Author: Dracoslover
Beta:Eipä ole tässä ficissä.
Genre: angst, deathfic
Pairing: Eijjoo.
Rating: K-11
Summary: Kuulin taistelun vaimenevan äänen ja sukelsin pimeyteen.
Disclaimer: En omista hahmoja enkä tapahtumapaikkoja, ainoastaan "juonen", jos sitä edes on. En yritä tienata rahaa ficilläni, omaksi ilokseni kirjoitan.
A/N: Tämä on tullut mieleeni nyt Deathly Hallowsin luettuani ja oli pakko saada se ylös. Kursivoidulla kirjoitettu kertoo Fredin tuntemuksista, normaalilla Georgen. Otan vastuun kaikista virheistä, koska betaa en vaivautunut hankkimaan. Kommentti ois kiva! =)
Hei hei, George, ajattelin ja painoin silmäni kiinni. Nyt se olisi ohi. Tunsin kaksoisveljeni polvistuvan jäykän ruumiini vierelle. Kuulin taistelun vaimenevan äänen ja sukelsin pimeyteen. En kerennyt sanoa edes hyvästi veljelleni. En saanut hyvästellä toista puoltani, ja kaikki se… miksi? Voldemortin takia.
”F-Fred…Ei – Ei – EI!”, minä kuulin huutavani. Hän ei saanut olla poissa. Minun kaksoisveljeni. ”Tule – takaisin – FRED!”, en voinut estää sanojen purkautumista huulilleni. Painauduin veljeni kylmän ruumiin ylle. Hän oli poissa. Kuulin nyyhkytysten karkaavan kurkustani, kyynelten tulvivan silmistäni. Vavahtelin nyyhkytysten voimasta, en voinut estää niiden purkautumista. Minun veljeni… minun kaksoisveljeni…
En kyennyt nousemaan veljeni ruumiin viereltä. Tunsin olkapäälläni kosketuksen. Se oli Ron. Hän katsoi minua ja polvistui viereeni. ”Minä – George, en tiedä…”, hän yritti aloittaa mutta kyyneleet estivät häntäkin puhumasta. Hän oli ollut minun toinen puoleni. Tuska viilsi sydäntäni. Rautaiset, kylmät ketjut puristivat keuhkojani. En kyennyt hengittämään. Pystyin vain päästämään tuskan ulvaisuja ja kovaäänisiä nyyhkäisyjä. Pala kurkussani kasvoi kasvamistaan, en kyennyt nielemään sitä. Päätäni painoi jokin raskas, tuntui kuin olisin hukkunut, eikä mikään nostaisi minua takaisin pinnalle.
Veljeni oli poissa. Kylmät kasvot ja ruumis hohkasivat kuolemaa, poissaoloa. Enkä minä voinut tehdä mitään. Mitään. Olin mitätön, pelkkä puolikas. Emme olleet koskaan olleet kaksi veljestä, olimme yksi. Nyt se yksi oli revitty palasiksi. Pelkkä puolikas, mitätön, säälittävä puolikas. Toinen puoleni oli jossain yhtä yksin, odottamassa minua. Kipu yltyi, tunsin miten kaikki mustui. Kaaduin veljeni ruumiin ylle. Mutta kipu ei loppunut, se vain yltyi nyyhkytysteni kasvaessa. Fred… minun veljeni…
Olin yksin. Näin ympärilläni vain mustaa. Hetkeen en tuntenut olevani missään, en nähnyt alustaa jolla makasin, kunnes yläpuolelleni syttyi himmeä valo, aivan kuin olisin maannut mustalla näyttämöllä jonka katossa oli yksi, heikko näyttämövalaisin, joka osoitti valokeilansa suoraan minun säälittäväni olemuksen ylle.
Silloin näin edessäni kuin valtavan ikkunan jossa näin veljeni. ”George!”, huudahdin mutta kurkustani lähti vain hiljainen kähinä. Hän ei kuullut minua. Hän oli kaatunut ruumiini päälle. Hän itki. Hänen, samanlainen vartalonsa kuin minun, vavahteli nyyhkytyksistä. Hän kuulosti niin tuskaiselta. Hän yritti lähteä perääni. Minun ruumiini oli liikkumaton, niin samanlainen kuin hänen. Minun veljeni, paras ystäväni. Miten hän pärjäisi, miten minä pärjäisin?
Miten kaksoset pystyi erottamaan? Luulimme olevamme aina yhdessä. Hän oli toinen puoleni, osa minua. Jaoin hänen kanssaan synkimmät salaisuudet, parhaat vitsit, hauskimmat tarinat. Kaiken. Paras ystäväni. Nyt olin yksin, en kyennyt liikkumaan. George, minun veljeni itkemässä ruumiini vieressä, Ron hänen lähellään lohduttamassa. Muu perhe heidän ympärillään. Pian Harry ilmestyisi sinne. Harry, oliko hän kunnossa? Hänen täytyi varmistaa että perheeni saisi elää turvassa. Harryn oli tehtävä se mitä minä yritin. Harryn olisi pelastettava maailma, annettava sille turva. Että veljeni saisi elää rauhassa.
Veljeni… Veljeni, paras ystäväni… Hyvästi. Anna anteeksi, en minä tarkoittanut jättää sinua. Mutta tulethan sinäkin tänne joskus? Odotan sinua, sitten olemme taas kaksoset.