Sherlock (BBC): Takanasi varjona (S, Mycroft & Sherlock)

[Mustekehrääjä]

Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Hallahäive, kiitos murunen! ♥
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: kai tää on draama, kun en muutakaan osaa sanoa
Hahmot: Mycroft ja Sherlock
Vastuunvapautus: Kumpainenkin Holmesin veljeksistä kuuluu ACD:lle ja BBC:lle.
A/N: Osallistuu Otsikko etsii tarinaa – haasteeseen otsikolla ”Takanasi varjona”. Meikäläiselle tuli oitis Holmesien poitsut mieleen, joten pakkohan niistä oli kirjoittaa, vaikka vaikeaa oli, enkä vieläkään tykkää tästä tarpeeksi. Toivottavasti joku kuitenkin tykkää, ja kommentteja toivotaan! ^^
Yhteenveto: Mycroft on hänen varjonsa, aina kantapäillä.

Takanasi varjona

Huoli on kylmää vettä, jota tihkuu kattoromahdusvaarassa olevien motellien suihkuista. Se ei lämmitä, pistelee vain tikareita ihoon ja hyydyttää kertyneen lian kalvoksi. Kalvo on kauhua, joka syövyttää ihon ja tunkeutuu huokosista mieleen. Kauhu synnyttää valheellisia kuvia, joita pakoon ei pääse, sillä ei ole lämmintä vettä, joka sulattaisi kalvon olemattomiin ja päästäisi ihohuokoset jälleen hengittämään.

Mycroft istuu herrasmiesklubin epämukavassa nojatuolissa, jonka nahka on liian koskematonta ja ärsyttävän punasävyistä. Pikkupöydällä on aivan käden ulottuvilla viskilasi jäillä, ja se täytetään tasaisin väliajoin ilman, että Mycroftin täytyy nousta. Yleensä sellainen ylellisyys saa hänet tuntemaan olonsa levolliseksi, mutta näinä synkkinä päivinä, kun hän istuu hiljaa ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, edes pilvet eivät suostu olemaan aloillaan.

*

Kun pieni käärö tuotiin sairaalan huomasta Holmesien lämpöiseen kotikartanoon, otti Mycroft isoveljen roolin, joka hänelle oli annettu. Hän kiipesi toisinaan levottomina öinä sängystään ja tassutti vanhempiensa huoneeseen Sherlockiksi kastetun pikkuveljensä luokse. Pari kehdon keinutusta ja kimeä itku vaimeni. Mycroft ojensi tutin takaisin pieneen suuhun ja palasi omaan huoneeseensa äitinsä kiitollisen hymyn saattelemana.

Sherlockin ollessa isompi Mycroft istui veljensä vieressä, opetti kuinka väritussia pidettiin kädessä sotkematta pikkuruisia sormia. Sherlock osasi lukea jo ennen koulun alkua, sillä Mycroftin lukemat uskomattomat seikkailut iltasatuina eivät riittäneet, vaan hänen täytyi saada tietää lisää. Hän halusi lukea siitä, kuinka vaahtopäiset aallot törmäsivät merirosvolaivojen kannelle, synnyttivät korvia huumaavan pauhun ja löivät mastot säpäleiksi. Ja siitä kaikesta huolimatta laiva purjehti aina turvallisesti kotisatamaan.

Mutta vuodet ovat julmia. Ne kuihduttavat sitkeimmätkin kukkaset ja hiovat kivet pehmeän pyöreiksi. Aika, ikuisuuden perivihollinen, tuo mukanaan tienristeyksiä, joista ei enää voikaan jatkaa käsikkäin. Sormet liukuvat toisistaan, selät käännetään ja, jos on onni myötä, vilkutetaan hieman hyvästiksi hymyn kera. Sherlock ei koskaan vilkuttanut. Sen sijaan sanoi pystyvänsä huolehtimaan itsestään ja tuskastui, kun Mycroft sanoi väitettä epätodeksi.

