Fandom: Star Wars, The Rise of the Skywalker
Ikäraja: S
Tyylilaji: fix-it, jonkinlainen hahmotutkielma
Hahmot/Paritus: Ben Solo, (Ben/Rey)
Vastuuvapaus: TROS kuuluu Disneylle.
Yhteenveto: Nuoren miehen toteamus kuulostaa aivan lupaukselta. Se ei olisi ensimmäinen, jonka ääni hänen päänsä sisällä hänelle tekee.A/N: Kirjoitin tämän pätkän paria lausetta vaille valmiiksi TROSin ilmestymisviikolla yhdeltä istumalta joskus yöllä, kun tuntui, etten muuten kerta kaikkiaan selviä leffan huonoudesta. En aikonut julkaista tätä, mutta
Defence of Guenevere -haasteesta saamani lainaus sopi tähän niin täydellisesti, että kirjoitin tämän siksi loppuun.
**
Kohti valoaBen Solo on kuolemaisillaan.
Jopa päätään peittävän mustan usvan läpi hän ei voi olla miettimättä, kuinka ironista se on. Hän hylkäsi pimeän puolen, lakkasi olemasta Kylo Ren, vain päätyäkseen seuraavassa hetkessä tänne – pohjattoman rotkon pohjalle, kykenemättömänä liikkumaan. Voima hänessä ei ole vielä koskaan ollut yhtä hiljaa.
Tie takaisin on loputon kivinen labyrintti. Hänen oikea jalkansa on vahingoittunut, se ja osa kylkiluista. Yskiessään hän maistaa suussaan veren, oman epätoivonsa jo hiukan turran maun. Edes tähän ei siis kyennyt. Palpatine saisi aivan pian voittonsa, ja Rey…
Reyn ajatteleminen tuo mukanaan kivun, joka on valkohehkuista ja terävää. Se havahduttaa hänet pimeän toivottomuuden keskeltä valveille. Huolimatta siitä, mitä Palpatine teki, heidän sidoksensa ei ole sammunut. Se on heikompi, mutta Ben kykenee silti yhä tuntemaan Voiman väreilyn hänen ja Reyn välillä, liittämässä heidät yhteen. Hänen valonsa, toinen puoliskonsa.
Halusin tarttua käteesi. Benin käteen. Hän vetää henkeä välittämättä siitä, miten veren maku täyttää jälleen hänen suunsa. Hänen on päästävä ylös. Hän pelkää, että osa hänen kivustaan kuuluu sittenkin Reylle, että hetkenä minä hyvänsä yhteys heidän välillään hiipuu. Vaikka kaikki muu tuhoutuisi, hän ei voi antaa niin tapahtua.
”Mikset siis ole jo menossa?”
Kysymys kiirii rotkon pohjalla jättämättä kaikua jälkeensä. Ääni ei kuulu Snokelle tai hänen isälleen, vaan nuorelle miehelle. Ben ei ole kuullut sitä koskaan ennen. Hän yrittää kääntää päätään, yrittää nähdä, kuka on tällä kertaa saapunut vainoamaan häntä, mutta ei kykene siihen.
Ja silti Ben tajuaa Voiman liikkuvan oudon painavana sisällään, kuin se tietäisi jotakin häntä enemmän.
”Kuka oikein olet?” hän kähähtää.
Ääni ei vastaa heti. Kun niin viimein tapahtuu, se on pehmeä. Surullinen.
”Joku, jonka olisi pitänyt pystyä tavoittamaan sinut paljon aiemmin. Olen pahoillani, Ben. Minä – yritin. Pimeän puolen valta sinusta oli liian suuri. Mutta pääsit sen kahleista itse irti.”
”En itse. En yksin.” Hän nielaisee. ”Liian myöhään.”
”Koskaan ei ole liian myöhäistä.”
Nuoren miehen toteamus kuulostaa aivan lupaukselta. Se ei olisi ensimmäinen, jonka ääni hänen päänsä sisällä hänelle tekee. Niin monta vuotta hän antoi Snoken – Palpatinen – ruokkia pelkoa ja vihaa sydämessään, salli tämän valheiden eksyttää hänet oikealta tieltä. Kunnes oli mahdotonta kääntyä enää takaisin.
Mutta –
Eikö hän itse toistellut noita samoja lupauksen sanoja palatessaan Exegoliin? Hänen pelokas, vihainen sydämensä, yhtäkkiä täynnä toivoa ja uhmaa ja päättäväisyyttä. Varmuutta siitä, että se mitä hän teki, oli oikein.
Ben ajattelee vanhempiaan: äitiään kutsumassa häntä hänen todellisella nimellään, isänsä karhean käden kosketusta. Hän ajattelee Reyta, jolla ei ollut mitään syytä uskoa, että hänen sisällään olisi mitään muuta kuin pimeyttä, mutta teki niin silti kaikella romunkerääjän itsepäisyydellään. Odotti ja odotti, että hän tulisi viimein järkiinsä.
Hän ei tahdo antaa Reyn odottaa enää.
Äänessä kiirii hymy. ”Aivan. On aika nousta. Senhän sinä kuitenkin jo tiesit.”
Ben pakottaa itsensä ylös, kaivaa tiensä mustan usvan ja kivun läpi. Jossakin kaukana ylhäällä hän erottaa Reyn läsnäolon, kirkkaan johtotähden, jonka valoon hän tarrautuu. Voima humisee syvällä hänen luissaan hyväksyvästi.
Kiirehdi. Tällä kertaa ääni hänen päänsä sisällä kuuluu vain hänelle.
Mutta katsoessaan taakseen, lyhyen ohikiitävän hetken, Ben on näkevinään nuoren miehen seisomassa pimeän reunalla. Toista silmäkulmaa koristaa arpi, melkein samanlainen kuin hänen omansa oli. Hymy miehen kasvoilla ei ole haihtunut.
Nuori mies nyökkää hänelle.
Sitten aave katoaa, ja Ben Solo aloittaa matkansa kohti valoa.
**
I have heard tales of men, who in the night
Saw paths of stars let down to earth from heaven
Who followed them until they reach'd the lightThe Defence of Guenevere
**
A/N2: Sitten Ben ja Rey kukistivat Palpatinen yhdessä ilman mitään Reyn "I am Ironman" -hetkeä, kukaan ei kuollut, osoittautui että Palpatine valehteli Reyn sukujuurista jne.
Toim. huom.
Hän ajattelee Reyta, jolla ei ollut mitään syytä uskoa, että hänen sisällään olisi mitään muuta kuin pimeyttä, mutta teki niin silti kaikella romunkerääjän itsepäisyydellään. Tämä kohta perustuu ensisijaisesti The Last Jedi -kirjaversion
tähän lainaukseen sekä Daisy Ridleyn erääseen TROSia edeltävään
haastatteluun, jossa hän sanoo, että "Rey doesn’t give up on Kylo Ren. She firmly believes that he could still turn. That’s a nice message: seeing the good in people, even when they have done bad things. And in this movie, everyone counts." Se, miksi tämä ei lopulta leffassa juurikaan näkynyt, on mysteeri, mutta halusin sen tuoda esiin tässä.
