Nimi: Sherlock Holmes: Rakkautta
Kirjoittaja: Junipher
Ikäraja: K11
Fandom: Sherlock Holmes (elokuva 2009)
Tyyli: slash, femme, draama, angsti, AU
Paritukset: Sherlock/John John/Mary Mary/Irene Irene/Sherlock
Vastuunvapaus: En saa/pyydä rahaa, tai omista mitään! (paitsi kieroutuneen mielikuvituksen ja valitettavasti myös tietokoneen)
AN: Sekava. Aika randomilla kirjoitettu. Ajattelin aluksi että tässä voisi olla jotain järkeä liittyen elokuvan tapahtumiin, mutta näin kävi. :''D Jatkan tätä... Tai siis postailen loput ehkä. Toki siinä tapausessa jos joku lukee. Kommentointi ehdottoman sallittua!
Sherlock Holmesin päiväkirja:Minulla ole aavistustakaan siitä, kuinka päiväkirjaksi kutsutun, henkilökohtaisen vihkosen kirjoittaminen tulisi aloittaa. Siispä ajattelin tehdä tämän itselleni helpoksi ja saattaa sinun tietoosi rakas päiväkirjani, että minun nimeni on Sherlock Holmes ja kuten huomaat, minä olen päättänyt täyttää sinun sivusi omilla henkilökohtaisilla ajatuksillani. Älä luulekaan, että tämä oli minun ideani. Ei tietenkään ollut! Kuinka sinä voit edes kuvitella, että minä istuisin työpöytäni ääressä, kynän pää musteeseen kastettuna, vain ja ainoastaan sen takia, että minua itseäni huvittaisi tehdä niin? Ei. Kuulin nimittäin luotettavalta taholta, että kirjoittaminen tekee ihmisen muuten niin kovin rauhattomalle mielelle hyvää. Se tekee hyvää myös ajatuksille. Ajatuksille, jotka säntäilevät sinne tänne, tuulen mukaan tempautuvan paperinivaskan tavoin.
Niin minun ajatukseni tekevät. Mieleni on levoton, eivätkä alitajunnastani peräisin olevat, unen kaltaiset kuvajaiset anna minulle rauhaa. Siksi minä kirjoitan. Olet varmasti äärimmäisen malttamaton kuulemaan, mikä on ajanut suuren Sherlock Holmesin tähän tilanteeseen. No, minäpä kerron: mies. Tiedämme molemmat, ettei äskeinen valota ongelmani laatua vähänkään vertaa. Koeta toki ymmärtää, ettei avautumisen jaloa taitoa ole suotu kaikille. Maailma on nimittäin täynnä miehiä, mutta kyseessä oleva herra ei ole kuka tahansa heistä. Hänen nimensä on John Watson ja hän, jos sallit ilmaisun tahallisen toiston, ei tosiaankaan ole
kuka tahansa kadulla vastaan kävelevistä märkäkorvista.
Selventääkseni asiaa, minun täytyy palata jo eletyssä elämässäni jonkin aikaa taaksepäin, aina siihen hetkeen saakka, kun tapasin tuon edellä mainitun herran ensimmäisen kerran. Rehellisesti sanottuna, silinteripäinen, suoriin housuihin ja puvuntakkiin pukeutunut nuori mies ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Ei tietenkään, eihän hänessä päällisin puolin ollut mitään erikoista. Oli oikeastaan ihme, että vaivauduin vaihtamaan hänen kanssaan edes muutaman sanasen, ottaen huomioon sen, ettei Lontoon kokoisessa kaupungissa kerkeä juttelemaan joka ikisen kuuloetäisyydellä olevan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna lähes mahdottomilta tuntuvien sattumusten seurauksena me päädyimme asumaan saman katon alle, mikä taas johtui täysin vuokran maksamiseen liittyvistä syistä.
Vaikka en olekaan sitovien ihmissuhteiden kannattaja, minun pitää myöntää, että John on ollut kumppanuutemme alusta asti paras ystävän kaltainen, mitä minulla on koskaan ollut. Olen jopa sanonut sen hänelle, en suoraan, mutta... Ainakin olen yrittänyt. En tosiaankaan halua valehdella hänelle. Minusta tuntuu vain niin kovin väärältä kutsua Johnia ystäväkseni. Hän on minulle paljon enemmän, tai ainakin haluaisin hänen olevan. On totta, että hyvän arvon tajuaa vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää. Mitä tekemistä tällä faktalla on minun ahdinkoni kanssa? Paljonkin! Aivan liian paljon! Elämääni on nimittäin ilmestynyt muuttuja, joka uhkaa erottaa minut ja Johnin toisistamme. Pysyvästi. Peruuttamattomasti. John on nimittäin löytänyt itselleen naisen.
Äärimmäisen kieron ja tekemisissään häikäilemättömän. Mutta ei John sitä noin ajattele. Hän pitää Mary Morstania kaikin puolin kauniina ja viehättävänä. Sitä hän onkin, en minä sitä sano, mutta kiero siitäkin huolimatta. Hän on onnistunut kietomaan Johnin pikkusormensa ympärille huoliteltuine hiuksineen, sekä suurine hailakansinisine silmineen. Johnilla ei ole enää aikaa minulle. Ajatella, että pyysin häntä lähtemään kanssani oopperaan ja hän kieltäytyi! Hetki sitten John otti takkinsa ja painoi silinterin vaaleiden hiustensa peitoksi, ilmoittaen menevänsä ulos. Näin sanoessaan hän puhui totta, sillä näinhän minä omin silmin, kuinka hän astui kynnyksen yli. Kysymys on siitä, kenenkä kanssa! Minä olen kaikkea muuta, kuin tyhmä ja sokea. Johnin sanalla sanoen täydellisen suun pieleen reissun aikana ilmestynyt huulipuna kertoi minulle enemmän, kuin tarpeeksi hänen ulkoiluseurastaan.
Kuinka minä voisin olla rehellinen hänelle? Miten minä voisin rohkaista mieleni ja kertoa hänelle, kuinka paljon olisin valmis antamaan saadakseni vain koskettaa hänen huultensa kaarta sormenpäälläni? Ei, sitä minä en voi tehdä, sillä Mary on ainoa asia, jonka Johnin silmät suostuvat näkemään. Luovuttaminen ei kuulu luonteeseeni, enhän minä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Maryn vähättely tai loukkaaminen eivät tuottaneet toissapäiväisen perusteella tulosta. Päinvastoin, ravintolassa sattunut tapaus teki Johnin entistä harvasanaisemmaksi. En voi väittää, etteikö John olisi äärimmäisen suloinen mököttäessään. Tapa, jonka mukaisesti hän yritti olla kuulematta kysymyksiäni, sai minut haluamaan häntä yhä enemmän. Lopetan tämänpäiväisen kirjoitukseni tähän. Minun on saatava itselleni muuta ajateltavaa Maryn ja Johnin sijasta.
Luulenpa, että hän selailee iltalehteä keittiön pöydän ääressä, täysin tietämättömänä minun sisimpääni säälittä tuhoavasta tuskasta, joka johtuu vain ja ainoastaan hänestä itsestään. Siispä, hyvää illanjatkoa sinulle rakas päiväkirjani.
AN: Sanasestakin olisin iloinen.
Kiitoksia jos luit!