Ja poika, joka varttui huolehtiessaan pikkuveljestään, kantoi tätä reppuselässä ja osti heille molemmille karkkia viikkorahoilla, näkee valhevarjot sinisissä silmissä. Siksi huoli ei koskaan haihdu, jäätävä vesi ei muutu yhtäkkiä höyryäväksi ja vie tahroja mennessään. Vaikkei Sherlock enää olekaan lähellä, yhden puhelinsoiton päässä tai edes samassa maassa, ei huoli unohda. Se tarvitsee todisteekseen mustaa valkealla, tietoja ja todisteita, että on yhä jotain, josta huolehtia. Sillä ilman kohdettaan huoli vajoaa mustaan mereen, joka on pohjaton ja nälkäisiä haita täynnä.

Jossain katsoessaan ylös taivaalle Sherlock tietää, että varjostaan ei pääse eroon. Varjo seuraa, vaikkei pystykään suojelemaan, ei ilman pyyntöä, avunhuutoa. Mycroft on hänen varjonsa, aina kantapäillä. Silti varjo ei saa ikinä kiinni, koska sitä pääsee karkuun pimeyteen, jossa varjot hukkaavat suuntavaistonsa ja sotkeutuvat toisiinsa. Vaan pimeyttä ei ole ilman valoa, ja Sherlockin astuessa takaisin valoon varjo löytää jälleen perille.

[Funtion]

En ikinä muista että täällön nykyään tää Rinnakkaistodellisuus! :DD Kadotin tämän tekstin päivällä ja suunnilleen käänsin Toisen ulottuvuuden ja Ulkoavaruuden ylösalaisin, kun etsin tätä. Ensi kerralla käytän haku-nappia.

Jos mä oisin saanut valmisotsikkohaasteesta tän otsikon, mulle ois tullut heti mieleen Jim ja Sherlock. Hämmentävää, miten erilailla sitä ihmiset voikaan ajatella. Itse en ois kuunaan päivänä pohtinut mitään Mycroftia Sherlockin varjona... no, virkistävää! Mycroftista lukeminen siis. Tosin se on äärettömän vaikea hahmo, se ja Sherlock kummatkin, sitten ne kaksi vielä samassa tekstissä... uskon miten/jos tän kirjoittaminen on ollut yhtä hiusten halkomista. :/

Huoli on kylmää vettä, jota tihkuu kattoromahdusvaarassa olevien motellien suihkuista.
Tykkään siitä, miten tää on ronskisti metafora eikä vertauskuva! : ) Nää on sen verran harvinaisia juttuja, ainakin mun silmiini, että pidän näitä oikeina helminä.

Huoli on kylmää vettä, jota tihkuu kattoromahdusvaarassa olevien motellien suihkuista. Se ei lämmitä, pistelee vain tikareita ihoon ja hyydyttää kertyneen lian kalvoksi. Kalvo on kauhua, joka syövyttää ihon ja tunkeutuu huokosista mieleen. Kauhu synnyttää valheellisia kuvia, joita pakoon ei pääse, sillä ei ole lämmintä vettä, joka sulattaisi kalvon olemattomiin ja päästäisi ihohuokoset jälleen hengittämään.
Olipas se... ajattelinko vain minä tän monimutkaisesti vai onks tää oikeesti monimutkainen? Yritän purkaa tätä "selkokielelle": huoli on suihkujen vettä --> huoli ei lämmitä, vaan pistelee tikareita ihoon --> huoli hyydyttää lian kalvoksi --> eli kalvo on huolta --> kalvo on myös kauhua eli huoli on kauhua ja kauhu on huolta --> tämä kalvo/huoli/kauhu syövyttää ihon ja tunkeutuu mieleen --> mielessä siis on kalvo/huoli/kauhu joka synnyttää valheellisia kuvia --> ei pakoa näiltä --> sillä ei ole lämmintä vettä (= huolta??) joka sulattaisi kalvon (= kauhun/huolen) olemattomiin. Päätelmä: huoli ei katoa, koska ei ole huolta joka poistaisi huolen. Mitääh... :DDD Tässä kohtaa on piiiikkasen liikaa mun makuun vertauskuvia ja musta vähän tuntuu että sä sotkeuduit niihin itsekin. Taikka sitten mä oon vaan käsittänyt jotain väärin ja siinä tapauksessa kumoan kaikki sanani, nielen vaikka kokonaisina, kunhan joku mulle eka selittää et miten tää sit menee.

