunkin kirjoittama, ei ole niin omaleimainen kuin monet sinun tarinasi. Ei se kuitenkaan ylitsepääsemättömän huono juttu ole. Kiva pikku teksti näin kesäillan ratoksi.

[Kharon]

LadyLaga: Anteeksi jos aiheutin itkua, mutta se on kyllä hieno kuulla koska vahvoja tunteitahan tässä tavoiteltiinkin. Helpottava kuulla ettet kadu tämän valitsemista, haha! Muistaakseni itse asiassa aioin kirjoittaa tän silloin aikoinaan ihan pitkäksi oneshotiksi, mutta jotenkin tää taipui luontevasti lyhyisiin pätkiin joten en ruvennut tappelemaan vastaan. Huhhahhei, kiitti huikeesti kommentista! <3

RoastedGarlic: Vau, huh, kivi vierähti sydämeltä jos tätä lukiessa kuitenkin ehkä huomaa, ettei nää oo mitään kiiltokuvia vaan alla on ihmisiä. Runsasta muokkaustahan tämä teksti vaatii (jos sen jaksan tehdä, en oo varma näenkö tässä niin paljon potentiaalia) mutta. :--)

Tosi hauska juttu että satuit tuon JKL:n koffarit nostamaan esille, kuvittelin tuon Coffee House -kohtauksen tapahtumaan juurikin toisessa niistä. :---D Hahahaa, Ruusa-Kanerva kuulostaa kyllä varsin femme-nimeltä kun rupeen asiaa miettimään. Kiitos että annat anteeksi Pernillan käytön. :--) Joo ei tässä tekstissä varmaan mitään ihmeellistä oo, aiheensa perusteella viel vähemmän, mutta parasta kuulla jos tämä nyt kuitenkin ihan luettava on! Kiitti törkeän paljon kommentista!<3