Pikkupöydällä on aivan kädenulottuvilla viskilasi jäillä, ja se täytetään tasaisin väliajoin ilman, että Mycroftin täytyy nousta.
Käden ulottuvilla on erikseen + hyi Mycroft, ei viskiin saa laittaa jäitä, jäät sulaa sinne ja muuttuu vedeksi ja sitten se viski laimenee ja maistuu kraanojen raudalta. :/

Sherlock osasi lukea jo ennen koulunalkua, sillä Mycroftin lukemat uskomattomat seikkailut iltasatuina eivät riittäneet, vaan hänen täytyi saada tietää lisää.
Koulun alkukin on erikseen.

Vaan pimeyttä ei ole ilman valoa, ja Sherlockin astuessa takaisin valoon varjo löytää jälleen perille.
Aika raakaa ja julmaa. Jos miettii että valo yleensä symboloi onnellisia asioita ja onnellista elämää, valoa tunnelin päässä ja niin edelleen, tässähän sanotaan että Mycroft on varjo ja "astuessa takaisin valoon varjo löytää jälleen perille"... eli varjo katoaa kun tulee pimeys (= vaikeat ajat), mutta tulee takaisin sitten kun kaikki on taas sateenkaaria ja hymyjä? AUTS. Että Mycroft ei olisi Sherlockin luona vaikeina hetkinä, vain silloin kuin asiat ovat hyvin? Että, että, että... on siinäkin veli.

Taidan ajatella tän tekstin hyvin eri tavalla kuin sä tätä kirjoittaessas. Mä en näe selkeää yhteyttä ekalla kappaleella muuhun tekstiin (vaikka veteen ja huoleen viitattiinkin lopussa) ja jotenkin, siis mun tulkintani mukaan, Sherlockin ja Mycroftin välit on tässä aika kamalat ja kylmät, en näe tuota varjojuttua mitenkään positiivisena, vaan pelkästään aika kammottavana. Mutta tää on kai sit vaan mun tulkintani tästä.

Muutenkin sain hieman kelata mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu, kun sulla on (tuttuun tyyliis?) paljon vertauskuvia tekstissä, ehkä liikaakin mun mieleeni. Kaipaisin sellaisen punaisen langan jota seurata, yhden idean mihin takertua. Toisaalta näin lyhyeeseen tekstiin on vaikea saada mitään, mutta ehkä olisin... ehkä olisin kaivannut yksinkertaistamista johonkin, ehkä konkretiaa, ehkä toi eka kappale nyt vaa jäi vaivaamaan mua. :DD Keksit kyllä hienoja kielikuvia ei siinä mitään, nälkäiset hait olivat mieleeni, mutta sitä kaikkea on vaan jotenkin niin paljon että tulee ähky.

Aikamuodoissakin menin vähän sekaisin, mutta en niitä tän enempää ruodi, sillä oon niissä taatusti surkeampi kuin sä. Joka tapauksessa mä pidin tästä, vaikka tähän olikin aika vaikea päästä mukaan. Tässä oli kuitenkin ideaa ja Sherlock ja Mycroft oli kivoja hahmoja, vaikka ne jäikin tässä aika pintapuolisesti esitellyiksi. Kiva kuitenkin lukea sulta taas Sherlockia. Kiitos tästä! : )

[Mustekehrääjä]

Hahah, kyllä vain, haku-nappula on aina melkoisen kätevä, fierté! Enivei, ensinnäkin täytyy sanoa, että Jim ja Sherlock tulivat myös mieleeni, mutta koska fini kaipaa lisää Mycroftia, niin se tuntui paremmalta (ja haastavammalta) vaihtoehdolta… aivan kuin jo otsikosta kirjoittaminen ei olisi tarpeeksi haastavaa.
Mmh, mä yritän selittää tuota kohtaa ”selkokielelle”. Huoli on siis kylmää vettä, ei niinkään pelkkää vettä. Sen sijaan lämmin vesi on niin kuin rauha, mutta koska ei ole lämmintä vettä, ei löydy myöskään rauhaa, you get it? Ehkä olen itsekin liian monimutkainen.
Tää ei ole kaikkein parhain tekstini, ei todellakaan, ja jotenkin otsikko rajoitti mua liikaa, joten hyvin mahdollista, että sotkeuduin jopa itsekin omaan (mukamas) nerokkuuteeni. Ainakin opin, etten enää koskaan yritä näitä ”kirjoita otsikosta”-juttuja, koska ne eivät yksinkertaisesti toimi. Olin jatkuvasti varpaisillani, että menenkö liian pitkälle, jolloin tulos oli vieläkin sekavampi, haha.
Mutta kiitoksia kommentistasi, ja menenpäs heti korjailemaan nuo virheet. ^^

[Vlad]

Heissan!

Pakko sanoa, että tän ficin ensimmäinen kappale on raskas! Piti lukea se pariinkin kertaan, koska tipahdin aina kärryiltä. Ja jumituin miettiin sitä, et jos kylmä vesi on huolta ja se hyydyttää lian kalvoksi iholle, mutta kun vesihän ei hyydytä mitään, vaan huuhtelee sen pois = Vladdy on ymmällään. Tai sitten ajattelen ihan turhia asioita ja liikaa ja koko juttu on itse tekstin kannalta epäolennainen ja häiritsee siitä nauttimista. Joo.

Alku jöi vähän kysymysmerkiksi, mutta se ei jäänyt häiritsemään, koska lapsi!Sherlock on suloinen ja silti ah, niin IC ja täysin oma itsensä. Ja pidän jotenkin tämän ficin valo-varjo -ajatusta kauniina. Mycroft on varjo ja Sherlock on valo ja varjoa ei voi olla ilman valoa ja valoa ei voi olla ilman varjoa. Ja ehkä eksyin vähän ficistä jonnekin omien tulkintojeni varjoisille kujille...

Joo, lähdin vähän omille teilleni, mutta joo. Tykkään ficin kielestä, tematiikasta ja tietysti hahmoista. Jotenkin koko fic on sellainen suloinen, käsinkosketeltavan suloinen ja pikku-Sherlock nyt vain sattuu olemaan hellyyttävä.

[Kaarne]

Mycroft istuu herrasmiesklubin epämukavassa nojatuolissa

Hih, oliks tää joku viittaus Herrasmiesliigaan?

Pssst, Diogenes-klubi on ihan noin niinkuin määritelmällisestikin herrasmiesklubi. En oo ihan varma siitä, onko tuo virallinen käännös, kun Suomessa vastaavaa ilmiötä ei historiallisesti ole ollut, mutta uskoakseni kyllä on - ainakin olen termiin muuallakin törmännyt, mm. Jules Vernen kirjoittamien teoksien käännöksissä.

Tekstistä minulla ei sinällään ole kauheasti uutta sanottavaa, mutta se johtuu ehkä vain siitä, että Mycroft & Sherlock -dynamiikasta olen lukenut ihan hirvittävän määrän ficcejä ja varsinkin tuollaisia "lapsesta aikuiseksi" -kasvutarinoita, ja vaikka tämä olikin kielellisesti oikein mainio ja pituudeltaankin sopivan lyhyt katsaus aiheeseen, minulle teksti ei sinällään tarjonnut mitään kovin tuoretta tai uutta. Tämä ei missään nimessä siis ollut huono, päinvastoin, mutta edelliset kommentoijat ovat jo ehtineet puntaroida ja pohdiskella kaikkea ja minun on hirveän hankala kommentoida sellaisia tekstejä, jotka eivät minussa herätä sen suurempia tunteita.

Lupaan kommentoida jotain muuta Sherlockficciäsi tämän sijaan, jos vaikka niistä joku herättäisi enemmän ajatuksia.

[Mustekehrääjä]

Kommentteihin vastailu on taas kestänyt, pöh möh!

Vlad: Ihanaa, että satuit tämän lukemaan ja kommentoimaan. Kuten olen jo sanonut (kai? en jaksa tarkistaa), niin menin tämän kanssa riman alitse. Yritin tavoitella liian suuria ja niin poispäin, joten ficci ei ole todellakaan mitään meikäläisen parhaimmistoa. lapsi!Sherlockia on totta kai aina hauska kirjoittaa, koska se vain on niin lutuinen ja iii. <3 Muuta kiitos, kiitos kommentistasi!

ranpupurin: Hahhah, minullekin on käynyt pari kertaa niin, että oon unohtanut jonkin ficin, jonka olen ottanut. Unohdukset ovat ärsyttäviä. Herrasmiesliigasta en oikeastaan tiedä, koska en tunne sitä (haha), joten tietoista viittausta ei ole. :DD Ja tosiaan, tämähän on hyvin selittelyteksti, ja musta olit napannut hyvin sen minun alkuperäisen idean, jota yritin tähän esille tuoda. Kiitoksia siis kovasti kommentistasi, myöhässä tai ei, kommentti aina ilahduttaa!

Wuthering Heights: Nopealla googlailulla, se tosiaan on herrasmiesklubi. Mutta anyway… En oikeastaan edes yrittänyt hakea mitään uutta ja tuoretta, vaikka en edes tunne Sherlock&Mycroft-ficcejä lainkaan. Jos lähden englanniksi jotain lukemaan, sorrun yleensä Johnlockiin. Mutta kuitenkin, kiitoksia silti, että lähdit jotain sanomaan!

[Röhkö]

ei viskiin saa laittaa jäitä, jäät sulaa sinne ja muuttuu vedeksi ja sitten se viski laimenee ja maistuu kraanojen raudalta. :/

Note to myself xD

Iltaa!
Annoit minulle niin ihanan kommentin, että päätin tehdä vastapalveluksen. :] Lisäksi Mycroft on minulle hieman vieras hahmo (kuten selvisi ficistäni, en ollut ihan perillä veljesten ikäerosta), ja halusin täydentää tietopankkiani tältä osin. Tämä ficlet oli todella upea ja kerronnallisesti eheä kokonaisuus.

Kuten Vlad kommentoi aikaisemmin, ensimmäinen luku oli hieman raskas. Mutta ei se mitään. Ei kaiken aina tarvitse olla selkeää, metaforien ei tarvitse olla yksiselitteisiä. Pysyin tarpeeksi hyvin kärryillä. Pienet aukot lukijassa tekevät tarinasta vain mystisemmän, ja tässä jätettiin tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vaikka et käyttänyt lainkaan dialogia, tämä oli hyvä kertomus kahden ihmisen suhteesta. Yleensä minä nimittäin kaipaan vuoropuhelua ja elävää kieltä. Tässä oli elävää kuvailua ja ajatuksia, jotka täsmäsivät omien mielikuvieni kanssa. Mycroft on huolissaan pikkuveljestään, jolle hän opetti yksinkertaisia taitoja.

Aika, ikuisuuden perivihollinen, tuo mukanaan tienristeyksiä, joista ei enää voikaan jatkaa käsikkäin.

Ylivoimainen lempparikohtani. Tämä kertoo hyvin siitä hetkestä, jolloin lapsuus muuttuu (tylsäksi) aikuisuudeksi. Sherlock ei enää tarvitsekaan isoveljeään, joka muuttuu pelkäksi varjoksi.

Olihan siellä tietysti muutakin kivaa:

Sherlock ei koskaan vilkuttanut. Sen sijaan sanoi pystyvänsä huolehtimaan itsestään ja tuskastui, kun Mycroft sanoi väitettä epätodeksi.

Tästä voisi jatkaa siihen, että Sherlock yrittää todistaa veljelleen, että hän ei tosiaan tarvitse veljeään ja pystyy huolehtimaan itsestään.
Näen mielessäni keskustelun, jossa Myssy (ihana lempparinimi, jonka bongasin ranpururinilta!<3)

Jos nyt jostain pitää raapia rakentavaa, niin korviini särähti tuo "otti Mycroft isoveljen roolin, joka hänelle oli annettu". Rooleja ei välttämättä oteta, vaan omaksutaan.

Luen varmasti lisää Sherlocked-tekstejäsi ja varmaan jotain muutakin! :]

- Röh